Kovassa koulussa

Kun armoviitosia ei annettu

Risto Volanen, Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922. Otava 2019, 448 s.

Täytyy heti aluksi todeta, että pidän tätä kirjaa erinomaisena. Hieman epätasainen se kuitenkin on ja herättää paljon enemmän ajatuksia, kuin yhteen päivitykseen mahtuu.

Kuten aiemmissakin kirjoissaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=volanen+ ) kirjoittaja on omaksunut poikkeuksellisen laajan perspektiivin ja tarkastellut Suomen kohtalonvuosia suuressa eurooppalaisessa kokonaisuudessa niiden silmin, jotka asioita ratkaisivat.

Tämä on epäilemättä aina hyvä vaihtoehto sille historiankirjoitukselle, joka loputtomasti pohtii sitä, kuka juuri täällä meillä ja miten ratkaisi kansakunnan kohtalon. Eipä silti, kohtalokkaita päätöksiä meilläkin kyettiin tekemään.

Vanha politiikan kettu ja korkean tason hallinnon ammattilainen on myös filosofi ja jopa idealisti, mikä ei estä häntä ymmärtämästä poliittista realismia, joka käytännössä usein sanelee poliittiset ratkaisut.

Teos on kirjoitettu lähinnä kirjallisuuden perusteella ja rohkenen taas hieman hämmästellä sitä, miten harvoja ranskan- ja saksankielisiä teoksia on löytänyt tiensä kirjallisuusluetteloon. En kuitenkaan nyt tähän hätään osaa sanoa, mitä niiden käyttäminen olisi muuttanut.

Tekijä on nimittäin kyllä hyödyntänyt laajasti esimerkiksi Tuomo Polvisen klassista tutkimusta, jossa myös aiheen kannalta usein aivan keskeinen venäjänkielinen kirjallisuus on huomioitu. Muutenhan siitä ei ole mainintoja.

Lähdejulkaisujakaan ei kirjallisuusluettelossa juuri ole, mikä on yllättävää ja myös vahinko. Esimerkiksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteet olivat Karjalan kansannousun (1921-22) johdosta paljon dramaattisemmassa vaiheessa kuin tämän teoksen perusteella voisi olettaa. Näin ainakin noottienvaihdon valossa näytti.

Mutta eipä takerruta detaljeihin. Kirjan todellinen ansio on suurissa linjoissa ja aivan poikkeuksellisena voi pitää, ettei kirjan näkökulma rajoitu vain ulkopolitiikkaan edes sisäpolitiikalla höystettynä vaan tarkastelee myös koko kansalaisyhteiskunnan kirjoa.

Mainio ja paljon puhuva on lopun kiteytys: ”On totta, että talvesta 1918 jäi pitkät varjot, mutta ne jäivät sekä äärioikealle että äärivasemmalle, ja ratkaisevaa oli demokraattisen kansan ylivoimaisen laaja valoisa alue”.

Nuoren Suomen kokemus kertoo kirjoittajan mielestä, että ”demokraattinen valtio perustuu sisäiseen kansansivistyksen kehitykseen ja sen jatkuvaan vaalimiseen sekä ympäristön vakauteen, joka ei ruoki ääriryhmiä radikalisoimaan toisiaan”.

Mutta olihan noita ääriryhmiäkin myös meillä, luoja paratkoon, vaikka historiamme on sittemmin opettanut niitä kammoksumaan. Vuosi 1918 oli kova koulu ja tämän kirjan käsittelemänä aikana sekin käytiin. Suurin osa kansaa siirrettiin sitten seuraavalle luokalle, mutta osa sai vielä tankata aakkosia pari vuosikymmentä ja osittain kauemminkin.

Kirja on virkistävää luettavaa juuri tuon laajan perspektiivinsä vuoksi, koska sille ei ole kuitenkaan uhrattu tapahtumien moninaisuutta. Hullutuksiin sorruttiin kaikilla poliittisilla tahoilla ja myös itse  tilanteet muuttuivat usein hyvinkin perusteellisesti ja arvaamattomasti.

Niinpä saattoi eduskunnan kaatama Rudolf Holsti hyvinkin perustellusti sanoa jäähyväispuheessaan vuonna 1922: ”Kun oikeistossa vaaditaan, että pitää olla johdonmukaisuutta politiikassa, varsinkin ulkopolitiikassa, täytyy minun sanoa, että tämä herrojen johdonmukaisuus on niin rampa, ettei sillä ole edes jalkoja, millä se ontuisi…”.

