torstai 23. lokakuuta 2025

El pueblo unido

 

Euroopan kansat ja suuri dissoluutio

 

Puhe kansakuntien kuolemasta on ollut muuan älymystön valtavirran teema jo parin-kolmen sukupolven ajan. Sitä alkeistotuutta, ettei kansakuntaa ole olemassa, ellei sen haluta olevan olemassa, on toistettu kuin suurtakin intellektuaalista löytöä: kansakunnat ovat kuviteltuja yhteisöjä! Lakataan nyt siis kuvittelemasta. No nonsense.

Itse asiassa näyttää tapahtuneen se, mitä Marx ja Engels ennustivat: kansakunta on kapitalismin luomus. Kun kapitalismi (tai sitä seuraava talousjärjestelmä) ei sitä enää tarvitse, se häviää, kuolee pois. Globaalismin maailmalle kansakunta on aivan turha luomus.

On havaittavissa, että tämän ajattelun muodikkuus sattuu yhteen toisen teeman kanssa: kulttuurin individualisaation ja hedonistisen ”filosofian”. Sekä kansakunnille että ihmisille on tapahtumassa prosessi, josta ranskassa ja englannissa käytetään termiä dissolution. Sehän viittaa paitsi hajoamiseen sanan konkreettisessa mielessä, myös ihmisen vajoamiseen.

 Kansakunta on yksilöä ylempänä, mikä individualistisen hedonismin näkökulmasta olisi mahdotonta ja loukkaavaa. Maailmankylässä ovat kansakunnat paitsi turhia, myös potentiaalisesti vaarallisia asioita ja johdattavat ihmiset väärille, irrationaalisille poluille.

Jo Bertrand Russell varoitti maailmaa epäitsekkäistä ja aatteellisista ihmisistä: he, ja nimenomaan he panivat maailman sekaisin ja ryhtyivät tappelemaan aivan mielettömistä ja turhista asioista. Valistunut oman edun tavoittelu olisi ollut paljon selvempi ja suorempi tie ainoaan mahdolliseen onneen ja edistykseen.

Mitä sitä paitsi merkitsi kansakunta? Ilmeisen ylpeänä vaativasta älyllisestä suorituksestaan aikamme älymystö ja sen hangaround-jäsenten laajat joukot totesivat, että he kyllä näkivät ympärillään ihmisiä, mutta eivät missään kansakuntaa. Miten sellainen voisi olla mahdollinenkaan, kun se koostuisi miljoonista erilaisista ihmisistä ja jopa ihmisryhmistä?
Niinhän ne koostuvat. Englannissa Britannia yhdistää niin skotit, walesilaiset ja irlantilaiset ainakin osin ja lisäksi muita pienempiä joukkoja. Ranskassa provencelaiset ja bretagnelaiset, elsassilaiset ja oksitaanit ajettiin kerran väkivalloin samaan muottiin. Jopa tuo kuuluisa ”Hexagon” on sisäisesti hyvinkin hajanainen.

Ja mitäpä sanoisimmekaan Espanjasta, jossa castellanon ohella miljoonat puhuvat muita kieliä, kuten katalaania, baskia ja portugalia. Italia räätälöitiin liittämällä langobardien ja muiden maahanmuuttajien asuttamaan pohjoiseen etelä, jota monet Rooman pohjoispuolella yhä pitävät Afrikan osana. Saksasta ja sen varsin myöhäisestä muodostumisesta en tässä puhukaan (vrt. Vihavainen: Haun michel tulokset).

Yhtä kaikki kansakunnat ainakin vielä äsken olivat olemassa. Kuten Lenin sanoi eräälle innokkaalle internationalistille: on yhtä tyhjän kanssa olla tunnustamatta Suomen kansakuntaa ja tunnustaa sen sijaan vain työtätekevät joukot. Kansakunta (natsija) nyt vain on olemassa ja kyllä pakottaa tunnustamaan itsensä.

Kaikessa epäkäytännöllisessä rabulismissaan Lenin sentään ymmärsi, että kuten sanakin on teko, on ihmisten mielissä syntynyt yhteys, kansakunta, mitä reaalisin asia. Sen olemassaolo ei riipu siitä, mitä ulkopuoliset asiasta ajattelevat. Sen sijaan toki nuo ihmiset itse voivat ruveta ajattelemaan toisin. Silloin se voi hävitä.

