Pakajamme karjalua

 

Karjalan kielen ihmeellinen tarina

 

Heti alkuun varoitus: on olemassa monta Karjalaa, jotka ovat kaikki keskenään erilaisia ja sama koskee niissä puhuttuja kieliä. On siis myös monta karjalaa (ks. (83) Есть Много Разных Карелий — on Monta Eri Karjalaa — There Are Many Different Karelias | Eeva-Kaisa Linna - Academia.edu ).

Niin sanottu varsinaiskarjala on lähinnä Vienassa puhuttu kieli, livvin karjala taas Aunuksessa ja sen ympäristössä. Sitten on Tverin karjalaa ja Suomen alueella puhuttuja itämurteita ja vielä muitakin.

Yleensä kirjakielet ovat syntyneet monien kielten ja/tai murteiden yhdistämisestä. Ei ole ollut olemassa yhtä Saksan, Ranskan, Espanjan tai Englannin kieltä ennen kuin ne luotiin ja opetettiin ihmiset niitä käyttämään, mikä usein oli vaikeaakin. Oksitaanin ja katalaanin käyttäjät itse asiassa puhuvat vieläkin eri kieltä kuin valtion virallinen kieli.

Yhtenäistä karjalan kieltäkään ei maailmassa siis ollut, ennen kuin professori D.V. Bubrich sen hyvin nopeassa ajassa valtion tilaustyönä loi 1930-luvulla, kun suomen kielen käyttö oli lopetettava Neuvostoliitossa ja myös lopetettiin vuoden 1937 lopusta lähtien. Huomatkaa vuosi.

Tämä kieli, jota kirjoitettiin kyrillisin aakkosin siis korvasi Karjalan Autonomisessa Sosialistisessa Neuvostotasavallassa siihen saakka käytetyn suomen kansallisena kielenä. Sillä ilmestyi kymmenkunta lehteä ja sitä käytettiin myös kouluissa, sikäli kuin osattiin.

Ongelmia oli ja tuli ja professori Bubrich vangittiin tuholaisena, koska hän oli keinotekoisesti etäännyttänyt karjalaa sen veljeskielestä, venäjästä. Tässä oli vihjettä viisaalle ja se kieli, jota vuosina 1939-1940 käytettiin, oli itse asiassa selvää venäjää karjalaisin maustein.

Kun Itä-Karjalan ”varsinaisesti karjalaiset osat” lahjoitettiin ”Suomen kansanvaltaiselle tasavallalle” vuonna 1940, oli ilmeistä, että niissä tultaisiin karjalan kielen käyttöä jatkamaan. Se aiottiin myös ulottaa Suomen puolelle sinne, missä karjalan kieltä puhuttiin eli lähinnä Salmin ja Suojärven alueille.

Kun tuo yllä mainittu valtava aluelahjoitus sitten peruttiin ja muodostettiin uusi liitontasavalta, ”Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta”, jossa oli tietenkin pakko käyttää myös uuden nimikkokansallisuuden eli suomalaisten kieltä, hylättiin karjalan kieli taas uudelleen. Suomen kieli sen sijaan nousi kuolleista, mikä oli talvisodan suora seuraus.

Näistä on kirjoitettu enemmän mm. teoksessa ”Yhtä suurta perhettä” , Kikimora Publications 2000,(ven. В семье единой), .

Onko karjalan kieli oma kielensä vai ei, on kielitieteellinen kysymys, johon on vastattu eri tavoin, riippuen mm. poliittisista tarpeista, erityisesti Venäjällä. Tulkinnat ovat muuttuneet aivan äkillisestikin.

Ovatko suomalaiset sortaneet karjalan kieltä, on myös ollut mitä suurimmassa määrin poliittinen tulkintakysymys. 1930-luvun lopulla kirottiin Itä-Karjalassa virallisissa yhteyksissä suomalaisia ”porvarillisia” nationalisteja, jotka Gyllingin ja Rovion johdolla olivat muka pakkosuomalaistaneet Karjalaa.

