Euroopan
kansat ja suuri dissoluutio
Puhe
kansakuntien kuolemasta on ollut muuan älymystön valtavirran teema jo
parin-kolmen sukupolven ajan. Sitä alkeistotuutta, ettei kansakuntaa ole olemassa,
ellei sen haluta olevan olemassa, on toistettu kuin suurtakin intellektuaalista
löytöä: kansakunnat ovat kuviteltuja yhteisöjä! Lakataan nyt siis
kuvittelemasta. No nonsense.
Itse asiassa
näyttää tapahtuneen se, mitä Marx ja Engels ennustivat: kansakunta on
kapitalismin luomus. Kun kapitalismi (tai sitä seuraava talousjärjestelmä) ei
sitä enää tarvitse, se häviää, kuolee pois. Globaalismin maailmalle kansakunta
on aivan turha luomus.
On
havaittavissa, että tämän ajattelun muodikkuus sattuu yhteen toisen teeman
kanssa: kulttuurin individualisaation ja hedonistisen ”filosofian”. Sekä
kansakunnille että ihmisille on tapahtumassa prosessi, josta ranskassa ja
englannissa käytetään termiä dissolution. Sehän viittaa paitsi hajoamiseen
sanan konkreettisessa mielessä, myös ihmisen vajoamiseen.
Kansakunta on yksilöä ylempänä, mikä individualistisen
hedonismin näkökulmasta olisi mahdotonta ja loukkaavaa. Maailmankylässä ovat
kansakunnat paitsi turhia, myös potentiaalisesti vaarallisia asioita ja
johdattavat ihmiset väärille, irrationaalisille poluille.
Jo Bertrand
Russell varoitti maailmaa epäitsekkäistä ja aatteellisista ihmisistä: he, ja
nimenomaan he panivat maailman sekaisin ja ryhtyivät tappelemaan aivan
mielettömistä ja turhista asioista. Valistunut oman edun tavoittelu olisi ollut
paljon selvempi ja suorempi tie ainoaan mahdolliseen onneen ja edistykseen.
Mitä sitä paitsi
merkitsi kansakunta? Ilmeisen ylpeänä vaativasta älyllisestä suorituksestaan aikamme
älymystö ja sen hangaround-jäsenten laajat joukot totesivat, että he kyllä
näkivät ympärillään ihmisiä, mutta eivät missään kansakuntaa. Miten sellainen
voisi olla mahdollinenkaan, kun se koostuisi miljoonista erilaisista ihmisistä
ja jopa ihmisryhmistä?
Niinhän ne koostuvat. Englannissa Britannia yhdistää niin skotit, walesilaiset
ja irlantilaiset ainakin osin ja lisäksi muita pienempiä joukkoja. Ranskassa
provencelaiset ja bretagnelaiset, elsassilaiset ja oksitaanit ajettiin kerran väkivalloin
samaan muottiin. Jopa tuo kuuluisa ”Hexagon” on sisäisesti hyvinkin hajanainen.
Ja mitäpä sanoisimmekaan
Espanjasta, jossa castellanon ohella miljoonat puhuvat muita kieliä, kuten
katalaania, baskia ja portugalia. Italia räätälöitiin liittämällä langobardien ja
muiden maahanmuuttajien asuttamaan pohjoiseen etelä, jota monet Rooman pohjoispuolella
yhä pitävät Afrikan osana. Saksasta ja sen varsin myöhäisestä muodostumisesta
en tässä puhukaan (vrt. Vihavainen: Haun
michel tulokset).
Yhtä kaikki
kansakunnat ainakin vielä äsken olivat olemassa. Kuten Lenin sanoi eräälle
innokkaalle internationalistille: on yhtä tyhjän kanssa olla tunnustamatta
Suomen kansakuntaa ja tunnustaa sen sijaan vain työtätekevät joukot. Kansakunta
(natsija) nyt vain on olemassa ja kyllä pakottaa tunnustamaan itsensä.
