Kadonnut karjala, rauennut Suur-Suomi

Se Suomi, jota ei koskaan tullut

Se Suomi, jonka Stalin, maailman suurimman sotilasmahdin johtaja ja naapurimme kiistaton päämies kerran tunnusti, oli periaatteessa hyvin tärkeä valtio muiden joukossa. Kuusisen johtama Suomen kansanvaltainen tasavalta oli realiteetti, jonka varaan Neuvostoliitto pani koko uskottavuutensa, minkä takana oli huomattavan monta divisioonaa.

Kansainliitossa Neuvostoliiton politiikan hyväksyttävyys arvioitiin köykäiseksi, mutta kyseessä oli pikemmin protesti Hitlerin ja Stalinin käyttämiä metodeita vastaan kuin arvio uuden tasavallan tulevaisuudennäkymistä. Eihän mikään vakavasti otettava taho voinut kuvitella, ettei Kuusinen koskaan edes pääsisi Helsinkiin. Kuka sen pystyisi estämään?

Mutta kun uskomaton sitten tapahtui, alettiin ennen pitkää ajatella, että näin oli historiassa säädetty, eikä toteutumattomalla vaihtoehdolla ole siellä mitään tekemistä toteutuneita häiritsemässä. Ehkäpä se ei ollut vakavasti ottaen edes mahdollinen? Jospa kyse olikin vain jostakin propagandatouhusta?

Näin ei asia ollut. Suomen kansanvaltaiseen tasavaltaan panostettiin paljon ja tosissaan. Ei sitä yleisesti tunnustettu, mutta kaikkihan tapahtuu aikanaan ja tärkeää oli ainakin se, että asialla oli maailman kahden johtavan sotilasvallan, Saksan ja Neuvostoliiton hyväksyntä. Näinhän Molotov oli hieman ennen talvisotaa puhunut Puolan jaosta ja siitä, ettei sitä enää koskaan tulla palauttamaan.

Jostakin syystä suomalaiset eivät lamautuneet ylivoiman edessä, vaan kävivät vakain tuumin taisteluun, jota täytyi pitää toivottomana. Kuten tiedämme, ihme sitten tapahtui ja Moskova nöyrtyi tunnustamaan Helsingin ”niin sanotun” hallituksen ja tekemään sen kanssa rauhan.

Olen usein viitannut siihen, miten keskeisen tärkeä tämä rauha oli sekä Suomen, että Itä-Karjalan kannalta, mutta tulokoonpa asia nyt taas toistetuksi, koska se ei näytä oikein menneen läpi edes asianharrastajien piirissä.

Kun Moskovan rauha tehtiin ja Kuusisen Suomi heitettiin yli laidan, oli keksittävä jotakin korvikkeeksi. Niinpä perustettiin Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta. Tämä merkitsi sitä, että entinen Venäjän federaatioon kuulunut Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta nostettiin pois Venäjän yhteydestä ja ”itsenäiseksi” samaan rankiin muiden liitontasavaltojen kanssa.

 Nyt oli siis olemassa karjalais-suomalainen valtio, jolla oli kaikki valtion tunnusmerkit ja oikeus erota neuvostotasavaltojen liitosta.  Sellaiselle sopi vaikkapa antaa Suomesta erotetut alueet, ettei olisi päästy syyttämään venäläisestä imperialismista.

Uudella tasavallalla, kuten kaikilla muillakin neuvostotasavalloilla oli oma nimikkokansallisuutensa: Gruusiassa ne olivat gruusialaiset, Armeniassa armenialaiset, Ukrainassa ukrainalaiset ja niin edelleen.

Mutta mikä kansallisuus mahtoikaan olla Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan nimikkokansallisuus? Karjalais-suomalaiset, vai?

Ongelmana oli, ettei sellaista kansaa ollut olemassa. Enemmänkin, 1930-luvun lopulla oli todettu, että karjalaiset ja suomalaiset olivat kaksi toisistaan aivan erillistä kansaa. Gyllingin ja Rovion johtama kansanvihollisten klikki, jonka tarkoitus oli ollut irrottaa Itä-Karjala Neuvostoliitosta ja liittää se Suomeen eli muodostaa punainen Suur-Suomi, oli valheellisesti selittänyt karjalaisten olevan suomalaisten kanssa samaa kansaa.

Niinpä karjalaisille oli opetettu kouluissa suomen kieltä ja kaiken huipuksi nimitetty tämä politiikkaa ”karjalaistamiseksi”. Karjalassa siis oli yleisen kantakansallistamispolitiikan (korenizatsija) varjolla tehty myyräntyötä fasistisen suomen kielen (kielellä oli luokkaluonne!) juurruttamiseksi venäläisten veljeskansaan, joka oli tarkoitus liittää fasistiseen Suomeen!

