Kaksi hupaisaa naapurusta
Arvo Tuominen, Suomi & Venäjä. Koko tarina. Readme 2020, 279 s.
Ihmisaivot ovat konstikas värkki. Kaikesta potentiaalistaan huolimatta ne etsivät suuristakin asioista ja nimenomaan niistä mahdollisimman simppeleitä hahmottamistapoja (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=liskoaivot ). Asioita kerta kaikkiaan vaaditaan olemaan yksinkertaisia, vaikka hyvin tiedettäisiin, että eivät ne ole, ei sinne päinkään.
On sanottu, että juristeja tarvitaan, kun pitää tehdä monimutkaisista asioista yksinkertaisia ja yksinkertaisista monimutkaisia. Näinhän se taitaa olla ja tässä palvelutehtävässä historioitsijat ovat usein saaneet olla heidän kollegoitaan.
Moni näyttääkin pitävän historian nimenomaisena tehtävänä olevan kertoa kansalle yksinkertainen totuus. Vaikeaahan se olisikin elää alituisessa epätietoisuudessa ja ymmärtää, ettei edes suurimmista kysymyksistä ole usein löydettävissä yksinkertaista totuutta, mikäli nyt ei tyydytä triviaaleihin seikkoihin luokkaa ”Kuka ampui Mainilan laukaukset?” Mainittakoon vielä sivumennen, että jotkut obskurantit haluavat hämärtää tämänkin asian.
Vanhana pedagogina tiedän, että tuo yksinkertaistaminen todella on työ, joka on tehtävä. Sitä paitsi se on vaativampaa kuin arvaisikaan, ellei halua tyytyä sekundaan, mikä näinkin merkittävän aiheen kohdalla olisi kovin moitittavaa.
Arvo Tuominen on lyhyen ajan sisällä julkaissut useitakin kirjoja, joissa samat elementit jossakin määrin toistuvat (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tuominen ). Niille on yhteistä sujuva tarinointi, joka ei liiemmin pysähtele yksityiskohtien moninaisuudessa tai selvittämättömissä ongelmissa. Kaikissa kirjoissa on myös kuvia joistakin keskeisistä paikoista tai henkilöistä.
Konkreettiset yksityiskohdat todella auttavat lukijaa hahmottamaan asioita, mikä on vanha tuttu pedagoginen keino ja ulkonaisesti kirja muistuttaakin koulun oppikirjoja. Pidän ratkaisua onnistuneena.
Kirja koostuu palasista, elementeistä, joissa usein pienikin detalji saa palvella laajemman kokonaisuuden kuvaamista. Osan esittäminen kokonaisuuden sijasta eli pars pro toto voi olla sekä hyvä että huono asia. Pidän tämän kirjan lähestymistapaa yleisesti ottaen onnistuneena.
Jatkosotaan jouduttiin esitetyn tosipohjaisen anekdootin mukaan paskasakin kanssa, eikä sitä paljoa sen enempää tarvitsekaan luonnehtia. Asiasta on tietenkin kirjallisuutta hyllymetreittäin ja joku saattaa loukkaantuakin moisesta nonchaleerauksesta. Mutta tällä kirjalla on oma tarkoituksensa ja noilla toisilla omansa.
Ei ole mahdollista tislata esimerkiksi juuri jatkosodan historiaa yhdeksi tymäkäksi, tieteelliseksi lauseeksi, joka esittää tyhjentävästi sen, mistä siinä oli kysymys. Tuomisen esitys asiasta, joka toki on tuota yhtä mainittua lausetta laajempi, on tietenkin monessa suhteessa vajaa ja mielivaltainenkin. Silti katson hänen onnistuneen tässäkin mahdottomassa tehtävässään varsin hyvin.
Niin sanotun suuren yleisön edustajien näkee yhä uudelleen valittavan sitä, mistä kaikesta heille jätettiin koulussa kertomatta. Valitusvirsiä voi tietenkin jatkaa myös tämän ”koko tarinan” luettuaan.
Vaikka kyseessä on aika paljon laajempi esitys, kuin koulukurssin puitteissa mitenkään olisi mahdollista, on aihepiiri tietenkin niin rannaton, ettei edes suhteellisen ”kattavaa” tarinaa kannata yrittäkään. Ei koulussakaan ole mitään mahdollisuutta pumpata lapsia täyteen historiatietoa. Se on sitä paitsi ainesta, joka pitäisi vielä sulattaakin ja ymmärtää laajemmissa yhteyksissään.
Tietyt anekdootinomaiset välähdykset ja dokumentinpätkät sopivista historian kohdista puhuvat paljon enemmästäkin kuin käsittelemästään asiasta. Suomen sodan venäläisen sotilaan havainnot, Pietarissa vierailevien suomalaisten kommentit, venäläisen Helsingin ja suomalaisen Pietarin kuvaukset antavat tärkeän näkökulmansa maiden ja kansojen välisiin suhteisiin.
