Menneen ajan utopia

 

Utopioita

 

Utopia sanana tarkoittaa paikkaa, jota ei ole ja sellaiseen paikkaanhan on mahdollista sijoittaa millaisia asioita hyvänsä saamatta valehtelijan mainetta. Sehän kuuluu tulleen myös Jonathan Swiftin osaksi, kun jotkut kieltäytyivät uskomasta, että hänen lilliputtinsa ja jättiläisensä olivat oikeasti olemassa.

Thomas Moresta lähtien sanalla utopia nimitetyt paikat ovat yleensä olleet paikkoja, jossa kaikki on järjestetty hyvin ja järjellisesti. Tällainenhan oli jo Platonin Valtio ja sitä ovat sekä edeltäneet että seuranneet monet muut kuvitelmat.

Suomeksi löytyy lyhyitä kuvauksia erilaisista utopioista teoksesta Matkoja utopiaan. Tommaso Campanella, Francis Bacon&David Hume. Toimittanut Mikko Lahtinen, Vastapaino 2002, 265 s.

Jo Platon ymmärsi, ettei utopia todellakaan ole mahdollinen todellisuudessa ja kirjoitti sille rinnakkaisteoksen Lait, joissa hän esitti lähinnä parhaan valtion mallin, joka oli vieläpä mahdollinen (Vihavainen: Haun platon lait tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että myös Neuvostoliitto oli nimenomaan utopia eikä asiaa muuttanut se, että se virallisesti kirosi sosialistiset utopiat ja julisti sen sijaan toteuttavansa tieteellistä sosialismia, jonka mahdollisuus ja jopa välttämättömyys perustui leniniläiseen marxilaisuuteen, jolla ainoana maailmassa oli kyky oikein tulkita maailman ja historian lainomaisuuksia.

Moni ei taida enää muistaa sitä, että vuonna 1961 NKP:n XXII puoluekokous lupasi koko suunnattomalla arvovallallaan juhlallisesti, että tuo silloin elävä neuvostokansalaisten sukupolvi tulisi elämään kommunismissa, kuten jo Lenin oli sanonut. Koko tuolloin hyväksytty NKP:n III ohjelma lähti tästä periaatteesta.

Nykyään yleensä muistetaan vain sellaisia toisarvoisia seikkoja kuin että Neuvostoliitto tulisi ohittamaan USA:n kansantulossa henkeä kohti vuonna 1970 ja sen jälkeen jättämään sen kauas taakseen kaikilla aloilla, muun muassa maanviljelyksessä.

Päämääränä oli kuitenkin anarkismi, valtion häviäminen tarpeettomana, kun kaikki työtätekevät osallisuisivat yhteisöllisiin tehtäviin vuorollaan. Enempää virkamiehistöä kuin väkivaltakoneistoa eli sotilaista ja poliiseja ei enää tarvittaisi.

Tämähän oli koko kommunismin idea, josta myös Lenin oli lähtenyt ennen vuoden 1917 vallankaappausta. Teoksessaan Valtio ja vallankumous hän oli ilmoittanut, että kommunisteilla ja anarkisteilla oli aivan sama päämäärä, vain keinot olivat erilaiset.

Kun NKP:n III ohjelmaa, jossa kommunistinen yhteiskunta selostettiin, oltiin kirjoittamassa, lähetti Otto Ville Kuusinen Nikita Hruštšoville oman kommenttinsa, jossa hän rohkeni epäillä, voitaisiinko vuoteen 1980 mennessä oikeasti hävittää erot maaseudun ja kaupungin sekä ruumiillisen ja henkisen työn väliltä.

Kuusinen päätoimitti samaan aikaan uutta leniniläisen marxilaisuuden perusteosta Marxismin-leninismin perusteet, joka ilmestyi paitsi venäjäksi, myös suomeksi (1960) ja saksaksi. Siitä ei kuitenkaan tullut ainoaa oikeaa marxilais-leniniläisen supertieteen perusteosta, toisin kuin meillä monet kuvittelivat.

 Kirjan paatoksellinen oikeaoppisuus oli kuitenkin aivan samaa tasoa, kuin F.V.Konstantinovin kilpailevissa teoksissa: marxismi-leninismi on kaikkivoipa, koska se on oikea sanottiin Stalinin tavoin.

Moinen komeasti julistettu ”tieteellisyys” meni yksikertaisimpiin täydestä ja sitä kannattivat, kuka pakosta, kuka opportunismista ja kuka mistäkin syystä myös monet sangen älykkäät henkilöt ja ehkäpä he aivan erityisesti.

Tervejärkisiä ei sentään voinut tästä maailmasta hävittää. Aleksandr Nekritš ja Mihail Heller (Geller) julkaisivat jo neuvostoaikana Lontoossa kaksiosaisen kirjan Utopia vallassa (Утопия у власти - Михаил Геллер, скачать книгу бесплатно (litresp.ru)), jossa sangen ansiokkaasti tutkittiin Neuvostoliiton luonnetta utopiana, jolla motivoitiin käytännön politiikan massiiviset rikokset.

