Vanhat ja vanhimmat

Vanhat ja vanhimmat

Vanha on ylpeä sana ja kun asiaa ajattelee, niin on kovin kummallista, ettei sillä enää juuri ole entistä komeaa kaikuaan. Kun muistelen arvokkaasti keppi kädessä kulkevaa isoisääni, joka tuntui olevan isä Jumalan kanssa samassa kastissa, huomaan, että on se maailma muuttunut.

Lykurgos, Spartan lakien nerokas säätäjä, katsoi, että tärkeimmät asiat oli annettava vanhojen neuvostolle gerousialle (γερουσία), jonka 30 jäsenestä 28 oli oltava 60 vuotta täyttäneitä.

Koska elinikä on nykyään pidentynyt, olisi vastaavaan elimeen pääsyvaatimuksena varmaankin 80 vuoden ikä.

Tällainen, ainakin neuvotteleva elin kannattaisi kai nytkin ehdottomasti nimittää jokaiseen maahan ja sen neuvoille olisi syytä antaa ainakin yhtä paljon merkitystä kuin nykyään annetaan puolueista erillään olevien valtionpäämiesten painaville esiintymisille.

Tällaiseen elimeen päässeillä ei olisi yleensä painolastinaan karrierismia eikä muita paineita päästä johonkin. Ainoa paikka, johon neuvostosta pääsee, olisi hauta. Sinne taas useimpien kai tekee mieli päästä tilit mahdollisimman selvinä tämän maailman kanssa ja velat maksettuina. Niin sanotut kalavelat voivat vanhat ihmiset useimmiten jo unohtaa.

Usein tuppaa unohtumaan sekin, että myös useiden kielten herraa merkitsevä sana tulee latinan sanasta senior, vanhempi. Sellaisia ovat esimerkiksi italian signor ja espanjan señor ja jopa vielä komeampi ranskan seigneur, jota englannissakin tarpeen vaatiessa käytetään, kun ei haluta pelkästään herroitella. Ilmeisesti jopa Ranskan kuninkaille varattu puhuttelu sire on samaa kantaa.

Ja kukapa ei tietäisi, miten erilaisissa oppilaitoksissa ja vastaavissa vanhat ovat aina olleet jotakin aivan erinomaista, korkeampaa kastia ja pitävät ajasta aikaan oikeutenaan ylenkatsoa uusia keltanokkia, joista ei ole oikeastaan mihinkään.

On siis, kuten sanotaan, hienoa olla kultapossukerhon jäsen. Junnujen on nykyään kaiketi mahdoton asiaa ymmärtää ja yhä useammin saa lukea myötätuntoisuuteen pyrkiviä artikkeleita, joissa kerrotaan, että vanhakin voi olla sitä ja tätä, ihan melkein kuin olisi nuori!

Voi tätä onnen päivää! Jospa se toinen lapsuuskin sitten olisi tulossa, jos kerran nuoruus on vielä mahdollinen? Ehkäpä ympyrä sulkeutuu?

Asia ei varmaan kaikista ole houkutteleva, vaikka epäilemättä vanhuudellakin on hintansa. Miltäpäs näyttäisi, jos ukko alkaisi juosta jokaisen hameen perässä kuin teinipoikana aikoinaan? Miten osaisi suhtautua, jos ns. (pian) menevien miesten joukkoon jo kuuluva alkaisi kukkoilla erilaisilla ns. katu-uskottavuuteen, punkkiin tai vaikkapa metroseksuaalisuuteen kuuluvilla vaatteilla ja eleillä?

Asia olisi luultavasti säälittävämpi kuin varhaisteini-ikäisen kehuskelu suurilla seksikokemuksillaan. Niitähän toki ikä vielä on tuova tullessaan aivan tarpeeksi, kun taas menevän miehen rooliin ne eivät enää kuulu. Sellainen on luonnon normaali kulku.

Normaali on tietenkin nykyään kovin halveksittu ja ehkä jopa vihattu käsite. Siihenhän sisältyy juuri tuo normi, joka yrittää määrätä meidän käytöstämme. Ikään kuin naisten pitäisi olla naisellisia, miesten miehekkäitä, nuorten nuoria ja vanhojen vanhoja.