Mutta eipä Holstinkaan sinänsä ansiokas ulkopoliittinen ura ollut kritiikin yläpuolella. Se reunavaltiosopimus, jonka hän oli keväällä 1922 Varsovassa allekirjoittanut, oli hyvin huteralla pohjalla. Miksipä olisi menty takaamaan Puolaa, jolla oli ilmiömäinen kyky hankkia vihollisia läheltä ja ystäviä kaukaa. Sekä Venäjä että Saksa katselivat Puolaa epäystävällisesti ja tunne oli molemminpuolinen.

Oli erinomainen idea jatkaa esitystä vuoden 1918 keväästä aina vuoden 1922 Rapallon sopimukseen. Tuossa sopimuksessahan Venäjä ja Saksa sopivat riitansa ja aloittivat yhteistyön, joka oli sekä taloudellista, poliittista kuin sotilaallista. Hitlerin aikana siihen tuli katkos, mutta sehän jatkui taas sitten vuosina 1939-1941.

Jostakin syytä meillä Suomessa koko sopimus on jotenkin välttynyt tulemaan yleiseen tietoisuuteen ja niinpä lehdissä saattaa näkyä idioottimaisia uutisia vaikkapa siitä, miten Suomessa valmistettiin sukellusveneitä natsi-Saksan käyttöön 1930-luvun alussa (!). Neuvostoliitossahan tämä alan varsinainen yhteistyö suoritettiin.

Muuan seikka, joka tämän kirjan käsittelemille Euroopan hulluille vuosille oli tyypillinen, oli poliittisten tilanteiden äkillinen muuttuminen, joka muutti ystäviä vihollisiksi ja päinvastoin.

Jälkiviisaus, johon meillä aina on taipumusta, ei koskaan kykene näkemään niitä tilanteita, joissa toimijat aikoinaan olivat ja ennustaa helppohintaisesti nykyisyyttä. Jälkiviisas on kuin ampuja, joka ensin ampuu ja sitten piirtää taulun osuman ympärille. Sellaista suoritusta ei kukaan arvosta, ellei nyt sitten tuo taika-ampuja itse.

Kaikkein vaikeinta sopeutuminen äkillisiin historiallisiin muutoksiin on kansan suurille joukoille, jopa siinä tapauksessa, että ne ovat suhteellisen sivistyneitä. Sitä paitsi sivistyskään ei ole pelastanut erinäisiä politiikan selootteja rakentamasta ohjelmaansa vihan viljelyn ja sen kyynisen hyväksikäytön perustalle. Esimerkkejähän riittää, Leninistä Elmo Kailaan.

Muuan suuri ja kohtalokas päätös koski itärajamme määrittelyä Tarton rauhassa vuonna 1920.

Tuohonkaan aikaan ei suinkaan puuttunut ihmisiä, jotka ymmärsivät, että tuo raja, joka oli 1700-luvulla siirretty satoja kilometrejä länteen, mutta vuonna 1812 palautettu sitten suuriruhtinaskunnan rajaksi, ei olisi kestävä. Tämän ymmärsivät jopa saksalaiset vuonna 1918.

Asian ymmärtäminen oli kuitenkin ylivoimaista paitsi suurille kansanjoukoille ja nationalistisille kiivailijoille, myös Ståhlbergin kaltaisille vakaumuksellisille liberaaleille.

Ongelman ratkaiseminen alueluovutuksin tai aluevaihdoin oli tuon ajan tilanteessa lähes kaikille psykologisesti mahdoton. Vaihtoehtoina ajatellut kolmen kannaksen linja tai Pietarin merkityksen vähentäminen jopa se tuhoamalla (sic!) olivat taas aivan epärealistisia.

Tarton rauha hyväksyttiin sentään lopulta ylivoimaisin äänin, vain 27 kansanedustajan vastustaessa. Myöhemmät puheet ”häpeärauhasta” olivat olennaisesti ylioppilasradikaalien masturbatorista paisuttelua, joka kuitenkin saavutti omissa pienissä piireissään menestystä.