Jotta oikeudenmukaisuus toteutuisi, on aivan keskisen tärkeää todeta, että venäläisten suhtautuminen suomalaisiin on jopa kautta vuosisatojen ollut yleensä arvostavaa ja ystävällistä ja on sitä yhä. Dokumentit osoittavat tämän yhä uudelleen.
Sodat ovat sitten asia erikseen ja niiden aikana syntyvät tietenkin myös verivelat ja ns. viholliskuvat. Kuitenkaan suomalaisen hahmo ei muodostunut erityisen pahaksi. Itse asiassa suomalaisten ällistyttävä sotilaallinen suorituskyky sai tunnustusta paitsi Stalinilta, myös rivisotilailta. Sekin on perintö, josta kannattaa huolehtia.
Sitäkin enemmän on kannettava huolta siitä, ettei suomalaisten ja venäläisten suhteita kautta vuosisatojen tarpeettomasti mustata. Olisi suurta typeryyttä jäädä vaikkapa viime sotien juoksuhautoihin ja suhtautua niiden takia koko venäläisyyteen kyräillen. Siinä maassa on meillä aina ollut myös sympatisoijia ja jopa aivan erityisesti niitä. Venäläisillä on tästä asiasta viehättävä termi blagoželateli -hyvää toivovat.
Mitä perivihollisuuteen tulee, meidän kannattaa katsella ruotsalaisten ja tanskalaisten välejä, jotka ovat jo kauan olleet mallikelpoiset huolimatta historian taakasta, joka aivan ilmeisesti on ollut pahempi kuin Suomen ja Venäjän välinen.
Onnemme ja suuri erikoisuutemme on kautta historian ollut, että venäläiset ovat vain aivan mitättömässä määrin muuttaneet Suomen alueelle eikä myöskään suomalaisia ole jäänyt rauhanteoissa naapurin alueelle sitten Turun rauhan. Autonomian aikana venäläisiä oli täällä vielä paljon vähemmän kuin nyt.
Suhtaudun itse hyvin skeptisesti ns. multikulturalismiin ja katson, että tämä kansojen erillisyys on ollut meille onnenpotku. Kun kansojen välit eivät muodostu liian tiiviiksi, syntyy myös vähemmän kitkaa. Mikäli maassamme asuisi vaikkapa 1-2 miljoonaa vierasheimoista, merkitsisi se jokseenkin varmasti suuria ja pysyviä ongelmia.
Sillä ei ole paljonkaan väliä, olisivatko nuo vieraat ranskalaisia, saksalaisia, virolaisia tai vaikkapa ghanalaisia. Noin suuri vieras populaatio aiheuttaisi ilmiön, jonka tapaamme esimerkiksi Belgiasta, jossa asioiden rationaalinen hoitaminen näyttää mahdottomalta muuallakin kuin EU:n piirissä. Latvia ja Viro tosin näyttävät kestäneen tilanteensa paremmin kuin Belgia.
Venäläiset eivät kenties ole oikein sisäistäneet tätä asiaa toisten kannalta, mutta saattavat joutua ajattelemaan sitä uudelleen, mikäli heidän valtionsa alueelle muuttaa vaikkapa 100-200 miljoonaa kiinalaista. Nämä toki ovat yleisesti ottaen kaikin puolin mainiota ja aikaansaapaa väkeä. Mutta silti.
Tämän asian merkityksestä olisin odottanut Tuomisen kenties puhuvan enemmänkin. Se on nimittäin myös sikäli kiinnostava teema, että aivan viime vuosina venäläisten määrä Suomessa on kasvanut sekä absoluuttisesti että suhteellisesti aivan uudelle tasolle. Myös autonomian aikana se oli paljon vähäisempi kuin 20-luvun alussa, jonka tekijä ottaa vertauskohdaksi.
Mitä tulee nimenomaan sotiin, ei varmastikaan ole mahdollista esittää kahden kansan suhteiden historiaa tasapuolisesti, jos sen näkee vain toiselta puolelta. Pitäisikö edes yrittää?
Viime aikoina näyttää kansan syvissä riveissä ja jopa eliitinkin piirissä yhä vahvistuneen sen kaltainen viisaus, joka arvelee Suomen aina olleen kaikessa oikeassa ja Venäjän taas vastaavasti väärässä. Miksi ihmeessä kannattaisi esimerkiksi kysellä, miten asiat nähtiin sellaisessa valtiossa, joka oli väärin kehittynyt, kun voi myös rajoittua esittämään, miten ne nähtiin siinä valtiossa, joka oli oikein kehittynyt?