Tuntuu siltä, että normaaliuden vastustamisesta on monelle tullut pakkomielle, jota pidetään jonkinlaisena vapaustaisteluna, jossa vihollisiksi projisioidaan ne ihmiset, jotka muka ovat sen keksineet.

No, gerousian jäsenet tietävät asian paremmin. Kysykää siis heiltä, jos ahistaa ja ottakaa vastaan lohdutuksen sana, sillä viisasten kieli on lääke, sanoo Saarnaaja.

Eipä itse asiassa taida vanhuuskaan olla niin kuin ennen. Menevien miesten ja naisten taivalta elämän kalkkiviivoilla yritetään vimmaisesti helpottaa julistamalla, että he voivat jatkaa elämäänsä joka asiassa aivan kuin joskus nuorempana. He eivät siis ole enempää eikä vähempää kuin vain suhteellisesti alempiarvoisia, mikä ilahduttanee useimpia.

Totta puhuen, olen verrattain usein vieraillut vanhusten hoitolaitoksissa ja todeta täytyy, että kun ihminen menee siihen kuntoon, ettei enää pysty kunnolla kommunikoimaan eikä viestejä vastaanottamaan, saati liikkumaan ja päivittäisistä tarpeistaan huolehtimaan, niin silloin alkaa puhe vanhuudesta pelkkänä asennekysymyksenä kuulostaa ontolta.

Kun me tänä päivänä taas niin suuresti ihailemme kaikkea, mikä on luonnollista, saatamme joskus unohtaa, että sitähän se on myös ruumiin rappeutuminen ja viimein mekanismin pysähtyminen. Mikäli prosessia saadaan pitkitettyä, mutta pelkästään sieltä vuodeosaston päästä, ei asia suurelta edistykseltä vaikuta.

Entä tuo vanhojen neuvosto? Perinteisessä yhteiskunnassa vanhuus oli ilman muuta arvo sinänsä eikä syitä kannata luetella. Ilmiön näemme vielä hyvin nykyistenkin toisesta aikakaudesta saapuvien uussuomalaisten keskuudessa ja sen voi havaita jopa eteläeurooppalaisilla kansoilla.

Venäläisilläkin vanhuus on poklonnyj vozrast, mikä mielestäni voisi viitata sekä iän mukanaan tuomaan kunnioitettavuuteen, että myös kumaruuteen, jonka se ainakin tuo mieleen.

Vielä isäni sukupolvi kunnioitti vanhuksia ja jopa teititteli omia vanhempiaan. Tosin tämä ei merkinnyt sitä, että nuoriso olisi suostunut jämähtämään vanhoihin tapoihin. Kyllä se vaan meni ja hoiti asiat omaan tyyliinsä. Ukko sai urputtaa ja hänelle voitiin kohteliaasti myönnellä, mutta eihän se sellainen talo kukoistanut, jossa isännällä ei ollut valta käsissään. Se olisi ollut kuin laiva, jossa kapteenin päältäpäsmärinä olisi ollut vielä joku asioista jo irrallaan oleva päällysmies.

Mutta juuri tuo irtautuminen suorittamisen pakosta ja iänikuisesta pyrkimisestä johonkin antaa vanhuudelle tiettyä omalaatuista hohtoa. Vanhojen ääntä kannattaisi kuunnella jo siksi, että heillä on asioihin perspektiiviä eikä heillä todennäköisesti ole niin sanotusti oma lehmä ojassa.

Mutta turhapa tietenkään olisi väittää, että pelkkä ikä kenestäkään viisasta tekee enempää kuin tyhmääkään. Kyseessä on vain tietty todennäköisyys, kuten muissakin erilaisten joukkojen ominaisuuksia koskevissa väittämissä.

Vain todennäköistä on sekin, että tietyssä iässä ihmiset saavat harmaakaihia, ikärappeumaa, nivelrikkoa, eturauhasen liikakasvua, Alzheimerin tautia ja ties mitä. Se on samalla tavalla todennäköistä kuin nuoremman sukupolven naiivius ja kyvyttömyys viileään harkintaan, saati tasapuolisuuteen.