Kaikessa epäkäytännöllisessä
rabulismissaan Lenin sentään ymmärsi, että kuten sanakin on teko, on ihmisten
mielissä syntynyt yhteys, kansakunta, mitä reaalisin asia. Sen olemassaolo ei riipu
siitä, mitä ulkopuoliset asiasta ajattelevat. Sen sijaan toki nuo ihmiset itse
voivat ruveta ajattelemaan toisin. Silloin se voi hävitä.
Silloin seuraa
dissoluutio. Käytän tätä termiä, jolle ei ole selkeää vastinetta kielessämme,
koska se viittaa nimenomaan hajoamiseen, rajojen hövimiseen. Se, mikkä oli
solidia, lakkaa pöysymästä koossa. Tähän tapaan Merriam et Websterin sanakirja
kertoo itse termistä:
dis·so·lu·tion ˌdi-sə-ˈlü-shən
1
: the
act or process of dissolving:
such as
a
: separation
into component parts
b(1)
(2)
: death
grew convinced
of his friend's approaching dissolution—Elinor Wylie
c
: termination
or destruction by breaking down, disrupting, or dispersing
the dissolution of
the republic
their
marriage's dissolution
d
: the
dissolving of an assembly or organization
the dissolution of
the legislature
e
chemistry : liquefaction
the dissolution of
ice
2
: a dissolute or
indulgent act or practice.
Tuo viimemainittu
asia (myös ranskaksi hieman vanhanaikainen ja siis vielä rappeutumaton ilmaus: Corruption,
débauche (➙ dissolu) on
läntiselle hedonistiselle kulttuurille ominainen ja jopa keskeinen asia.
Solidi ihmisluonne
ja kansaluonne ovat hajonneet, atomisoituneet. Jopa ydinperheen aiemmin
oletettu keskinäinen solidaarisuus on muuttunut oudoksi ja vastustettavaksi
asiaksi. Avioero on yhtä normaali asia kuin avioliitto ja sen tavoitteet ovat
puhtaasti hedonistiset.
Eurooppalaisen
kulttuurin siirtyminen tähän vaiheeseen oli jo hyvän matkaa menossa ennen
sotia, mutta sodat toivat mutkan matkaan ja nostivat pinnalle chauvinismin. Se
oli paluuta vanhaan ja saattoi itse asiassa tuottaa ihmisille sadomasokistista
nautintoa, mitta en nyt jatka tätä teemaa.
Jos tässä
palataan taas Venäjään, voidaan todeta, että venäläisen filosofian suurin teema
on aina ollut Venäjä ja venäläiset. Tässä suhteessa sitä ei voi verratakaan mihinkään
muuhun, vaikka kaikilla Euroopan kansakunnilla olisi, luoja paratkoon, kyllä
aihetta juuri samanlaiseen itsetutkisteluun.
Venäjä on aina
kokenut itsensä erikoislaatuiseksi eurooppalaisessa seurassa ja 1800-luvun
klassinen kirjallisuus todistaa siitä yhä uudelleen. Muuan suuri teema on ollut
se, että Venäjä on muuta Eurooppaa ja nimenomaan Länsi-Eurooppa jäljessä ja sen
täytyy ottaa se kiinni. Miten paljon se on jäljessä, on saanut erilaisia tulkintoja.
Stalin katsoi vuonna 1931, että etäisyys oli sata vuotta.
Toki Stalin piti
silloin puhetta ja retoriikka tarvitsee aina yksikertaistuksia ja liioitteluja
tullakseen tehokkaaksi. Siitä, että Venäjä oli jäljessä, eli eri aikaa, hän
epäilemättä oli aivan oikeassa.
Toista aikaa
Venäjä nytkin elää. Dissoluutti länsi miettii ehtimiseen sitä siitä, ettei Venäjä
ole sen kanssa samalla tasolla, vaikka itse asiassa kannattaisi vain puhua keskinäisten
sääntöjen rikkomuksista.