Venäjän turvallisuustarpeet ajateltiin tyydytettävän tietyillä neutralisointisopimuksilla ja linnoitusten hävittämisillä ja allekirjoitushan se sieltäkin lopulta heltisi mukinoitta. Se kuului Leninin taktiikkaan.

Tuntuu siltä, että Saksan ja Venäjän heikkouden väliaikaisuus oli useimmille aikalaisille vaikea ymmärtää, vaikka historian pitäisi nyt opettaa vähintäänkin sellaiset asiat. Turvallisuus oli kuitenkin taattava vielä kansainvälisesti, pelkkiä rauhansopimuksia ei pidetty riittävinä.

Reunavaltioyhteistyö herätti aluksi monella taholla suurta kiinnostusta, mutta se oli kylmässä maailmassa tuhoon tuomittu ajatus. Meillä asia varsin pian ymmärrettiin ja alettiin sen sijaan pontevasti suuntautua ensin Kansainliittoon ja sitten pohjoismaiseen puolueettomuuteen.

Versailles’n jälkeinen Saksakin oli hampaaton ja sitä paitsi Venäjään suuntautunut. 1920-luvulla se herätti meillä lähinnä sääliä, kun voittajavallat ja erityisesti Ranska sitä kurmottivat parhaansa mukaan.

Mutta tämä ei enää kuulun tämän kirjan aihepiiriin.

Elämän kovassa koulussa näyttäisivät näillä ala-asteen tiukoilla karsintaluokilla sosialidemokraatit jääneen aluksi luokalleen, mutta parantaneen sitten reippaasti menestystään määräaikaisen erottamisen jälkeen.

Aluksi loistanut Mannerheim sai ehdot ja oli vaarassa saada käytöksenalennuksen ja jopa tulla pois potkituksi. Suomalaisen puolueen vakavamieliset, mutta pahasti hairahtuneet veljekset suorittivat myös parit ehdot ja heistä tuli keskitason oppilaita.

Nuori Maalaisliitto loisti aineessa Kansanvaltaisuus ja kansallismielisyys (arvosanalla kiitettävä 9), mutta yhteiskuntaopissa (oheislukemistonaan Alkion Puukkojunkkarit) se sai vain tyydyttävän seiskan ruvetessaan ylitulkitsemaan oman viiteryhmänsä merkitystä.

Mutta tämä on nyt vain aivan ylimalkainen ja niin sanoakseni vaistonvarainen arvio. Jokainen muodostakoon omansa. Sitä ennen on syytä lukea tämä Volasen kirja ja mielellään pari muutakin.

Runouden valtakunnasta

Opettavaista lapsille

Boris Zahoder (Борис Заходер ) kirjoitti neuvostoaikana hauskoja lastenrunoja, joista on iloa myös nykyisen kulttuurikeskustelun seuraajille. Seuraavassa pari esimerkkiä:

Villisika, kaban, on monen ihmisen rakastama ja hyvästä syystä. Sikamaisuudella on sentään puolensa ja puolensa:

Вот кабан,он дик и злобен

но зато вполне сьедобен

есть достойнства свои

даже у такой свиньи

Suomeksi vaikkapa näin:

Se hurja on ja vihainen,

Vaan oikein hyvälihainen,

 Ei kaikki ole vialla

Myöskään villisialla

Entäpä nuo tietyt kriitikot, joiden talentti on kovin yksipuolinen:

За стеклом свернулась кобра

смотрит тупо и недобро

Видно с первого же взгляда

Мало мозга,

много яда

Ja käännös:

Kyy katsoo takaa vitriinin,

on katse tyhmä, häijy niin,

Sen heti huomaa naamastaan:

Myrkkyä vaan

On aivoissaan

Turhuuden viettelys

Vanity Fair

Sulkavalla on pieni aukio tai oikeastaan tienristeys sen sillan päässä joka johtaa Uitonvirran yli kirkolle. Ainakin kaikki vanhemmat ihmiset tietävät, että sen nimenä on Turhuuven tori.

Kuten vanhat dokumentit kertovat, sinne kerääntyi aikoinaan kaikenlaista kaupustelijaa. Jotkut olivat ruvenneet pitämään puutarhaa ja viljelivät kaiken maailman tikkerperiä ja mitä lienee ollut. Niitä sitten myivät kirkkokansalle, joka sillan takaa purkaantui sanankuulosta.