Silloin seuraa dissoluutio. Käytän tätä termiä, jolle ei ole selkeää vastinetta kielessämme, koska se viittaa nimenomaan hajoamiseen, rajojen hövimiseen. Se, mikkä oli solidia, lakkaa pöysymästä koossa. Tähän tapaan Merriam et Websterin sanakirja kertoo itse termistä:

dis·so·lu·tion ˌdi-sə-ˈlü-shən 

Synonyms of dissolution

1

the act or process of dissolving: such as

a

separation into component parts

b(1)

decaydisintegration

(2)

death

grew convinced of his friend's approaching dissolution—Elinor Wylie

c

termination or destruction by breaking down, disrupting, or dispersing

the dissolution of the republic

their marriage's dissolution

d

the dissolving of an assembly or organization

the dissolution of the legislature

e

chemistry liquefaction

the dissolution of ice

2

dissolute or indulgent act or practice.

Tuo viimemainittu asia (myös ranskaksi hieman vanhanaikainen ja siis vielä rappeutumaton ilmaus: Corruption, débauche ( dissolu) on läntiselle hedonistiselle kulttuurille ominainen ja jopa keskeinen asia.

Solidi ihmisluonne ja kansaluonne ovat hajonneet, atomisoituneet. Jopa ydinperheen aiemmin oletettu keskinäinen solidaarisuus on muuttunut oudoksi ja vastustettavaksi asiaksi. Avioero on yhtä normaali asia kuin avioliitto ja sen tavoitteet ovat puhtaasti hedonistiset.

Eurooppalaisen kulttuurin siirtyminen tähän vaiheeseen oli jo hyvän matkaa menossa ennen sotia, mutta sodat toivat mutkan matkaan ja nostivat pinnalle chauvinismin. Se oli paluuta vanhaan ja saattoi itse asiassa tuottaa ihmisille sadomasokistista nautintoa, mitta en nyt jatka tätä teemaa.

Jos tässä palataan taas Venäjään, voidaan todeta, että venäläisen filosofian suurin teema on aina ollut Venäjä ja venäläiset. Tässä suhteessa sitä ei voi verratakaan mihinkään muuhun, vaikka kaikilla Euroopan kansakunnilla olisi, luoja paratkoon, kyllä aihetta juuri samanlaiseen itsetutkisteluun.

Venäjä on aina kokenut itsensä erikoislaatuiseksi eurooppalaisessa seurassa ja 1800-luvun klassinen kirjallisuus todistaa siitä yhä uudelleen. Muuan suuri teema on ollut se, että Venäjä on muuta Eurooppaa ja nimenomaan Länsi-Eurooppa jäljessä ja sen täytyy ottaa se kiinni. Miten paljon se on jäljessä, on saanut erilaisia tulkintoja. Stalin katsoi vuonna 1931, että etäisyys oli sata vuotta.

Toki Stalin piti silloin puhetta ja retoriikka tarvitsee aina yksikertaistuksia ja liioitteluja tullakseen tehokkaaksi. Siitä, että Venäjä oli jäljessä, eli eri aikaa, hän epäilemättä oli aivan oikeassa.

Toista aikaa Venäjä nytkin elää. Dissoluutti länsi miettii ehtimiseen sitä siitä, ettei Venäjä ole sen kanssa samalla tasolla, vaikka itse asiassa kannattaisi vain puhua keskinäisten sääntöjen rikkomuksista.

Eurooppa ei enää ole edistyksen synonyymi, jonka tasolle olisi ehdottomasti päästävä. Sen sijaan se on dissoluution synonyymi, jolta toista aikakautta elävä kulttuuri kaikin mokomin haluaa varjeltua.

Mutta nuo keskinäiset säännöt ja velvollisuus niitä noudattaa, eivät ole riippuvaisia kulttuurin kehitysvaiheesta. Ne pätevät kaikkiin asianosaisiin, dissoluutio sen sijaan on lännelle spesifistä ja Venäjällä samassa muodossa vielä paljolti toteutumatta. Siellä on omat tapansa kasvaa kieroon.

Venäjän yritys harsia taas kokoon ne vanhan imperiumin maat, jotka Neuvostoliiton hajoaminen vapautti, on anakronistinen. Ukrainan eroamista voi yrittää verrata mahdolliseen Katalonian eroamikseen Espanjasta tai Skotlannin eroamiseen Britanniasta.

Molemmissa tapauksissa seuraisi nykymaailmassakin epäilemättä sanktioita, mutta tuskin sotaa. Irlanti, jonka historia Britannian yhteydessä muistuttaa Ukrainan historiaa Venäjän yhteydessä, tosiaan erosi emämaasta vasta aika äskettäin verenvuodatuksen kautta, mutta siitä on jo sentään muutaman sukupolven verran aikaa kulunut.

 

Tuli sanottua, että venäläisyys on aina ollut venäläisten erityisen tutkivan mielenkiinnon kohteena. Aikoinaan siihen oli tapana lukea paitsi isovenäläisyys (Velikaja rus) mhyös ukrainalaisuus (Malaja Rus) ja valkovenäläisyys (Belaja Rus). Joskus laskettiin munaan myös Galitsia (tšervonaja Rus). Tämä oli ido venäläinen ajattelutapa.