Eurooppa ei enää
ole edistyksen synonyymi, jonka tasolle olisi ehdottomasti päästävä. Sen sijaan
se on dissoluution synonyymi, jolta toista aikakautta elävä kulttuuri kaikin
mokomin haluaa varjeltua.
Mutta nuo
keskinäiset säännöt ja velvollisuus niitä noudattaa, eivät ole riippuvaisia
kulttuurin kehitysvaiheesta. Ne pätevät kaikkiin asianosaisiin, dissoluutio sen
sijaan on lännelle spesifistä ja Venäjällä samassa muodossa vielä paljolti toteutumatta.
Siellä on omat tapansa kasvaa kieroon.
Venäjän yritys
harsia taas kokoon ne vanhan imperiumin maat, jotka Neuvostoliiton hajoaminen
vapautti, on anakronistinen. Ukrainan eroamista voi yrittää verrata
mahdolliseen Katalonian eroamikseen Espanjasta tai Skotlannin eroamiseen
Britanniasta.
Molemmissa
tapauksissa seuraisi nykymaailmassakin epäilemättä sanktioita, mutta tuskin
sotaa. Irlanti, jonka historia Britannian yhteydessä muistuttaa Ukrainan
historiaa Venäjän yhteydessä, tosiaan erosi emämaasta vasta aika äskettäin
verenvuodatuksen kautta, mutta siitä on jo sentään muutaman sukupolven verran
aikaa kulunut.
Tuli sanottua,
että venäläisyys on aina ollut venäläisten erityisen tutkivan mielenkiinnon
kohteena. Aikoinaan siihen oli tapana lukea paitsi isovenäläisyys (Velikaja rus)
mhyös ukrainalaisuus (Malaja Rus) ja valkovenäläisyys (Belaja Rus). Joskus
laskettiin munaan myös Galitsia (tšervonaja Rus). Tämä oli ido venäläinen
ajattelutapa.
Miten oli
mahdollista löytää tuollaiselle kokonaisuudelle jokin yhteinen nimittäjä yhteistä
keskusvaltaa lukuun ottamatta? Millainen saattoi olla vaikkapa muka yhteinen kansanluonne,
kun sellainen jopa Suomessakin hajoaa moniin eri heimojen ideaalityyppisiin
luonteisiin?
Vaikeita kysymyksiä,
mutta tässä jotakin niihin vastaamisesta Venäjän kohdalla:
auantai 25.
toukokuuta 2019
Neuvostoihminen
Klaus
Mehnert, Neuvostoihminen. Yritys luonnekuvaksi kolmentoista matkan
jälkeen Neuvostoliitossa vuosina 1929-59. Kirjayhtymä 1959,236 s.
1950-luvun
lopulla ja 1960-luvun alussa Neuvostoliiton mahti oli huipussaan.
Seitsenvuotissuunnitelma lupasi pikaista USA:n saavuttamista ja se luvattiin
sitten jättää kauas jälkeen myös elintasokilpailussa.
Nyt
neuvostokansalaiset toden teolla alkoivat saada myös uudenaikaisia
kulutustavaroita, jääkaapeista televisioihin. Autojakin ilmestyi, etenkin
propagandakuviin.
Sysäyksenomainen
nousu elintasossa oli joka tapauksessa tosiasia, samoin kuin Neuvostoliiton
johtoasema avaruuskilpailussa. Trendin oletettiin jatkuvan ja vievän maan aivan
uuteen yhteiskunnalliseen järjestelmään, kommunismiin, vuoteen 1980 mennessä.
Asian
vakuuttavuutta lisäsi se, että puolue hyvin painokkaasti pani koko arvovaltansa
peliin julistaessaan tuon uuden onnelan saavuttamista. Paratiisi oli jo aivan
nurkan takana.
Länsi oli
kukistumassa omaan mitättömyyteensä ja se tapahtuisi rauhanomaisesti.