En viitsi jatkaa tuota pohdiskelua pitemmälle, totean vain, että asenteet sekä nykyistä Venäjää että sen historiaa kohtaan hipovat meillä usein jo vähämielisyyden rajoja tai vähintäänkin vajoavat moukkamaisuuden tasolle.
Metsä taas aina vastaa niin kuin sinne huudetaan eikä kannata erityisesti ihmetellä, että myös naapurissa on alettu kyhäillä yhä kummallisempia tulkintoja ja tarinoita Suomesta ja suomalaisista nimenomaan sotavuosina.
Tämä on huolestuttava ilmiö ja kontakteja sinne päin kannattaa mahdollisimman paljo elvyttää, kaikista sanktioista ja vastasanktioista huolimatta.
Yksinkertainen totuus on, että jokaisella valtiolla ja kansakunnalla on oma näkökulmansa historiaan. Kun kyseessä on totaalisen sodan aika ja sodan aikaiset viholliset, keskinäisenä suhteena on normaalisti nollasummapeli: toisen tappio on toisen voitto.
Tältäkin kannalta on hyvin merkittävää, että Suomen ja Neuvostoliiton rintamalla ei luisuttu kokonaan totaalisen sodan logiikan piiriin. Suomi ei sotinut joka suhteessa sillä tavalla, kuin clausewitzilainen doktriini olisi edellyttänyt. Tämä oli järkevää politiikkaa ja yksi maidemme keskinäisten suhteiden erikoisuuksista, joita kyllä riittää.
Mikäli haluamme ymmärtää historiaa syvemmälti kuin vain oman, ikuisen oikeassa olomme perspektiivistä, meidän on tutustuttava myös siihen, miten asiat nähtiin naapurissa.
Tuominen ei erityisesti panosta tähän puoleen, vaikka tuokin toistuvasti esille sen ns. geopoliittisen tekijän, joka on ollut Suomen ja Venäjän suhteiden kannalta ratkaiseva.
Ja tosiaan, eihän Venäjä Suomea ryövännyt sen vuonna 1808 valloitettuaan, vaan päinvastoin teki erittäin paljon pitääkseen sen väestön tyytyväisenä ja uskollisena. Toki kansat ovat harvoin tällaisesta kiitollisia ja yleensä pikemmin epäilevät ystävällisen suhtautumisen motiiveja.
Joka tapauksessa Suomen onnellinen symbioosi Venäjän kanssa 1800-luvulla on myös yksi historiamme suuria erikoisuuksia ja ainutlaatuinen tapaus myös Venäjän historiassa.
Tämä kirja ei ole lainkaan poleeminen, mikä saattaa olla hyvä ratkaisu sen perussanoman perille menon kannalta. Joku Paavo Haavikko esitti aikoinaan teesinsä räikeästi ja lienee saanut aikaan sen, että niitä tuskin kukaan otti vakavasti.
Tässä kirjassa esitetään lyhyesti ja nasevasti Suomen ja Venäjän suhteiden useimmat suuret solmukohdat. Tulkinnoissa ei ole mitään suuria uutuuksia, kuten voi odottaakin, kun myös sen kirjallisuusluettelo on aika vaatimaton eikä tarkoituksena tietenkään ole tutkimus, vaan yleisesitys.
Luulen joka tapauksessa, että keskivertolukija löytää taas tästäkin kirjasta paljon uutta ja valaisevaa tietoa. Sen pohjalta on sitten hyvä erikseen perehtyä syvemmin kunkin erityiskysymyksen historiaan, niihin kuuluisiin kysymyksiin, joista koulussa ei puhuttu. Kirjallisuusluettelo on hyväksi avuksi.
Yhden asian haluaisin ihan ohimennen oikaista. Eivät puheet Suur-Suomesta lisääntyneet 30-luvun loppua kohti, vaan hyytyivät kerrassaan jopa AKS:n piirissä, kuten Nygårdin väitöskirja osoittaa. Suur-Suomi tuli yllättäen uudelleen tapeetille vasta sitten, kun Neuvostoliitto sen perusti 2.12.1939 solmimallaan sopimuksella.
Olennaista on, että tässä kirjassa kokonaisuus on mielestäni tasapainoinen eikä sorru siihen lähes maaniseen mustamaalaukseen, joka Venäjän kuvaamisessa näyttää meillä tulleen ns. hyväksi tavaksi.
Suomen ja Venäjän naapuruutta ei voi pitää enempää tragediana kuin komedianakaan. Kaikkeahan elämään liittyy tuhannen vuoden mittaan. Siitä on hyvä ottaa oppia.
Tekijä varmaankin voisi allekirjoittaa sen, mitä Manu aikoinaan sanoi: Ei se Venäjä niin huono naapuri ole ollut. Olisi se voinut olla huonompikin.