Miten oli mahdollista löytää tuollaiselle kokonaisuudelle jokin yhteinen nimittäjä yhteistä keskusvaltaa lukuun ottamatta? Millainen saattoi olla vaikkapa muka yhteinen kansanluonne, kun sellainen jopa Suomessakin hajoaa moniin eri heimojen ideaalityyppisiin luonteisiin?

Vaikeita kysymyksiä, mutta tässä jotakin niihin vastaamisesta Venäjän kohdalla:

 

auantai 25. toukokuuta 2019

Neuvostoihminen

 

Neuvostoihminen

 

Klaus Mehnert, Neuvostoihminen. Yritys luonnekuvaksi kolmentoista matkan jälkeen Neuvostoliitossa vuosina 1929-59. Kirjayhtymä 1959,236 s.

1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa Neuvostoliiton mahti oli huipussaan. Seitsenvuotissuunnitelma lupasi pikaista USA:n saavuttamista ja se luvattiin sitten jättää kauas jälkeen myös elintasokilpailussa.

Nyt neuvostokansalaiset toden teolla alkoivat saada myös uudenaikaisia kulutustavaroita, jääkaapeista televisioihin. Autojakin ilmestyi, etenkin propagandakuviin.

Sysäyksenomainen nousu elintasossa oli joka tapauksessa tosiasia, samoin kuin Neuvostoliiton johtoasema avaruuskilpailussa. Trendin oletettiin jatkuvan ja vievän maan aivan uuteen yhteiskunnalliseen järjestelmään, kommunismiin, vuoteen 1980 mennessä.

Asian vakuuttavuutta lisäsi se, että puolue hyvin painokkaasti pani koko arvovaltansa peliin julistaessaan tuon uuden onnelan saavuttamista. Paratiisi oli jo aivan nurkan takana.

Länsi oli kukistumassa omaan mitättömyyteensä ja se tapahtuisi rauhanomaisesti. Kommunistisessa yhteiskunnassa niukkuus olisi voitettu eikä siis rahaakaan enää tarvittaisi. Jokainen ottaisi yhteisistä rikkauksista aina sen, mitä tarvitsisi.

Läntisessä maailmassa tämä herätti epäuskoa. Eihän ihminen noin käyttäytynyt. Neuvostoliiton valtava tuotantopotentiaali saattaisi kyllä täyttää maan kulutushyödykkeillä, mutta tuo ”jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” utopia ei ollut tästä maailmasta.

Kollektiivisesti ajattelevaa yleisen hyvän tavoittelijaa ei maailmaan syntyisi, vaan itse kukin tulisi ennen muuta huolehtimaan itsestään ja lähimmistään. Oma suu on lähempänä kuin kontin suu, oli systeemi mikä tahansa.

Sivumennen sanoen, juuri tähän aikaan myös Otto Ville Kuusinen oli päässyt uransa huipulle, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen presidiumiin (politbyroohon) ja hänen papereistaan voimme havaita, että hänkin kuului skeptikoihin, vaikka ei toki uskaltanut asettua poikkiteloin uuteen puolueohjelmaan nähden.

Joka tapauksessa eräs maailmanhistorian kiinnostavimmista kysymyksistä kuului juuri tuohon aikaan näin: Onko uudenlainen ihminen kyetty luomaan? Millainen hän on?

Klaus Mehnert oli sopiva henkilö vastaamaan kysymykseen, sillä hän tunsi Venäjää vuosien kokemuksesta ja puhui kieltä virheettömästi.

Mutta tämä ei tietenkään riitä vielä kovin pitkälle. Lisäksi Mehnert tunsi erinomaisesti klassista venäläistä kirjallisuutta ja oli saanut tilaisuuden tarkkailla venäläisten ystäviensä reagointia ja sen muuttumista vuosien varrella. Hänelle ei ollut helppo myydä humpuukia.

Mehnertin kirjan nimestä Neuvostoihminen (Der Sowjetmensch) tuli sitten lännessäkin tuttu termi. Filosofi Aleksandr Zinovjev antoi sille myöhemmin tieteellistä määritelmää parodioivan muodon Homo Sovieticus, joka viittaa lajin homo (ihminen) uuteen alalajiin.

Homo sovieticusta monet kirjoittajat kuvailivat eri tavoin. Merkittävän tieteellisen tutkimuksen hänestä teki maineikas sovjetologi Juri Levada kirjassaan Sovetki prostoi tšelovek  Советский простой человек: опыт социального портрета на рубеже 90-х (Отв. ред. Ю. А. Левада. М.: Изд-во «Мировой океан», 1993. - 300 с.).