Kommunistisessa yhteiskunnassa niukkuus olisi voitettu eikä siis rahaakaan enää
tarvittaisi. Jokainen ottaisi yhteisistä rikkauksista aina sen, mitä
tarvitsisi.
Läntisessä
maailmassa tämä herätti epäuskoa. Eihän ihminen noin käyttäytynyt.
Neuvostoliiton valtava tuotantopotentiaali saattaisi kyllä täyttää maan
kulutushyödykkeillä, mutta tuo ”jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle
tarpeidensa mukaan” utopia ei ollut tästä maailmasta.
Kollektiivisesti
ajattelevaa yleisen hyvän tavoittelijaa ei maailmaan syntyisi, vaan itse kukin
tulisi ennen muuta huolehtimaan itsestään ja lähimmistään. Oma suu on lähempänä
kuin kontin suu, oli systeemi mikä tahansa.
Sivumennen
sanoen, juuri tähän aikaan myös Otto Ville Kuusinen oli päässyt uransa
huipulle, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen presidiumiin (politbyroohon) ja
hänen papereistaan voimme havaita, että hänkin kuului skeptikoihin, vaikka ei
toki uskaltanut asettua poikkiteloin uuteen puolueohjelmaan nähden.
Joka tapauksessa
eräs maailmanhistorian kiinnostavimmista kysymyksistä kuului juuri tuohon
aikaan näin: Onko uudenlainen ihminen kyetty luomaan? Millainen hän on?
Klaus Mehnert
oli sopiva henkilö vastaamaan kysymykseen, sillä hän tunsi Venäjää vuosien
kokemuksesta ja puhui kieltä virheettömästi.
Mutta tämä ei
tietenkään riitä vielä kovin pitkälle. Lisäksi Mehnert tunsi erinomaisesti
klassista venäläistä kirjallisuutta ja oli saanut tilaisuuden tarkkailla
venäläisten ystäviensä reagointia ja sen muuttumista vuosien varrella. Hänelle
ei ollut helppo myydä humpuukia.
Mehnertin kirjan
nimestä Neuvostoihminen (Der Sowjetmensch) tuli sitten lännessäkin
tuttu termi. Filosofi Aleksandr Zinovjev antoi sille myöhemmin tieteellistä
määritelmää parodioivan muodon Homo Sovieticus, joka viittaa lajin
homo (ihminen) uuteen alalajiin.
Homo
sovieticusta monet kirjoittajat kuvailivat eri tavoin. Merkittävän tieteellisen
tutkimuksen hänestä teki maineikas sovjetologi Juri Levada kirjassaan Sovetki
prostoi tšelovek Советский простой человек: опыт социального
портрета на рубеже 90-х (Отв. ред. Ю. А. Левада. М.: Изд-во
«Мировой океан», 1993. - 300 с.).
Kuten tunnettua,
tämän ”uuden ihmisen” erikoislaadusta ja sen mahdollisesta säilymisestä meidän
päiviimme saakka on viime aikoinakin keskusteltu ja painavimman, tutkimukseen
perustuvan puheenvuoron on esittänyt Levada-keskuksen johtaja Lev Gudkov.
Mutta ei tästä
nyt sen enempää. Klaus Mehnertin kirja oli aikoinaan alan perusteos, jonka
tason ehkä saavutti sittemmin 1970-luvulla Hedrick Smithin teos The
Russians, joka myös käännettiin suomeksi (Venäläiset amerikkalaisen
silmin, WSOY 1976, 569 s.).
Mehnert ei
ottanut vakavasti sellaisen uuden ihmisen syntyä, josta propaganda puhui, mutta
ei myöskään kiistänyt sitä, että yhtä ja toista uuttakin oli syntynyt. Miten
muu olisi edes ollut mahdollista maassa, jossa nykyaikaisen valtion massiivinen
koneisto oli kokonaan valjastettu muuttamaan ihmisen käyttäytymistä ja
käsityksiä.