Ajatus kommunistisen utopian rakentamisesta pääosin (v osnovnom) 20 vuodessa eli vuoteen1980 mennessä oli huikea ja puolueen ja siis koko valtion sitoutuminen siihen koko arvovallallaan oli jotakin uskomatonta. Mutta supervalta Neuvostoliiton ollessa menestyksensä huipulla sputnikeineen ja pommeineen, asia ei voinut olla pelkästään huvittava.

Kuten tunnettua, suuri kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen ohjelma otti pohjakosketusta jo parin vuoden kuluttua, kun maataloustuotanto, jonka tulevaisuutta oli erityisesti hehkutettu, floppasi pahasti. Pian sen jälkeen, kun Hruštšov oli vuonna 1964 syrjäytetty, oli ennusteita ja sitoumuksia pakko rukata.

Nyt selitettiin, että kommunistinen yhteiskunta kyllä oli tavoitteena ja juuri sitä Neuvostoliitto oli rakentamassa. Oli kuitenkin ilmennyt, että ennen varsinaista kommunismia siirrytään sn. kehittyneen eli kypsän sosialismin vaiheeseen, johon nyt olikin päästy.

Sille oli ominaista, että yhteiskunnan ylärakenne (kulttuuri sanan laajassa mielessä) ja alarakenne (tuotantosuhteet) vastasivat täysin toisiaan, että oli syntynyt uusi elämäntapa, joka yhdisti kaikkia Neuvostoliiton kansoja (Sovetski obraz žizni) ja myös uudenlainen ihminen, joka ei enää ollut ensi sijassa tietyn kansallisuuden, vaan uudenlaisen ihmisyhteisön, yhteisen ja yhtenäisen neuvostokansallisuuden edustaja.

Utopian väitettiin siis ainakin jollakin tavalla toteutuneen ja asian kiistäminenhän ei olisi ollut vain rikollista, vaan myös epätieteellistä.

Jo siirtyminen sosialistiseen yhteiskuntaan, joka tapahtui vuoden 1936 lopussa ja siis varsinaisesti tuona hirmuisena vuonna 1937, oli väitetysti muuttanut merkittävästi ihmisten psykologiaa. Jälkikäteen on helppo uskoa, että se muuttui nimenomaan vuosina 1937-1938.

Tie kommunismiin oli siis avoinna Neuvostoliiton kansoille, jotka elivät kehittyneessä sosialismissa. Itä-Euroopan kansandemokratiat sen sijaan vasta rakensivat omaa sosialismiaan päästäkseen sen kehittyneeseen muotoon, jonka tieteellinen esikuva löytyi Neuvostoliitosta ja vain sieltä.

Moni saattaa unohtaa, ettei koko tuon utopian rakentamisen tarkoituksena ollut ihmisten vapauden riistäminen, erilaisten ryhmien tuhoaminen, fyysisesti tai sosiaalisesti ja kulttuurisesti tai muukaan vastaava väkivalta.

Väkivalta, pakotus ja sensuuri olivat vain välineitä. Päämääränä oli nimenomaan ennenkuulumaton vapaus, anarkistinen utopia, jossa kaikki oli hyvin ja kauniisti. Oli hävitettävä peto ihmisestä, kuten Stalin kauniisti sanoi, kun suomalainen kulttuurivaltuuskunta heti sodan jälkeen kysyi, mikä olisi Neuvostoliiton tärkein päämäärä.

Kuten tiedämme, käytäntö on käytäntöä ja teoria teoriaa. Siihen miten tieteellinen teoria asian näki, voi tutustua oheisesta tekstistä, joka kuuluu Kuusisen vuonna 1961 toimittamaan kirjaan. Suosittelen! 07-viides-osa.pdf (marxists.org) .

Huomiota herättää näin puolen vuosisadan päästä, että sellaaiset asiat, jotka ovat nyt arkipäivää, kuten maaseudun ja kaupungin ja henkisen ja ruumiillisen työn nivelloituminen tai naisen tasa-arvo ja naistyön korvaaminen koneilla ja yhteisön toimin (ruokalat, tarhat, pesulat) esitetään suurina päämäärinä.

Myös aineellinen yltäkylläisyys oli kuvitelmissakin vielä hyvin rajoitettua. Nykyaikaista hypermarkettia sen kaikkine yltäkylläisine tarpeettomuuksineen ei edes kuviteltu ja tuskin olisi voitukaan, mikäli mieli säilyttää edes jonkinlainen uskottavuus. Riittävä ja maukas ravinto ja lämpimät ja asialliset vaatteet olivat se aineellisen hyvinvoinnin taso, johon pyrittiin…

Toki yli kaiken olivat ihmisten henkiset tarpeet, kulttuuri. Kommunismissa olisivat kaikki parhaansa mukaan toteuttaneet henkisiä kykyjään ja kohottaneet sivistystasoaan klassikkojen parissa sen sijaan että kuluttaisivat korvaamatonta elinaikaansa juopotteluun ja irstailuun ja niitä esittävien roskakulttuurin tuotteiden kuluttamiseen.