Kirkon tienoilla myytiin aina salakähmään myös viinaksia ja mitä kaikkea tarpeetonta ja turmiollista nyt ihminen lieneekään keksinyt. Markkinoilla ainakin varmaan oli piittinää eli makuvaria ja prenikoita eli piparkakkuja. Vehnäset –tuo harvinainen herkku- kuuluivat jokseenkin varmasti myös kuvaan.

Kaikelle tuolle oli yhteistä se, ettei se ollut ihmiselle tarpeellista. Rahaa sen avulla narrattiin, samoin kuin markkinoilla kaiken maailman teltoissa, joissa oli pelejä, valokuvausta, taikalyhtyesityksiä ja mitä lienee ollut. Turhuutta ja tarpeetonta.

Sen tunnelman muistan vielä 1950-luvun alusta. Silloin vallesmanni kielsikin koko pestuumarkkinaperinteen jatkamisen. Eihän sitä enää renkien ja piikojen pestaukseenkaan tarvittu. Kunhan huviteltiin ja haaskattiin kallista rahaa.

1950-luvulla alettiin jo irtautua siitä talonpoikaisen nuukuuden perinteestä, joka oli ikimuistoisena seurannut talonpoikaissäädyn jäseniä kehdosta hautaan. Ellei talonpoika itse älynnyt, mitä hänen rauhaansa kuuluu, muistuttivat asiasta aina tarvittaessa kruunu ja kirkko. Kirkkorangaistuskirjat vilisevät nuhteita tuhlaavan elämäntavan takia.

Köyhän pitikin aina panna suu säkkiä myöten, mutta aina joskus jokainen halusi elämältä muutakin kuin kituuttamista ja raadantaa. Vehnäpullia ja kirjavia huiveja sitä olla piti ja limunaatimehua ellei nyt raha riittänyt putelli-olueeseen ja trahtööri-viinaan, joihin Eero ja Simeoni kuuluvat kaupunkireissullaan hairahtuneen.

Maailman kuuluisimpiin ja suosituimpiin kuuluvassa kirjassaan Kristityn vaellus (The Pilgrim’s Progress), John Bunyan kuvaa muun muassa päähenkilönsä saapumista paikkaan, jonka nimi on Vanity Fair –turhuuden markkinat.

Lienee turha sanoakaan, mitä tällä tarkoitettiin. Mammona ja sen tyhjän palvonta vieroittivat sielun Jumalasta ja olivat siis viime kädessä Antrikristuksen ansa.

William Makepeace Thackeray kirjoitti 1800-luvulla samannimisen romaanin, jota en ole lukenut. Olen joka tapauksessa ymmärtänyt, ettei turhuus tässäkään tapauksessa ollut mikään myönteinen käsite.

Nykyään sen sijaan Amerikoissa ilmestyy lehti nimeltä Vanity Fair, joka näyttää briljeeraavan juuri tuolla turhuudella ja tyhjönpäiväisyydellä: me tuhmat tytöt kun päästäänkin minne vain…!

Aivan vastaavalla tavalla entiset arvot käännettiin äkkiä päälaelleen entisissä kommunistimaissa. Venäjällä alkoi joskus parisenkymmentä vuotta sitten ilmestyä lehti nimeltään Egoist, joka nyt näyttäisi olevan nimeltään Egoist generation (Эгоист generation). Englantia sielläkin aina tarvitaan tällaisissa yhteyksissä.

Muutos vanhoista, altruismia, uhrautuvuutta, tuotantoa ja kollektiivisuutta korostavista neuvostoarvoista ei olisi voinut olla suurempi.

Olihan sekin suuri henkinen murros, joskaan ei yhtä nopea, kun suomalaiset oppivat, joskus jopa hyvällä omallatunnolla tuhlaamaan ja jopa elämään velaksi. Se ei ole kovinkaan vanha juttu se. Sota-aikana oli vanhoja säästäväisyysarvoja koetettu hyvin määrätietoisesti teroittaa koko kansalle eikä suotta yritettykään.

Minun sukupolveni muistaa vielä, miten vanhemmat taltioivat joka ikisen esineen, jolla saattoi joskus mahdollisesti olla jotakin käyttöä. Se, mikä meni rikki, korjattiin, vaikka siihen olisi mennyt miten paljon aikaa. Jokainen ruuvimeisselikin oli itse asiassa perintökalu, johon liittyi muistoja ja tunnettakin. ”Aika tavaran nautitsee” kuului hamstraajan sananparsi.