Noita ikäänsä kuuluvia asioita tuppaa ihmisellä aina olemaan ja joissakin asioissa niiden esiintymisen todennäköisyys lähenee sataa. Toki on tapauksia, jolloin nämä myötäjäiset jäävät tulemattakin.

Niinpä ontuva Eriksson, joka laulun mukaan täyttää pian seitsemänkymmentä vuotta ja on ihan sen näköinenkin, kuuluu ymmärtääkseni normaalitapauksiin. Hänen vaivansa tulee todennäköisesti paranemaan sitä tunnettua normaalia tietä, eikä asialle välttämättä muuta voi.

Mutta kaikellahan on hintansa, myös vanhan komealla tittelillä. Se nyt vain on normaalia. Pisteet muuten Erikssonille siitä, että jaksoi hoitaa yövartijan tointa, joka aikoinaan muuten olikin kokonaan vanhuksille varattu toimiala.

Jubilados

Juupelieläkeläiset

Paca Trivio, La rebelión de los mayores. Porque la indignación no se jubila nunca. Peninsula breve 219, 213 s.

Hieman kieltä treenatakseni ostin pienen ajankohtaispamfletin. Siitä oppikin yhtä ja toista. Muun muassa sen, että jubilación tarkittaa espanjassa sekä eläkettä että juhlimista. Jubilar taas merkitsee joko eläkkeelle joutumista tai ilahtumista.

Iloinen asia se siis tuo eläke on espanjassakin. Meillähän ennen muinoin puhuttiin hieman samassa merkityksessä juupeliylioppilaista, jotka olivat esimerkiksi juhlineet in dulce jubilo, eli juhlimaan innoittuneina velaksi itsensä kiipeliin ja jotka sitten piti pelastaa jostakin, vaikkapa ulkomailta rahattomina ja krapulaisina.

Espanjan jubiladot näyttävät joka tapauksessa olevan nyt vihaisia, ainakin tämä rouva Tricio. Viime vuoden keväällä he olivat pitäneet paljon suuria mielenosoituksia eri puolilla maata, kun eläkkeitä oli hiukkasen alennettu, vaikka elinkustannukset samaan aikaan nousevat.

En suinkaan halua vähätellä ongelmaa, vaikka se nyt ei satu juuri itseäni haittaamaan. Eläkkeet on ilmeisesti monessa maassa vedetty niin tiukalle, että ihmisillä alkaa olla hätä kädessä. Talvella ei ole edes lämpöä eikä kunnon vaatetusta.

Tulee ihan mieleen kolmannen valtakunnan talviapu, Winterhilfe, joka aikansa ankarissa oloissa lahjoitti puutetta kärsiville kansakuntatovereille vuodevaatteita ja sänkyjä ja kaiketi pelasti monia paleltumiselta. Niin tiukilla sitä silloin oltiin.

No, kirjoittajan pointti on kuitenkin muualla. Hän korostaa, etteivät nuo rettelöivät eläkeläiset, joita muuten on noin 20 prosenttia espanjalaisista, halua rakkautta, kuten muuan TV-kasvo oli mennyt sanomaan, vaan kunnioitusta. Heidän arvokkuuttaan (dignidad) tässä on loukattu ja se on pääasia.

Kirjoittaja korostaa on kategorisesti sitä, etteivät eläkeläiset halua kenenkään toisen rahoja, vaan omiaan, itse ansaitsemiaan.

En tiedä, miten asia Espanjassa on. Meillehän kuulemma veronmaksajat maksavat osan eläkkeistä. Mihin lienevät sitten nuo aikoinaan maksetut summat menneet? Tiettävästi niitä on rahastoissa kyllä ainakin toistaiseksi riittävästi.

Kun pienemmät ikäluokat sitten tulevat vuoroon, mikä tapahtuu pian, on jo vähemmän maksettavaakin, ellei nyt ihan kohtuuttomasti oteta maahan sellaista väkeä, jonka vaikutus kestävyystaseeseen on negatiivinen, kuten nyt yleensä on laita.

