Mahtava starina

 

What do you want to do ?

New mail

Aikamoinen loikkaus

 

Sandra Stepanova. Elämäni polku. Šombajärven kylän istorija šekä muisselmie miun elokšešta. Karjalan sivistysseura 2020, 367 s.

 

Tämä on monessa suhteessa aivan mainio kirja. Tekijä ei kuulu ns. diginatiiveihin, vaikka kuuluukin nyt olevan sujuva tietokoneen käyttäjä. Hän on yhdeksänkymppinen kansanrunouden tutkija, joka vietti lapsuutensa Sompajärven korpikylässä, joka jopa Itä-Karjalan oloissa oli todellista syrjäseutua.

Tekijä muistaa yhä ilmeisen hyvin koko pitkän elämäntaipaleensa, johon kuuluivat niin sodat ja evakkovuodet kuin sodanjälkeiset niukkuuden vuodet ja ajan moninaiset ongelmat, mukaan lukien myös turvallisuuspoliisin kanssa, johtuen aviomiehen yrityksestä loikata Suomeen.

 Sitä paitsi kirja on kirjoitettu vienankarjalaksi, jota nykyään pidetään suomesta erillisenä kielenä. Tämä on hieman hämmentävää, sillä ainakaan minulle ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia ymmärtää koko tekstiä. Sille, joka ei osaa venäjää, tilanne on kyllä varmaankin toinen. Mieleen tuli vanha vitsi miehestä, joka yllättyi kuullessaan joidenkin käyttämiensä sanojen olevan itse asiassa ranskaa: Ai -osaanko minä sitäkin?

Karjalan sivistysseuralta kirjan julkaiseminen nimenomaan karjalaksi on kulttuuriteko. Karjalan kielihän joutui kokemaan kovia neuvostovallan aikana, kun poliittiset suhdanteet ja diktaattorin oikut riepottelivat kokonaisten kansojen kohtaloita.

Karjalaisille pidettiin vuoteen 1937 saakka koulua suomeksi, minkä jälkeen siirryttiin yhtäkkiä häthätää luodun yleiskarjalan käyttöön. Talvisodan jälkeen palattiin yhtä äkillisesti takaisin suomen kieleen ja kun Karjalais-suomalainen tasavalta sitten vuonna 1956 lakkautettiin, seurasi taas pian suomalaisuudesta luopuminen muutamia, lähinnä symbolisia jäänteitä lukuun ottamatta.

Kirjoittaja sai omakohtaisesti kokea kaikki nämä vaiheet ja toteaa, että jokainen niistä tuotti ongelmia. Äkillinen siirtyminen kyrillisellä kirjaimistolla kirjoitettuun karjalaan oli vaikeaa, mutta niin oli myös paluu suomen kieleen.

Suomen kieli oli muuten tietysti paljon lähempänä Sompajärven asukkaita kuin venäjä, mutta pari sijamuotoahan niissä on erilaisia ja se tuppasi jäämään kompastuskiveksi samaan tapaan kuin ruotsinkielisillä on taipumus objektivirheisiin.

Joka tapauksessa niin sanottu neuvostovalta poseerasi aikoinaan sillä, että se kunnioitti kaikkien kansallisuuksien ominaislaatua. Kansallisen kielen osaajille ennustettiin suurta kysyntää siinä vaiheessa, kun Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta näytti sisältävän ajatuksen Suomen ja Itä-Karjalan yhteydestä. Itse asiassa koko ajatuksesta liittää nämä kaksi yhteen kaiketi luovuttiin viimeistään heti sodan jälkeen, mutta sitä ei aiemmin oikein ymmärretty puolin eikä toisin.

Kirjoittaja ei kyllä lainkaan spekuloi politiikalla, vaan kertoo oman elämäntarinansa ja myös synnyinkylänsä tarinan.

Sompajärvi oli Paanajärven lähistöllä sijaitseva kylä, joka sijaitsi tiettömien taipaleiden takana. Papitkin tulivat sinne ehkäpä vain kerran vuodessa ja erilaiset siunaamiset, ristimiset ja jopa vihkimiset jäivät usein paikallisten omaksi huoleksi. Papit sitten myöhemmin vain vahvistivat rituaalin, eli niin sanotusti voitelivat asianosaiset.

Kylän vanha kaskitalous loppui 1800-luvun puolivälissä, kun kaskenpoltto kiellettiin ja pienistä peltotikuista saatiin sen jälkeen viljaa vain puoleksi vuodeksi. Sen sijaan metsä ja järvi antoivat runsaasti saalista, jota säilöttiin suolaamalla, kuivattamalla, savustamalla ja hapattamalla.

Raha-ansiota saatiin esimerkiksi rahdinvedolla, jota harjoittivat talvisin myös naiset. Toki muukin toisilla paikkakunnilla töissä käynti (ven. othodnitšestvo) tunnettiin myös tällä suunnalla.

 Nälänhätää ei normaaliaikoina ollut eikä elämä suinkaan ollut pelkkää kurjuutta. Sen sijaan se oli hyvin yksinkertaista, kuten Suomessakin monin paikoin ainakin vielä 1800-luvun puolella. Kirkot ja koulut olivat kaukana ja teiden sijasta oli käytettävä vesireittejä tai kinttupolkuja. Koululaiset asuivat internaateissa.