Sota-aikana opittiin myös säästämään sähköä ja sodan jälkeen, koskivoiman ollessa hyvin vähissä, evästettiin radiokuuntelijoitakin olemaan avaamatta vastaanottimiaan samaan aikaan. Sellainen kun synnyttäisi pahan kulutuspiikin eikä se sähkö silloin enää riittäisi.

Tällaiset asiat ne vain tulevat aina välillä mieleen, kun katselee tuota nykyistä kerrassaan päätöntä menoa, jossa esimerkiksi nyt erilaisia, taatusti tarpeettomia rättejä myydään tuhansissa ja taas tuhansissa toinen toistaan pöyhkeämmissä liikkeissä. Ilmeisesti niitä sitten kuitenkin käytetään kutakin vain kerran tai pari. Ei niitä muuten ostettaisi kymmenettä osaakaan nykyisestä.

Lienee sanomattakin selvää, että muoti on turhuuden pelkistetyin muoto. Tavara, joka on aivan kelvollista, syrjäytetään markkinoilta sen takia, että halutaan puskea sinne kuutiokilometreittäin uutta tavaraa, joka on hiukkasen erilaista ja jonka hankkimisen muka välttämättömyys on lapsellisen helppoa osoittaa lapsenmieliselle yleisölle. Sehän tekee sen itse.

No, tähän haaskaukseen verrattuna jokin lihansyönti tai maidonjuonti on pelkkää kosmetiikkaa. Ruoka ja juomakin ovat osittain tarpeettomia ja vaativat nykymuodossaan turhia resursseja, mutta ovathan ne sentään myös erittäin suurelta osalta tarpeellisia ja jopa mvälttämättömiä.

Ennen tekstiilit oli myös tapana kierrättää. Muistan hyvin, että naapurissa toimi vielä 1960-luvulla karstaamo, jonne lumput vietiin ja jossa niistä tehtiin taas käyttökelpoista villaa.

Nyt jopa niin sanotut kierrättäjät kieltävät panemasta lumppuja keräyslaatikoihin. Sen sijaan ne menevät sekajätteisiin ja luultavasti lisäävät tuota hiilidioksidikuormaamme.

Kaukana, ylen kaukana olemme niin aineellisesti kuin henkisesti siitä maailmasta, joka oli todellisuutta vielä puoli vuosisataa sitten.

On kiinnostava kysymys, millainen tämä maailma noiden turhuuksien suhteen on puolen vuosisadan kuluttua.

On mahdollista, että suu joudutaan panemaan säkkiä myöten ja että säkki tulee olemaan nykyistä pienempi.

Kun sellaisenkin maailman on nähnyt, ei se nyt ihan toivottoman surkealta paikalta näytä. Se on vain kovasti erilainen kuin tämä nykyinen.

Imperiumin miehet

Imperiumin miehet

Viacheslav Nikitin, Suomen armeijan venäläinen perintö. Tsaarin upseerit ja itänaapurin kalusto Suomen puolustusvoimissa 1918.1948. Venäjän kielestä kääntänyt Mirko Harjula. Minerva 2018, 449 s.

Venäjä on tunnetusti ollut virallisestikin imperiumi aina Uudenkaupungin rauhasta lähtien. Sitähän se haluaa olla vieläkin.

Kuten kaikilla imperiumeilla, silläkin on ollut omat ongelmansa niin sanottujen toissukuisten (inorodtsy) kanssa. Potentiaalisestihan sellaiset saattavat olla epäluotettavia ja jopa vaarallisia.

Neuvostoaikana asia ratkaistiin suoraviivaisesti ampumalla pistoolinluoti takaraivoon. Näin ei tehty vain tuhansille suomalaisille, vaan jopa sadoille tuhansille muillekin.

Mutta se oli jo sitten eri aika ja eri juttu. Stalinhan kannatti niin sanottua tieteellistä maailmankuvaa, joka perustui tilastollisille todennäköisyyksille eikä suinkaan uskonut sellaisiin vanhan komennon käsitteisiin kuin kunnia, uskollisuudenvala ja mitä niitä olikaan.

