Merkittävä kansa

 

Juutalaiset, toiset juutalaiset ja Lutherkin

 

Tapani Harviainen, Karl-Johan Illman, (toim.) Juutalainen kulttuuri. Otava 2003, 475 s.

 

     Vasta nyt tuli tartuttua kirjahyllyssäni hakuteoksena maanneeseen kirjaan, joka kannattaa kyllä lukea läpikin. Sitä olen tekemässä

     Juutalaisten historia ja kulttuuri on erittäin monitahoista ja tämän kokoomateoksen lukuisat artikkelit valottavat kukin jotakin puolta asiasta. Toistoa tulee runsaasti, mitta se on vain hyväksi.

     Juutalaiset ovat jakaantuneet ja jakaantuvat yhä lukuisiin ryhmiin, jotka eivät välttämättä ole keskenään lainkaan hyvissä suhteissa. Jopa sellaisella asialla kuin sionismilla on ollut sekä kiivaat puokustajansa että vastustajansa.

     Juutalaisia kansaryhmiä on sangen kirjava joukko. Yleensä tunnetaan Espanjasta lähtöisin olevat tai siis sen maan kautta kulkeneet ja juutalaisespanjaa eli ladinoa aikanaan puhuneet sefardit, joka on pienempi ryhmä ja toisaalta juutalaissaksaa eli jiddišiä puhuneet ashkenasit, jotka Saksasata siirtyivät muun muassa vainojen takia itään, erityisesti Puolaan ja Puolan jakojen myötä osaksi Venäjän keisarikuntaa.

     Nykyisen Venäjän ja Keski-Aasian alueella oli jo toista tuhatta vuotta sitten ollut kasaarien valtakunta, jonka yläluokka tunnusti juutalaista uskoa. Siitä tiedetään vähän, mutta erilaiset hörhöt puhuvat siitä sitäkin enemmän.

    Juutalaisuuden ryhmät ovat monenkirjavia, jokainen omine erityispiirteineen, jotka asattavat olla hyvinkin suuria. Myös mustien juutalaisten ryhmiä on tunnetrusti olemassa. Amerikkalaisten mustien juutalaisten jumalanpalveluksessa on gospelin piirteitä.

     Venäjällähän juutalaisista käytettiin virallisesti attribuuttia judejski, mikä tarkoitti juutalaisen uskon tunnustajaa. Käytännössä puhuttin jampuhutaan heprealaisista, jevrej, vaikka heidän kielenään ei ollutkaan heprea -ivrit- jaan jiddiš.

     Jiddiš eli juutalaissaksa on yleisesti ottaen saksan taitoiselle suunnilleen yhtä selvää kuin Vienan karjalan murre suomalaiselle, eli sitä pystyy ymmärtämään, mikäli pystyy sitä lukemaan. Yleensä jiddišiä nimittäin kirjoitettiin heprealaisilla kirjaimilla, Neuvostoliitossa sen sijaan latinalaisilla.

     Mitä nykyhepreaan tulee, sen henkiin herääminen ja tuleminen Israelin viralliseksi kieleksi on yksi Israelin ihmeistä. Toki nykyheprealla on erityispiirteensä tuohon muinaiseen Israelin ja Juudean kieleen verrattuna Klassisesta hepreasta tunnetaan vain noin 7000 sanaa. Nykykielessä niitä on kymmeniä tuhansia.

     Nykyään hepreaa puhuu noin viisi miljoonaa ihmistä, vaikka sen taito monilla lienee jäänyt puolikielisyyteen. Joka tapauksessa se on nykyään suuri juutalaisia etenin Israelissa yhdistävä tekijä. Vielä sata vuotta sitten sitä osattiin yleensä vain passiivisesti, nyt sitä myös puhutaan.

     Juutalaisten uskonnolliset ryhmät ovat tänä päivänäkin monet, kuten ne olivat olleet jo Raamatun aikoina, eikä keskinäinen yhteisymmärrys välttämättä ole lainkaan kehuttava. Ortrodoksijuutalaiset tunnetaan kaikkialla pukeutumisestaan ja heidän keskuudessaan kukoistaa hasidistinen mystiikka, jossa esiintyy hihhuleille ominaisia transsitiloja

     Varsinaisesti uskontoon syvennytään Talmudin parissa, joka on luonteeltaan väittelevää, eikä julistavaa, joten vaikka juutalaisuus toisaalta sisältää myös ajatuksen kaikenkattavasta jumalallisesta ilmoituksesta, on siinä toisaalta myös intellektuaalinen piirre.

     Vanhoillisten, ortodoksiaan pyrkivien virtausten ohella tärkeitä ja niitä tärkeämpiäkin ovat olleet reformijuutalaisuuden kaltainen virtaus ja nykyään myös suuntaus, jota nimitetään konservatiiviseksi. Juutalaisten piirissä on ollut sekä pyrkimystä assimiloitumiseen, että sen ankaraa vastustamista.