Kun suomen kieli huhtikuussa 1940 taas palautettiin siellä käyttöön, selitettiin, että se on paras kieli myös karjalaisille, koska se on kehittynyt ja sillä on jo valmiina laaja kirjallisuus ja käännösvaranto. Aivan samaa argumenttiahan myös Gylling oli muutama vuosi aikaisemmin käyttänyt. Quod licet Jovi, on licet bovi.

Nyt karjalan kielestä on sekä Suomen että Neuvostoliiton puolella jäljellä vain rippeitä, joita koetetaan vaalia kielipesien ja vastaavien keinojen avulla. Toiveita kielen nousemisesta todelliseksi kirjakieleksi, jolla olisi saatavana myös yliopistosivistystä ja joka voisi olla vaihtoehto vaikkapa venäjälle tai suomelle ei ole.

Karjalaiset ovat koko Neuvostoliitonkin oloissa poikkeuksellisen nopeasti huvennut kansa. Kieli on käytössä enää joillakin paikoin maaseudulla, vaikka Karjalan kommuunia vuonna 1920 perustettaessa se oli siellä enemmistön kieli.

Sen jälkeen on tietenkin tapahtunut monenlaisia, erityisesti poliittisia mullistuksia, joista merkittävimmät 1937-1940 välisenä aikana.

Niistä olen lyhyesti kirjoittanut useassakin blogeissa (ks. Vihavainen: Haun karjalais-suomalainen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja tässä niistä yksi muistin virkistämiseksi, kun karjalaisten sortoa Suomessa ollaan tiettyjen, helposti arvattavien tahojen toimesta nostamasa esille. Aivan samoin tehtiin vuosina 1939-1940: karjalaisten ja suomalaisten välille haluttiin Moskovasta käsin lyödä kiilaa ja saapua suojelemaan sorrettuja ja raskautettuja.

Mutta tässä siis tämän historian ääriviivoja:

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Kadonnut karjala, rauennut Suur-Suomi

 

Se Suomi, jota ei koskaan tullut

 

Se Suomi, jonka Stalin, maailman suurimman sotilasmahdin johtaja ja naapurimme kiistaton päämies kerran tunnusti, oli periaatteessa hyvin tärkeä valtio muiden joukossa. Kuusisen johtama Suomen kansanvaltainen tasavalta oli realiteetti, jonka varaan Neuvostoliitto pani koko uskottavuutensa, minkä takana oli huomattavan monta divisioonaa.

Kansainliitossa Neuvostoliiton politiikan hyväksyttävyys arvioitiin köykäiseksi, mutta kyseessä oli pikemmin protesti Hitlerin ja Stalinin käyttämiä metodeita vastaan kuin arvio uuden tasavallan tulevaisuudennäkymistä. Eihän mikään vakavasti otettava taho voinut kuvitella, ettei Kuusinen koskaan edes pääsisi Helsinkiin. Kuka sen pystyisi estämään?

Mutta kun uskomaton sitten tapahtui, alettiin ennen pitkää ajatella, että näin oli historiassa säädetty, eikä toteutumattomalla vaihtoehdolla ole siellä mitään tekemistä toteutuneita häiritsemässä. Ehkäpä se ei ollut vakavasti ottaen edes mahdollinen? Jospa kyse olikin vain jostakin propagandatouhusta?

Näin ei asia ollut. Suomen kansanvaltaiseen tasavaltaan panostettiin paljon ja tosissaan. Ei sitä yleisesti tunnustettu, mutta kaikkihan tapahtuu aikanaan ja tärkeää oli ainakin se, että asialla oli maailman kahden johtavan sotilasvallan, Saksan ja Neuvostoliiton hyväksyntä. Näinhän Molotov oli hieman ennen talvisotaa puhunut Puolan jaosta ja siitä, ettei sitä enää koskaan tulla palauttamaan.