Keisarivallan aikana kaikki oli toisin. Toki esimerkiksi Puolan 1860-luvun alun kapinan jälkeen puolalaiset upseerit, joita oli erittäin paljon, joutuivat kollektiivisesti erityistarkkailuun ja jopa tiettyjen rajoitusten alaisiksi. Suomalaiset eivät nähtävästi koskaan joutuneet samaan asemaan, vaikka mustasotnialaiset vaahtosivatkin heidän epäluotettavuudestaan.

 Jopa etnisesti saksalaiset upseerit säilyttivät asemansa myös ensimmäisessä maailmansodassa, vaikka saksalaisvastaisia purkauksia muuten tapahtui kaikkialla, muun muassa kauppojen vandalisointina. Saksalaisten leirittäminen olisikin ollut mahdotonta, niin paljon heitä oli.

Myös suomalaiset pitivät valansa moitteettomasti, lukuun ottamatta paria tapausta, jotka on tässä kirjassa mainittu. He saivat osakseen upseeritoverien halveksunnan. Kunniasana oli tapana pitää, vaikka se olisi johtanut mielettömyyksiin. Tästäkin asiasta on kirjassa esimerkki.

Mutta mitä onkaan sanottava näiden ryssänupseerien isänmaallisuudesta? He menivät palvelemaan sortajaa samaan aikaan, kun keisari kuritti heidän isänmaataan. Esimerkiksi Mannerheim kukkoili keisarin seurueessa samaan aikaan, kun hänen veljensä oli isänmaallisuutensa takia ajettu maanpakoon. Olivatko nämä miehet lyhyesti sanoen periaatteettomia kelmejä?

Tällaista skenaariotahan jääkärit sitten itsenäistymisen jälkeen halusivat levittää ja uudessa tilanteessa se myös meni kaupaksi. Niinpä Suomen sotaväki puhdistettiin 1920-luvulla ryssänupseereista ja aliupseerin tai rivimiehen koulutuksen saaneet jääkärit riensivät miehissä ottamaan heidän paikkansa.

Kaikella on aikansa, sanoo Saarnaaja. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten entisisistä tsaarin palvelijoista tuli keisarikunnan luhistumisen jälkeen kiivaita oman maansa patriootteja.

 Sellainen tapaus oli esimerkiksi Mannerheimin rykmenttitoveri Pavlo Skoropadski, josta tuli Ukrainan hetmani ja sellainen oli sitten myöhemmin esimerkiksi Džohar Dudajev, tuo tšetseeni. Itse asiassa samanlainen, äkillinen siirtymä imperiaalisesta tietoisuudesta patriotismiin on nykyään havaittavissa hyvin monilla entisillä ns. taistolaisilla.

Mannerheim oli myös luultavasti aika tyypillinen tapaus, vaikka hänen tietty erikoispiirteensä oli, että hän aina säilytti henkisen uskollisuutensa Nikolai II:lle, jonka kuvaa piti pöydällään. Mutta olihan hän keisarin seurueen kenraalimajuri ja Nikolai ja hänen valtakuntansa nyt kerta kaikkiaan olivat siirtyneet ns. tuonilmaisiin, joten uskollisuus jäi pakostakin vain henkiseksi.

”Ryssänupseerien” tutkimuksen varsinainen guru on Mirko Harjula, joka on tämänkin kirjan kääntänyt (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mirko ). On sääli, ettei kirjassa ole lähdeviitteitä, jotka osoittaisivat hänen roolinsa sen sisällön suhteen. Joka tapauksessa kirjan esittämät useat luvut lienevät peräisin hänen tutkimuksistaan, kuten moni muukin asia.

Yhtä kaikki. Venäläisen perinnön merkitys Suomen uudelle armeijalle oli ratkaiseva. Vuoden 1918 alussa perustettuun armeijaan siirtyi Venäjän armeijasta kaksi kenraaliluutnanttia, kaksi kenraalimajuria, 9 everstiä, 10 everstiluutnanttia, 14 kapteenia, 15 alikapteenia, 27 luutnanttia, 11 aliluutnanttia ja kornettia sekä 14 vänrikkiä.

 Laivastoon päätyi kolme luutnanttia yksi yliluutnantti ja kaksi komentajaa. Sitä paitsi laivaston ensimmäisistä komentajista neljä tuli Venäjän laivastosta.