Kuten tunnettua, tämän ”uuden ihmisen” erikoislaadusta ja sen mahdollisesta säilymisestä meidän päiviimme saakka on viime aikoinakin keskusteltu ja painavimman, tutkimukseen perustuvan puheenvuoron on esittänyt Levada-keskuksen johtaja Lev Gudkov.

Mutta ei tästä nyt sen enempää. Klaus Mehnertin kirja oli aikoinaan alan perusteos, jonka tason ehkä saavutti sittemmin 1970-luvulla Hedrick Smithin teos The Russians, joka myös käännettiin suomeksi (Venäläiset amerikkalaisen silmin, WSOY 1976, 569 s.).

Mehnert ei ottanut vakavasti sellaisen uuden ihmisen syntyä, josta propaganda puhui, mutta ei myöskään kiistänyt sitä, että yhtä ja toista uuttakin oli syntynyt. Miten muu olisi edes ollut mahdollista maassa, jossa nykyaikaisen valtion massiivinen koneisto oli kokonaan valjastettu muuttamaan ihmisen käyttäytymistä ja käsityksiä.

Tämä oli jo erittäin merkittävä tulos, jota lukemattomat yksityiskohdat heijastivat. Mehnert kykeni osoittamaan, ettei ollut syntynyt uudenlaista kollektivistia, jolle aineelliset arvot olisivat olleet yhdentekeviä.

 Itse asiassa ne olivat venäläiselle hyvinkin tärkeitä ja se oli ymmärrettävää, sillä vasta nyt aineellinen vauraus näytti olevan keskivertokansalaisen ulottuvilla. Tilanne oli siis hieman samanlainen kuin tänäänkin.

Monet tyypillisesti ”venäläiset” piirteet ihmisissä olivat taantuneet ja jotkut jopa näyttivät kääntyneen vastakohdikseen.  Irrationaalisuus oli kesytetty määrätietoiselle menestykseen pyrkimisellä ja uskonnollisuus tungettu nurkkaan.

Bolševikit olivat tahtoneet teollistamista ja saaneet sen, totesi Mehnert, joka oli voinut seurata koko tarinaa 1920-luvun lopulta saakka. He olivat myös tarvinneet koulutusta ja saaneet sen. Kaikki tämä palveli heitä.

Mutta he olivat myös tarvinneet perhettä, joka alun perin oli tarkoitus hävittää. Se taas oli linnoitus totalitarismia vastaan. Henkilökohtainen ei ollut poliittista ja valtio pääsi tunkeutumaan perheen piiriin vain rajoitetusti.

Mehnertin mielestä oli paradoksi, että kun valtio oli määrätietoisesti kasvattanut ”vasta-venäläistä”, se olikin tehnyt hänestä paljon vähemmän soveliaan vallankäytön objektin, kuin hän oli ollut heti vallankumouksen jälkeen.

Porvarillistuminen ja älyllistyminen olivat niitä tendenssejä, joille bolševikit mahtoivat tuskin mitään.

Neuvostokansa oli epäilemättä isänmaallista ja valtion kannalta luotettavaa, mikäli maahan hyökättäisiin. Se oli kuitenkin paljon vähemmän maailmanvallankumouksesta kiinnostunutta kuin maan johto. Ja tämähän meidän on tänäänkin syytä muistaa: maailmanvallankumous pysyi aina Neuvostoliiton ohjelmassa, samoin kuin kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen.

Henkinen vapaus, demokratia, sosialismi ja nationalismi olivat lännessä jo kauan sitten saavutettuja arvoja, viime mainittu oli jopa jo menettänyt loistonsa. Neuvostoliitossa kaikki olivat vielä saavuttamatta ja kehityksensä alkutaipaleella.

Kun sanottiin, ettei lännessä ole aatteita, se tarkoitti vain sitä, että siellä ne jo oli toteutettu.

Mehnertin lohdullinen johtopäätös on, ettei länsi ole vielä menettänyt luovaa kykyään ja lopullisesti hävinnyt kilpailussa Neuvostoliitolle ja idälle.

Sen oli kuitenkin otettava haaste vastaan. Vapaus ei saisi muuttua kurittomuudeksi, demokratia ei saisi johtaa anarkiaan eikä nationalismi johtaa kaikkien luonnollisten siteiden kieltämiseen. Lännessä oli myös toteutettu eräitä sosialismin perusosia, mutta sen hallinnassa oli vielä puutteita, joista Mehnert ei lähemmin kerro.

Luulenpa, että Mehnertin kirja oli poikkeuksellisen ansiokas opus ajallaan. Maailmanmatkaaja Mehnert oli tuottelias kirjoittaja, joka sittemmin kirjoitti muun muassa Kiinasta ja harjoitti saksalaisia itsetutkisteluja. Laajan kokemuspiirin tuoma tervejärkisyys ja pitkä perspektiivi näyttävät olleen hänen muillekin kirjoilleen tunnusomaisia.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoita nimellä.