Lapsikin ymmärsi, ettei tuon kaltaisille kansanvihollisille ja maan ja luokan pettureille voinut antaa vähäisempää rangaistusta kuin ns. korkein aste (vysšaja mera) ja näinhän oli myös tehty vuosina 1937-1938.

Suomalaisten nationalistien nuonen tultua paljastetuksi ja likvidoiduksi oli tietenkin ollut välttämätöntä myös kieltää suomen kieli, mikä tapahtuikin koko Neuvostoliitossa, myös Inkerissä. Koska neuvostojen maa hyvin herkällä korvalla kuunteli kansojen tarpeita ja toteutti niiden oikeuksia, alettiin Karjalassa nyt käyttää suomen sijasta omaa karjalan kieltä entisen sortajan, valloittajan ja luokkavihollisen kielen asemesta.

Yleistä karjalan kieltä ei ikävä kyllä ollut olemassa. Vienassa puhutun varsinaiskarjalan lisäksi olivat livvin ja lyydin kieli ja kaikista suurimpana vielä Tverin karjala. Niiden puhujat ymmärsivät toisiaan kehnosti. Lisäksi olivat vielä inkeroiskieli eli ižoran kieli ja tietenkin vepsän kieli sekä vatja, mutta ne saattoi jo jättää huomiotta.

Yleinen ja yhteinen karjalan kieli joka tapauksessa nyt luotiin nopeassa tahdissa, koska ylimmällä taholla niin päätettiin. Sen luojaksi löytyi alan suuri tuntija, professori D.V. Bubrich, Karjalan murrekartaston laatija ja tunnettu suomalaistamisen vihollinen.

Uusi kieli tunki kuin taikaiskusta tieltään suomen kielen ja vuoden 1938 alusta Karjalassa käytettiin  venäjän ohella vain sitä. Sillä kielellä ilmestyi myös puolueen paikallinen äänenkannattaja Krasnoi Karelija ja lisäksi oli venäjänkielinen Krasnaja Karelija. Piirien eli rajonien lehtiä karjalaistettiin parikymmentä. Suomea ei siis missään tapauksessa käytetty missään.

Kuten ymmärtää saattaa, uuden kielen luominen ei ole aivan yksinkertainen asia ja niinpä pian huomattiin, että Bubrich oli vähintäänkin objektiivisesti kansan vihollisten palveluksessa, eihän uutta kieltä ymmärtänyt kunnolla kukaan, saati että olisi osannut sitä kirjoittaa. Monet lainasanat ja kyrilliikka tosin auttoivat asiaa, mutta ei riittävästi. Bubrih heitettiin tyrmään.

Tutkimuksissa ilmeni, että Bubrich olki harjoittanut ns. tuholaistoimintaa etäännyttämällä keinotekoisesti karjalan kieltä venäjän kielestä. Asia korjattiin ja vuoden 1939 karjalankielestä tuli jo melkeinpä silkkaa venäjää, jossa oli siteeksi muutama karjalan sana ja karjalan kielioppia. Karjalankielistä tekstiä osasi lukea vain se, joka osasi sekä venäjää että sen lisäksi joko suomea tai karjalaa.

Joka tapauksessa kaikki tärkeimmät ajankohtaiset poliittiset dokumentit alettiin nyt julkaista myös tällä kielellä. Epäilemättä oli lähitulevaisuudessa tarkoitus kääntää tärkeimmät venäläiset ja ulkomaiset klassikot tälle Karjalan kansan kielelle. Jonkin verran niitä julkaistiinkin ja lisäksi myös kevyempää: esimerkiksi Kolme pientä porsasta Walt Disneyn kuvittamana…

Kun Suomen kansanvaltainen tasavalta astui mahtipontisesti historian näyttämölle, se sai huomenlahjana itselleen myös entisen Karjalan autonomisen tasavallan varsinaisesti karjalankieliset alueet, joita oli 70 000 neliökilometriä, muun muassa Aunus ja Uhtua kuuluivat nyt Suomeen, sillä sopimus astui voimaan heti, kun se 2.12.1939 allekirjoitettiin. Se piti ratifioida mahdollisimman pian Helsingissä ja tietenkin myös Moskovassa.

Puna-armeija avusti uuden tasavallan kansanarmeijaa sen taistelussa valkosuomalaisia joukkioita vastaan ja sen vapauttamille alueille muodostettiin aina ns. kansanrintamakomiteoita, mikäli asukkaita oli sattunut jäämään paikalle. Uuden hallituksen Karjalan asioiden ministeri Paavo Prokkonen korkeassa persoonassaan kävi tällaisen komitean vieraana Suomen Karjalasta vapautetulla alueella.