Tämä oli jo
erittäin merkittävä tulos, jota lukemattomat yksityiskohdat heijastivat.
Mehnert kykeni osoittamaan, ettei ollut syntynyt uudenlaista kollektivistia,
jolle aineelliset arvot olisivat olleet yhdentekeviä.
Itse
asiassa ne olivat venäläiselle hyvinkin tärkeitä ja se oli ymmärrettävää, sillä
vasta nyt aineellinen vauraus näytti olevan keskivertokansalaisen ulottuvilla.
Tilanne oli siis hieman samanlainen kuin tänäänkin.
Monet
tyypillisesti ”venäläiset” piirteet ihmisissä olivat taantuneet ja jotkut jopa
näyttivät kääntyneen vastakohdikseen. Irrationaalisuus oli kesytetty
määrätietoiselle menestykseen pyrkimisellä ja uskonnollisuus tungettu nurkkaan.
Bolševikit
olivat tahtoneet teollistamista ja saaneet sen, totesi Mehnert, joka oli voinut
seurata koko tarinaa 1920-luvun lopulta saakka. He olivat myös tarvinneet
koulutusta ja saaneet sen. Kaikki tämä palveli heitä.
Mutta he olivat
myös tarvinneet perhettä, joka alun perin oli tarkoitus hävittää. Se taas oli
linnoitus totalitarismia vastaan. Henkilökohtainen ei ollut poliittista ja
valtio pääsi tunkeutumaan perheen piiriin vain rajoitetusti.
Mehnertin
mielestä oli paradoksi, että kun valtio oli määrätietoisesti kasvattanut
”vasta-venäläistä”, se olikin tehnyt hänestä paljon vähemmän soveliaan
vallankäytön objektin, kuin hän oli ollut heti vallankumouksen jälkeen.
Porvarillistuminen
ja älyllistyminen olivat niitä tendenssejä, joille bolševikit mahtoivat tuskin
mitään.
Neuvostokansa
oli epäilemättä isänmaallista ja valtion kannalta luotettavaa, mikäli maahan
hyökättäisiin. Se oli kuitenkin paljon vähemmän maailmanvallankumouksesta
kiinnostunutta kuin maan johto. Ja tämähän meidän on tänäänkin syytä muistaa:
maailmanvallankumous pysyi aina Neuvostoliiton ohjelmassa, samoin kuin
kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen.
Henkinen vapaus,
demokratia, sosialismi ja nationalismi olivat lännessä jo kauan sitten
saavutettuja arvoja, viime mainittu oli jopa jo menettänyt loistonsa.
Neuvostoliitossa kaikki olivat vielä saavuttamatta ja kehityksensä
alkutaipaleella.
Kun sanottiin,
ettei lännessä ole aatteita, se tarkoitti vain sitä, että siellä ne jo oli
toteutettu.
Mehnertin
lohdullinen johtopäätös on, ettei länsi ole vielä menettänyt luovaa kykyään ja
lopullisesti hävinnyt kilpailussa Neuvostoliitolle ja idälle.
Sen oli
kuitenkin otettava haaste vastaan. Vapaus ei saisi muuttua kurittomuudeksi,
demokratia ei saisi johtaa anarkiaan eikä nationalismi johtaa kaikkien
luonnollisten siteiden kieltämiseen. Lännessä oli myös toteutettu eräitä
sosialismin perusosia, mutta sen hallinnassa oli vielä puutteita, joista
Mehnert ei lähemmin kerro.
Luulenpa, että
Mehnertin kirja oli poikkeuksellisen ansiokas opus ajallaan. Maailmanmatkaaja
Mehnert oli tuottelias kirjoittaja, joka sittemmin kirjoitti muun muassa
Kiinasta ja harjoitti saksalaisia itsetutkisteluja. Laajan kokemuspiirin tuoma
tervejärkisyys ja pitkä perspektiivi näyttävät olleen hänen muillekin
kirjoilleen tunnusomaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.