Jostakin syystä suomalaiset eivät lamautuneet ylivoiman edessä, vaan kävivät vakain tuumin taisteluun, jota täytyi pitää toivottomana. Kuten tiedämme, ihme sitten tapahtui ja Moskova nöyrtyi tunnustamaan Helsingin ”niin sanotun” hallituksen ja tekemään sen kanssa rauhan.

Olen usein viitannut siihen, miten keskeisen tärkeä tämä rauha oli sekä Suomen, että Itä-Karjalan kannalta, mutta tulokoonpa asia nyt taas toistetuksi, koska se ei näytä oikein menneen läpi edes asianharrastajien piirissä.

Kun Moskovan rauha tehtiin ja Kuusisen Suomi heitettiin yli laidan, oli keksittävä jotakin korvikkeeksi. Niinpä perustettiin Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta. Tämä merkitsi sitä, että entinen Venäjän federaatioon kuulunut Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta nostettiin pois Venäjän yhteydestä ja ”itsenäiseksi” samaan rankiin muiden liitontasavaltojen kanssa.

 Nyt oli siis olemassa karjalais-suomalainen valtio, jolla oli kaikki valtion tunnusmerkit ja oikeus erota neuvostotasavaltojen liitosta.  Sellaiselle sopi vaikkapa antaa Suomesta erotetut alueet, ettei olisi päästy syyttämään venäläisestä imperialismista.

Uudella tasavallalla, kuten kaikilla muillakin neuvostotasavalloilla oli oma nimikkokansallisuutensa: Gruusiassa ne olivat gruusialaiset, Armeniassa armenialaiset, Ukrainassa ukrainalaiset ja niin edelleen.

Mutta mikä kansallisuus mahtoikaan olla Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan nimikkokansallisuus? Karjalais-suomalaiset, vai?

Ongelmana oli, ettei sellaista kansaa ollut olemassa. Enemmänkin, 1930-luvun lopulla oli todettu, että karjalaiset ja suomalaiset olivat kaksi toisistaan aivan erillistä kansaa. Gyllingin ja Rovion johtama kansanvihollisten klikki, jonka tarkoitus oli ollut irrottaa Itä-Karjala Neuvostoliitosta ja liittää se Suomeen eli muodostaa punainen Suur-Suomi, oli valheellisesti selittänyt karjalaisten olevan suomalaisten kanssa samaa kansaa.

Niinpä karjalaisille oli opetettu kouluissa suomen kieltä ja kaiken huipuksi nimitetty tämä politiikkaa ”karjalaistamiseksi”. Karjalassa siis oli yleisen kantakansallistamispolitiikan (korenizatsija) varjolla tehty myyräntyötä fasistisen suomen kielen (kielellä oli luokkaluonne!) juurruttamiseksi venäläisten veljeskansaan, joka oli tarkoitus liittää fasistiseen Suomeen!

Lapsikin ymmärsi, ettei tuon kaltaisille kansanvihollisille ja maan ja luokan pettureille voinut antaa vähäisempää rangaistusta kuin ns. korkein aste (vysšaja mera) ja näinhän oli myös tehty vuosina 1937-1938.

Suomalaisten nationalistien nuonen tultua paljastetuksi ja likvidoiduksi oli tietenkin ollut välttämätöntä myös kieltää suomen kieli, mikä tapahtuikin koko Neuvostoliitossa, myös Inkerissä. Koska neuvostojen maa hyvin herkällä korvalla kuunteli kansojen tarpeita ja toteutti niiden oikeuksia, alettiin Karjalassa nyt käyttää suomen sijasta omaa karjalan kieltä entisen sortajan, valloittajan ja luokkavihollisen kielen asemesta.

Yleistä karjalan kieltä ei ikävä kyllä ollut olemassa. Vienassa puhutun varsinaiskarjalan lisäksi olivat livvin ja lyydin kieli ja kaikista suurimpana vielä Tverin karjala. Niiden puhujat ymmärsivät toisiaan kehnosti. Lisäksi olivat vielä inkeroiskieli eli ižoran kieli ja tietenkin vepsän kieli sekä vatja, mutta ne saattoi jo jättää huomiotta.