Suomalaisten tie Venäjän armeijaan kävi yleensä Haminan kadettikoulun kautta. Ensimmäisen maailmansodan rintamalla taistelleista 553 suomalaistaustaisesta upseerista ruotsi oli äidinkielenä vajaalla puolella, suomi 27%:lla ja venäjä 30%:lla.

Jalkaväessä heitä palveli 345 miestä, ratsuväessä 103, tykistössä 97 ja laivastossa 89.

Vanhastaan oli perinteenä ollut, että upseerinura sopi erityisen hyvin aatelispojille ja Venäjähän tarjosi myös rajattomat etenemismahdollisuudet.

Suomella oli toki oma sotavoima, mutta sitä tuskin saattoi sanoa armeijaksi. Pikemmin oli kyseessä sotajoukko, voisko. Siltä nimittäin puuttuivat sekä tykistö, laivasto että ilmavoimat. Ratsuväkeä oli hyvin vähän, vaikka sekin riitti hälyttämään pietarilaiset Suomi-syöjät.

Kirjassa esitetään kiintoisasti Suomen ilmavoimien synty, johon vaikutti merkittävästi usean lentoupseerin loikkaaminen koneineen Pietarista, ns. komendantin lentokentältä, joka nykyään on asuinalueena.

Kapteeni Krašenin muutti sen jälkeen nimensä Torikaksi, yliluutnantti Igor Zaitsevskista tuli kapteeni Erkki Ilmarinen, hänen veljestään kapteeni Otto Ilmarinen, luutnantti Mihail Šablovitšista tuli kapteeni Mikko Heikkinen ja Mihail Safonovista kapteeni Mikko Vuorenheimo. Insinöörivänrikki Vorobjov omaksui nimen Auermaa ja kapteeni Vladimir Parfenenkosta tuli Valdemar Adlerheim.

Metamorfoosi ei riittänyt. Vuonna 1919 venäläiset savustettiin viroistaan ja he lähtivät pois Suomesta.

Kirjassa on paljon muitakin kiintoisia tarinoita. Niistä eräs liittyy upseeriurheilijoihin. Tukholman olympialaisissa vuonna 1912 venäläiset -toisin kuin heistä erillään toimineet suomalaiset- eivät oikein loistaneet, mutta heidänkin joukossaan oli monta suomalaista, viisiottelujoukkueessa heitä oli peräti neljä.

Kirjassa on lyhyitä henkilökuvia monista äärimmäisen omituisista tapauksista, sellaisia kuin ratsumestari ja myöhemmin eversti Yrjö Elfvengren, yrjönristinritarien liiton varapuheenjohtaja, joka sitten aikanaan teloitettiin Lubjankassa ja monia muita.

Venäläisten aseiden merkitys Suomen armeijalle lienee useimpien tiedossa: sieltähän ne käytännössä saatiin, niin kolmituumaiset tykit kuin kolmen linjan kiväärit, laivaston aluksista puhumatta. Jäipä venäläisten jäljiltä suuri määrä linnoituksia ja kasarmejakin.

Hyvin suuri merkitys suomalaisten asetäydennyksille oli myös sotasaaliilla, kertoo kirjoittaja ja esittää asiasta tilastoja. Sitä tavaraa tuli todella paljon muun muassa ilmavoimille, mutta myös tykistölle ja jalkaväelle.

Itse asiassa jopa 1800-luvun kalusto kesti osittain aina 1980-luvulle saakka. Suomessa onkin aina osattu arvostaa venäläistä asetuotantoa, johon omakin maamme antoi panoksensa.

Last but not least. Ne suomalaiset, jotka imperiumissa oppivat katselemaan maailmaa laajemmasta perspektiivistä ja omaksuivat hyvän kielitaidon ja käytöstavat, olivat myös kykeneviä toimimaan suuren maailman ympyröissä. Heitä tarvittiin sitten myös Suomen ja Venäjän rauhaa tehtäessä.

Kaiken kaikkiaan tässä on mainio kirja, jota voi ilman muuta suositella kaikille niille, jotka haluavat katsoa maamme asevoimien kehitystä laajemminkin kuin vain ahtaasta saksalaisperspektiivistä.

Alkuperäisteos Финская армия, русский след. Люди и оружие. «Остров» 2017 näyttää olevan Venäjälläkin myynnissä. Erinomaista! Tällaista tarvitaan vain lisää.