Mutta kukapa tulevista tietää. Monelleko on tiedossa tuottava työpaikka ja montako ihmistä työelämä enää tarvitsee? Lienee turha kuvitella, että tätä asiaa eilispäivän viisaudella ratkaistaan.

Joka tapauksessa myös Espanjassa on alkanut ilmiö nimeltä kolmas ikä tercera edad. Kolmannen iän ihmiset ovat yhtä aktiivisia kansalaisia kuin heitä paljon nuoremmat olivat vielä muutama vuosikymmen sitten. Eihän mitään erikoista tapahdu, kun ihminen täyttää 65 vuotta, huudahtaa kirjoittaja.

Mutta mitäpä johtopäätöksiä asiasta sitten pitäisi tehdä? Se päätelmä, jota kirjoittaja varoo tekemästä on, että eläkeläisten pitäisi painua takaisin töihin, kun he kerran ovat niin hyväkuntoisia ja muutenkin mainioita.

Tätä mahdollisuutta -siis ainakin eläkeiän myöhentämistä- meillä onkin ahkerasti pohdittu ja onpa hieman toteutettukin.

Mutta kun siinä taitaa käydä niin, ettei niitä töitä löydy. Mikäli niitä ei löydy edes nuorisolle, joka tämän takia syrjäytyy, olisi vanhojen roikkuminen työssä karhunpalvelus koko yhteiskunnalle. Espanjassahan nuorisotyöttömyys on ollut varsinainen mörkö.

Eiköhän siis lähdetä siitä, että yli seisemänkymppiset -sanotaan- ainakin voivat halutessaan mennä eläkkeelle ja myös jäädä töihin, jos haluttaa.

Kirjoittaja puhuu paljon komeaa ja kaunista edustamastaan ikäpolvesta ja on muuten 72 vuotias, mikä kuulostaa jotenkin läheiseltä.

Silloin tällöin hän mielestäni iskee kirveensä kiveen kuten esimerkiksi korostaessaan, että kyllä se seksi vielä maistuu vanhanakin. Samanlaisia sitä ollaan kuin nuorena, suunnilleen.

Kuitenkin vanhuuden merkittävä etu voisi olla, että asiassa on eroa.

Facebook kysyy aina robottimaisesti käyttäjältään, mitä tämä ajattelee. Muuan nuori ystäväni vastasi rehellisesti: …sejä ja …seitä! Mitäs muuta hän olisi voinut sanoa, sen ikäinen kun oli?

Vanhempi väki usein tunnustaa ja tunnistaa noiden asioiden arvon, mutta ei ole enää niiden vankina. Sen puolen asiat on pääpiirteissään jo hoidettu ja vapaus on siinäkin suhteessa koittanut.

Tämä seikka tekee myös mahdolliseksi tarkastella ulkopuolisena -ja usein aika huvittuneena- sitä sähellystä, josta erinäiset nuoret nerot ovat tehneet elämänsisältönsä ja joita he kuvittelevat maailman navaksi, vaikka kyseessä on vain heidän oma napansa. Itse luulevat vielä kaiken keksineensä…

Kirjoittaja tekee suuren numeron myös siitä, millä nimellä vanhoja ihmisiä pitäisi kutsua. Jubilados sopii eläkeläisille, mutta onko se ihmistä määrittelevä mitta? Abuelos taas tarkoittaa isovanhempia, mutta se on liian intiimi ja arvokas käytettäväksi yleisesti, etenkään kun kaikki vanhukset eivät ole isovanhempia.

On kaksi sanaa, jotka jopa ovat espanjan kielen kauneimpia:  viejo ja anciano. Niistähän henkii kunnioitettavuus, kokemus, tieto ja arvokkuus. Aikoinaan juuri näitä asioita arvostettiin erityisesti Euroopassa ja Afrikassa niitä arvostetaan yhä.

Mutta nyt ne ovat saaneet pejoratiivisen latauksen: Mira ese viejo que va por ahí! Pobrecito el ancianito que se ha caído! Katsopa tuota vanhusta, joka tuolla menee! Onpa rahjusraukka rappeutunut!