Yleinen ja yhteinen karjalan kieli joka tapauksessa nyt luotiin nopeassa tahdissa, koska ylimmällä taholla niin päätettiin. Sen luojaksi löytyi alan suuri tuntija, professori D.V. Bubrich, Karjalan murrekartaston laatija ja tunnettu suomalaistamisen vihollinen.

Uusi kieli tunki kuin taikaiskusta tieltään suomen kielen ja vuoden 1938 alusta Karjalassa käytettiin  venäjän ohella vain sitä. Sillä kielellä ilmestyi myös puolueen paikallinen äänenkannattaja Krasnoi Karelija ja lisäksi oli venäjänkielinen Krasnaja Karelija. Piirien eli rajonien lehtiä karjalaistettiin parikymmentä. Suomea ei siis missään tapauksessa käytetty missään.

Kuten ymmärtää saattaa, uuden kielen luominen ei ole aivan yksinkertainen asia ja niinpä pian huomattiin, että Bubrich oli vähintäänkin objektiivisesti kansan vihollisten palveluksessa, eihän uutta kieltä ymmärtänyt kunnolla kukaan, saati että olisi osannut sitä kirjoittaa. Monet lainasanat ja kyrilliikka tosin auttoivat asiaa, mutta ei riittävästi. Bubrih heitettiin tyrmään.

Tutkimuksissa ilmeni, että Bubrich olki harjoittanut ns. tuholaistoimintaa etäännyttämällä keinotekoisesti karjalan kieltä venäjän kielestä. Asia korjattiin ja vuoden 1939 karjalankielestä tuli jo melkeinpä silkkaa venäjää, jossa oli siteeksi muutama karjalan sana ja karjalan kielioppia. Karjalankielistä tekstiä osasi lukea vain se, joka osasi sekä venäjää että sen lisäksi joko suomea tai karjalaa.

Joka tapauksessa kaikki tärkeimmät ajankohtaiset poliittiset dokumentit alettiin nyt julkaista myös tällä kielellä. Epäilemättä oli lähitulevaisuudessa tarkoitus kääntää tärkeimmät venäläiset ja ulkomaiset klassikot tälle Karjalan kansan kielelle. Jonkin verran niitä julkaistiinkin ja lisäksi myös kevyempää: esimerkiksi Kolme pientä porsasta Walt Disneyn kuvittamana…

Kun Suomen kansanvaltainen tasavalta astui mahtipontisesti historian näyttämölle, se sai huomenlahjana itselleen myös entisen Karjalan autonomisen tasavallan varsinaisesti karjalankieliset alueet, joita oli 70 000 neliökilometriä, muun muassa Aunus ja Uhtua kuuluivat nyt Suomeen, sillä sopimus astui voimaan heti, kun se 2.12.1939 allekirjoitettiin. Se piti ratifioida mahdollisimman pian Helsingissä ja tietenkin myös Moskovassa.

Puna-armeija avusti uuden tasavallan kansanarmeijaa sen taistelussa valkosuomalaisia joukkioita vastaan ja sen vapauttamille alueille muodostettiin aina ns. kansanrintamakomiteoita, mikäli asukkaita oli sattunut jäämään paikalle. Uuden hallituksen Karjalan asioiden ministeri Paavo Prokkonen korkeassa persoonassaan kävi tällaisen komitean vieraana Suomen Karjalasta vapautetulla alueella.

Petroskoista kotoisin oleva Prokkonen jututti paikallisia karjalaisia karjalaksi ja kyseli heiltä muun muassa sitä, miten heitä oli Suomen alaisuudessa sorrettu. Sellaistahan todella oli tapahtunut, vastattiin. Moni oli joutunut muuttamaan nimensäkin: Lebedevistä tuli Joutsen, Kuznetsovista Seppänen ja niin edelleen,

Nyt, uuden vallan alaisuudessa oli sitten parempaa odotettavissa. Kun Prokkonen kysyi, millä kielellä aloitettaisiin opetus, kun koulut nyt taas avattaisiin, oli vastaus yksimielinen: karjalaksi! Karjalaistahan oli täällä kansakin.