Petroskoista kotoisin oleva Prokkonen jututti paikallisia karjalaisia karjalaksi ja kyseli heiltä muun muassa sitä, miten heitä oli Suomen alaisuudessa sorrettu. Sellaistahan todella oli tapahtunut, vastattiin. Moni oli joutunut muuttamaan nimensäkin: Lebedevistä tuli Joutsen, Kuznetsovista Seppänen ja niin edelleen,

Nyt, uuden vallan alaisuudessa oli sitten parempaa odotettavissa. Kun Prokkonen kysyi, millä kielellä aloitettaisiin opetus, kun koulut nyt taas avattaisiin, oli vastaus yksimielinen: karjalaksi! Karjalaistahan oli täällä kansakin.

 Karjalan kansan sorto näytti siis viimeinkin saavan lopun uudessa Kuusisen johtamassa, itsenäisessä Suur-Suomessa. Siellä ei enää karjalaisia pakotettaisi oppimaan suomea, vaan he saisivat käyttää omaa kieltään aina Ilomantsista Jyskyjärvelle ja Aunuksesta Kalevalaan eli Uhtualle.

Kaikesta päätellen Suomen kansanvaltainen tasavalta olisi ollut kolmikielinen: suomen ja ruotsin ohella olisi käytetty karjalaa ainakin alkeisopetuksessa ja paikallisella tasolla, luultavasti koko uudella liitosalueella ja entisen rajan länsipuolisessa Raja-Karjalassa. Itsenäisessä Suomessa venäjä olisi kaiketi ollut vain keskeinen kouluaine ja nomenklatuuran toinen kieli.

Mutta suurpolitiikka jyräsi taas kerran pienet kansat ja heidän oikeutensa. Kun Kuusisen Suomi eli Suomen kansanvaltainen tasavalta likvidoitiin, ei karjalan kielelle enää ollut tarvetta eikä tilausta. Tämä johtui siitä, että suomi oli pakko ottaa Karjalais-suomalaisessa valtiossa uudelleen käyttöön, olipa kieli fasistinen tai ei ja poliitikot päättivät, ettei se enää nykyisissä oloissa sitä ole.

Niinpä uuden tasavallan, Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan kaksi virallista kieltä olivat venäjä ja suomi. Eivät venäjä ja karjala, sillä jälkimmäinen olisi ollut äärimmäisen kehno vastine suomelle. Sitä paitsi uudessa tasavallassa oli nyt myös vanhoja suomalaisia alueita. Eihän karjalaksi ollut vielä edes julkaisu paljon mitään, kuten Karjalan vastuulliset johtajat, kuten Genndi Kuprijanov totesivat. Suomeksi oli jo olemassa vaikka mitä.

Suomesta siis tuli karjalan sijasta uuden tasavallan kansallinen kieli. Tämähän tapahtui Itä-Karjalassa jo toista kertaa, vuosien 1938-1939 tauon jälkeen. Nyt sitä paitsi haluttiin puhua täysin normaalia suomen kiejakieltä eikä virtaviivaistettua sovettisuomea, jota Karjalan suomalainen johto oli hätäpäissään yrittänyt 1930-luvun puolivälissä kehitellä.

Kuin taikaiskusta loppui karjalankielinen julkaisutoiminta keväällä 1940. Karjalaksi ei enää julkaistu yhtään mitään. Sen sijaan julkiaistiin nyt sekä puolueen päälehteä että piirilehtiä suomeksi ja paljon, paljon muuta kulttuuritoimintaa oli, yliopistokin. Inkeriin tai Pietariin ei suomi kuitenkaan enää koskaan palannut vuoden 1937 jälkeen.

Karjalan kielen taru näytti päättyvän yhtä salaperäisesti kuin se oli alkanutkin. Myös suomen kielen ylösnousemus vastoin ajan tieteellisiä johtopäätöksiä ansaitsee ihmettelevän huomiomme. Selvä talvisodan seuraus se oli.

Kun karjalan kieltä nyt siellä täällä elvytetään ja vaalitaan, ei kyseessä enää ole vuoden 1938 Bubrich-karjala, saati vuoden 1939 täysvenäläistetty variantti. Kyseessä ovat eri karjaloiden rippeet, niiden puhujiahan on tässä maailmassa enää hyvin vähän. Karjalaisista tuli Neuvostliiton nopeimmin venäläistyvä kansa jo neuvostoaikana.

Voimme vain kuvitella, mikä kielen kohtalo olisi ollut, mikäli joulukuun 2. päivän 1939 sopimus olisi asianmukaisesti ratifioitu Helsingissä.