Neuvostovalta pakotti suorittamaan uudistuksensa kaikkialla, olipa asiassa järkeä tai ei. Niinpä myös Sompajärvellä suoritettiin kollektivisointi, vaikka poikkeuksellisesti ei kulakiston likvidointia, kun sellaisia ei oikein kyetty löytämään tuosta vajaan sadan hengen kylästä.

Toki valppaat tšekistit sentään löysivät parikin kansanvihollista, jotka vietiin kylästä, mutta muuten siellä saatiin elää rauhassa eikä elämä kolhoosissakaan ollut mahdotonta.

Vaikeuksia kyllä ja oli ja niukkuutta. Sellainenkin herkku kuin omena oli eksotiikkaa, mutta karamellejä aina silloin tällöin saatiin tuliaisina. Sivumennen sanoen, myös Suomessa muistan 50-luvulla olleen ns. tyynykaramellejä eli potuškia (ven. poduška -tyyny). Suuria ihmeitä olivat radio ja gramofoni ja jopa lentokonekin näkyi joskus taivaalla.

Sompajärvi tyhjennettiin sodan aikana eikä se koskaan toipunut. Siitä tuli monien muiden Venäjän tuon ajan maaseutukylien tavoin ”perspektiivitön” ja vuonna 1960 se poistettiin olemassa olevien kylien luettelosta. Nykyään jäljellä ovat vain tulisijojen jäänteet.

Vuonna 1941 jouduttiin pitkälle evakkomatkalle kirjoittajan ollessa 11-vuotias. Tie vei Uralin taakse ja onni oli mukana, sillä se kolhoosi, johon isätön perhe (tuatto eli tatu oli kuollut Leningradin rintamalla tautiin) joutui, oli hyvin toimeentuleva.

Toki hengissä säilyminen, etenkin lasten osalta ei suinkaan ollut itsestään selvää ja äiti sai panna koko tarmonsa ja taitonsa sen hyväksi. Onneksi hän myös parani sairastuttuaan välillä vakavasti.

Kirjoittaja on dokumentoinut Sompajärven entisen rakenteen ja kerännyt myös alueen kansanperinnettä, jota on tässä kirjassa myös julkaistu. Hänen oma tutkimusalueensa on liittynyt karjalaisiin itkuvirsiin ja kerättävää perinnettä näyttää yhä löytyneen aika lailla vielä sodan jälkeisinä vuosinakin.

Sitkeys ja lahjakkuus veivät tekijän lopulta Petroskoin yliopistoon ja tutkijaksi. Sitä ennen hän sai olla mitä moninaisimmissa töissä ja elämänmenon järjestäminen pienen lapsen kanssa vaati nuorelta pariskunnalta suuria ponnistuksia ja luovia ratkaisuja.

Politiikkaan kirjoittaja ei osallistunut ja itki muiden mukana, kun ihmisjumala Stalin kuoli. Sen sijaan pari poikaa, jotka olivat asuneet suomalaisten miehittämällä alueella sodan aikana ja tunsivat asioita hieman laajemmalti, erehtyivät näyttämään ilonsa varsin äänekkäästi. Sellaisestahan aina joku sitten tiedotti ”sinne, minne pitää”.

Koska pojat kuuluivat kirjoittajan seurapiiriin, olivat ”elimet” valppaina myös hänen suhteensa ja työnsaannissa oli sen mukaisia ongelmia. Lisää tietenkin seurasi miehen -livvinkarjalaisen Pekan- yritettyä loikata Suomeen.

Pekka selvisi 13 vuodella ja muutti taas yhteen kirjoittajan kanssa. Heille syntyi vielä niin myöhään kuin vuonna 1974 tytär, joka jo lapsuudessaan oppi karjalan kielen ja käytti sitä omaistensa kanssa myös julkisesti, esimerkiksi liikennevälineissä. Tämä herätti ympäristössä yleistä naurua: lapsi puhuu karjalaa!

Karjalan kieli leimautui siis vanhusten kieleksi ja kuten tunnettua, sen käyttö on erittäin nopeasti hiipunut muutaman viime vuosikymmenen mittaan.

Voidaan tietenkin kysyä, onko suomen kielen olettaminen myös karjalan kirjakieleksi ollut sille kuoleman suudelma. Poliittisten konjunktuurien myötä karjalan asema on joka tapauksessa noussut ja laskenut.

Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan ollessa olemassa vuosina 1940-1956 sinne muutti myös parikymmentä tuhatta inkeriläistä, joiden omalta kotiseudulta suomen kieli ja kulttuuri oli lakkautettu. Se oli kuitenkin veden kantamista kaivoon.

Niin sanotun paluumuuttoperiodin aikana Itä-Karjalan suomalaisuus on nopeasti ohentunut lähinnä kuriositeetiksi. Jäljelle ovat jääneet karjalaiset, joille kansainvälisen yhteydenpidon kieli on ollut venäjä. Olisiko karjalankielinen kansallisvaltio kaikkine nykyajan laitoksineen ollut edes mahdollinen, on avoin kysymys, nyt joka tapauksessa on nähtävissä jonkinlainen karjalan kielen renessanssi, josta tämänkin kirjan ilmestyminen on muuan osoitus.

Ainakin venäjää osaaville voi vilpittömästi suositella tämän kirjan hankkimista. Kirja on helppolukuinen ja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa karjalaisten tavoista ja kohtaloista pitkältä ajanjaksolla, jonka kuluessa myös Itä-Karjalassa suoritettiin valtava modernisaatioloikka luontaistaloudesta tietokoneaikaan.

Kiitos kirjasta!