 Karjalan kansan sorto näytti siis viimeinkin saavan lopun uudessa Kuusisen johtamassa, itsenäisessä Suur-Suomessa. Siellä ei enää karjalaisia pakotettaisi oppimaan suomea, vaan he saisivat käyttää omaa kieltään aina Ilomantsista Jyskyjärvelle ja Aunuksesta Kalevalaan eli Uhtualle.

Kaikesta päätellen Suomen kansanvaltainen tasavalta olisi ollut kolmikielinen: suomen ja ruotsin ohella olisi käytetty karjalaa ainakin alkeisopetuksessa ja paikallisella tasolla, luultavasti koko uudella liitosalueella ja entisen rajan länsipuolisessa Raja-Karjalassa. Itsenäisessä Suomessa venäjä olisi kaiketi ollut vain keskeinen kouluaine ja nomenklatuuran toinen kieli.

Mutta suurpolitiikka jyräsi taas kerran pienet kansat ja heidän oikeutensa. Kun Kuusisen Suomi eli Suomen kansanvaltainen tasavalta likvidoitiin, ei karjalan kielelle enää ollut tarvetta eikä tilausta. Tämä johtui siitä, että suomi oli pakko ottaa Karjalais-suomalaisessa valtiossa uudelleen käyttöön, olipa kieli fasistinen tai ei ja poliitikot päättivät, ettei se enää nykyisissä oloissa sitä ole.

Niinpä uuden tasavallan, Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan kaksi virallista kieltä olivat venäjä ja suomi. Eivät venäjä ja karjala, sillä jälkimmäinen olisi ollut äärimmäisen kehno vastine suomelle. Sitä paitsi uudessa tasavallassa oli nyt myös vanhoja suomalaisia alueita. Eihän karjalaksi ollut vielä edes julkaisu paljon mitään, kuten Karjalan vastuulliset johtajat, kuten Genndi Kuprijanov totesivat. Suomeksi oli jo olemassa vaikka mitä.

Suomesta siis tuli karjalan sijasta uuden tasavallan kansallinen kieli. Tämähän tapahtui Itä-Karjalassa jo toista kertaa, vuosien 1938-1939 tauon jälkeen. Nyt sitä paitsi haluttiin puhua täysin normaalia suomen kiejakieltä eikä virtaviivaistettua sovettisuomea, jota Karjalan suomalainen johto oli hätäpäissään yrittänyt 1930-luvun puolivälissä kehitellä.

Kuin taikaiskusta loppui karjalankielinen julkaisutoiminta keväällä 1940. Karjalaksi ei enää julkaistu yhtään mitään. Sen sijaan julkiaistiin nyt sekä puolueen päälehteä että piirilehtiä suomeksi ja paljon, paljon muuta kulttuuritoimintaa oli, yliopistokin. Inkeriin tai Pietariin ei suomi kuitenkaan enää koskaan palannut vuoden 1937 jälkeen.

Karjalan kielen taru näytti päättyvän yhtä salaperäisesti kuin se oli alkanutkin. Myös suomen kielen ylösnousemus vastoin ajan tieteellisiä johtopäätöksiä ansaitsee ihmettelevän huomiomme. Selvä talvisodan seuraus se oli.

Kun karjalan kieltä nyt siellä täällä elvytetään ja vaalitaan, ei kyseessä enää ole vuoden 1938 Bubrich-karjala, saati vuoden 1939 täysvenäläistetty variantti. Kyseessä ovat eri karjaloiden rippeet, niiden puhujiahan on tässä maailmassa enää hyvin vähän. Karjalaisista tuli Neuvostliiton nopeimmin venäläistyvä kansa jo neuvostoaikana.

Voimme vain kuvitella, mikä kielen kohtalo olisi ollut, mikäli joulukuun 2. päivän 1939 sopimus olisi asianmukaisesti ratifioitu Helsingissä.