    Pari vuotta sitten edesmennyt Tapani Harviainen kirjoittaa tässä kirjassa juutalaisvainoista, joita tunnetaan jo Vanhan Testamentin ajoilta, jolloin juutalaine diaspora oli yhtä omaleimainen ja ympäristöstään erottuva kuin se oli joskus sata vuotta sitten Euroopassa.

Juutalaisvainoja tapahtui siis jo antiikin aikoina, ja myös sen jälkeen, kun muhamettilaiset olivat valloittaneet juutalaisten asuma-alueita. Muhammed piti juutalaisia ja kristittyjä ”kirjan kansana”, jota ei tarvinnut tuhota, vaan jota voitiin sietää alempiarvoisten ”dhimmien” roolissa, veroa maksavina ja jatkuvien nöyryytysten ja rajoitusten kohteina.

     He olivat toisen luokan kansalaisia, joille kuului myös jatkuvasti osoittaa tämä asia, mutta henkensä he yleensä saivat pitää. Cordoban suuri verilöyly vuode n 1000 paikkeilla oli tässä suhteessa poikkeus.

     Kristityt tulivat usein huonosti toimeen juutalaisten kanssa ja ristiretkien yhteydessä toimeenpantiin suuria juutalaisvainoja. ”Katolisten hallitsijoiden” Ferdinandin ja Isabellan toimeenpanema juutalaisten karkotus Espanjasta on hyvin tunnettu. Silloin juutalaiset yleensä muuttivat Osmanivaltakunnan alueelle, mutta myös pohjoiseen, kuten Hollantiin.

     Juutalaisvainoja tapahtui Euroopassa kautta keskiajan, esimerkiksi Mustan surman aikana, jolloin juutalaisista tehtiin syntipukkeja ja heitä syytettiin kaivojen myrkyttämisestä.

    Vaikka juutalaisia koko ajan asui esimerkiksi Saksassa, heitä usein vaadittiin pitämään vaatetuksessaan erityisträ merkkiä, josta heidät saattoi tunnistaa.

     Laajoja ja perusteellisia juutalaisten karkotuksia tapahtui 1290 Englannissa, 1306 Ranskassa, 1492 Espanjassa 1497 Portugalissa 1501 Provencessa ja 1495 Lietttuassa.1500-luvun alussa juutalaiset oli karkotettu lähes kaikista katolisista maista, merkittävinä poikkeuksina Puola ja Napoli.

    Idässä Ukrainan hetmanin, Bogdan Hmelnitskin johtaman kasakoiden kapinan yhteydessä toimeenpannuissa pogromeissa menetti henkensä ehkä jopa 100 000 juutalaista.

     Saksassa juutalaisten elämään toi helpotusta uskonpuhdistus, joka kiinnostui myös heprean kielestä, raamattua kun piti osata lukea.

     Vuonna 1523 ilmestyneessä kirjoituksessaan Martti Luther korosti Jeesuksen juutalaisuutta, kehotti suhtautumaan juutalaisiin ystävällisesti ja odotti heidän kiinnostuvan puhdistetusta uskosta.

     Pettymyshän siitä seurasi ja kirjoituksessaan ”Juutalaisista ja heidän valheistaan” vuonna 1542 Luther jo vaati juutalaisten karkottamista, synagogien polttamista ja muuta vastaavaa.

     Kuten Harviainen toteaa, Lutherin juutalaisvastaisen  vaiheen ajatukset eivät juurtuneet luterilaisuuteen, mutta ei voitane sanoa, että juutalaiset olisivat saaneet myöskään mitään erityistä suosiota heidän keskuudessaan, erinäisiä tänäkin päivänä tuntemiamme lahkokuntia lukuun ottamatta.

     Oliko ja onko juutalaisuus sitten uskontokunta vai rotu, sikäli kuin haluamme tuota termiä käyttää, tarkoittamassa geneettistä yhteenkuuluvuutta eli samoista esi-isistä polveutumista?

    Juutalaistenkin piirissä asiasta on ollut kahta mielipidettä, mutta ”rotua” on aina korostettu ennen muuta. Myös maallistuneita juutalaisia on pidetty ja pidetään juutalaisina, mikäli heillä on juutalainen äiti, jiddiš mame. Itse asiassa kai pitäisikin sitten puhua yhteisistä juutalaisista esiäideistä?

    Kuten tiedämme, juutalaisten todellinen pääpaikka on nykyään Israelin ohella Yhdysvallat, jossa asui vuonna 1992 5,6 miljoonaa juutalaista (Israelissa vuonna 1995 4,5 miljoonaa). Ranskassa heitä oli vuonna 1992 noin 530 000 ja Englannissa 300 000.

    Juutalaisuuden merkitys koko 1900-luvun maailmankulttuurille ja etenkin amerikkalaisuudelle on ollut aivan keskeinen (vrt. Vihavainen: Haun jewish century tulokset ).

     Luvut ovat tietenkin jo muuttuneet ja nykyiset määrät voi tarkistaa wikipediasta.