Vähän on niitä vanhoja jotka haluavat tulla kutsutuksi noilla termeillä! Niinpä kirjoittaja suosittelee sanaa mayor/mayores, vaikka itse asiassa käyttääkin aika usein muita sanoja.

Meillä vastaava sana olisi ja on epäilemättä seniori. Majuri kuuluu meillä sotilaskieleen ja señor on taas espanjassa varattu muuhun käyttöön.

Mutta itse sana vanhus taitaa meilläkin olla vähemmän haluttu nimitys. Kaikkihan haluavat olla keski-ikäisiä, vaikka vuosia olisi jo reilusti yli 60. Mutta suomessa voidaan myös käyttää sanaa vanha. Enää siinä ei ole samaa hohtoa, kuin joskus ennen, mutta eikös se kuulostakin vähän paremmalta kuin ikääntynyt, joka antaa ikäkulun ja rähjääntyneen vaikutelman, usein tosin ansaitusti.

Toista se oli ennen. Vertaa https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=vanhojen+neuvosto

On luultavaa, että vanhuuden arvo tulevaisuudessa tunnustetaan niin meillä kuin muualla. Eivät vanhat ole pelkkä kuluerä, vaikka aikamoinen ovatkin. Ihana eläkeläisyys odottaa kyllä sitten vuorollaan kaikkia.

Los Cristianos 1.2.2018, in dulce jubilo

Katse kyökin puolelle

Keittiömme vaaliminen

Yhä uudelleen kohtaa sen väitteen, ettei mitään erityistä suomalaista keittiö ole olemassakaan. Se nyt vain on vain lähinnä ruotsalaista perua, johon on tullut karjalaisia vaikutteita.

Väite on hyvin outo, mutta ilmeisesti sitä esitetään täysin tosissaan.

Aivan samalla logiikalla toki voitaisiin sanoa, ettei mitään erityistä suomen kieltä ole olemassa. Kielessämme on vain ani harvoja täysin omaperäisiä sanoja. Lainoja muilta sen sijaan on vilisemällä.

Silloin kyllä olisi todettava myös se, ettei erityisiä indoeurooppalaisia kieliäkään ole, sitä samaa mössöä ne ovat kaikki.

Mutta eiväthän ne ole.

Kun mietimme, miksi erottelemme toisistaan eri maiden keittiöt, saattaa ilmetä, että tarkoitamme ”keittiöllä” itse asiassa kahta eri asiaa.

Toisaalta kohtaamme sen kokonaisuuden, joka on edessämme joka päivä, kun jossakin tietyssä maassa tyydytämme animaalisia tarpeitamme, siis suun kautta.

Toisaalta tarkoitamme tiettyä määrää erityisen mainioita herkkuja, jotka ovat tietystä maasta peräisin.

Tuo edellinenhän se on osa jokapäiväistä elämäämme. Meille tuodaan samassa maassa aina samoja ruokalajeja tai sanokaamme, että ne vaihtelevat yleensä vain juuri sen verran, ettei saman viikon kahtena päivänä tarvitse syödä samaa. Siitä ei kehomme pitäisi.

Poikkeuksena ovat aamiaiset, jotka alkavat olla koko läntisessä maailmassa samanlaisia.

Pitkään oli lähes kaikkialla tarjolla ns. mannermaista aamiaista eli kahvia sämpylän kera, höysteenä voita tai hilloa tai peräti molempia.

Nyt tilanne on muuttunut. Kaikkialla on ehdottomasti tarjolla myös (sangen tyhjänpäiväisiä) croissantteja ja briosseja ja niiden päälle marmeladia Sen lisäksi on kokonainen pohjoismainen smörgåsbord, eli siis puhvetti, jonka nimi monessa kielessä jätetään jopa kääntämättä.

Tämän kilpailijana ja nykyään siihen sulautuneena on sitten tuo englantilainen aamiainen kanamunineen ja pekoneineen. Yleensä siihen muistetaan lisätä myös makkarat (full Monty!) ja pavut. Kummallista kyllä, sitä syö vaikka joka päivä ja Englannissa sitä on tarjolla monessa paikassa iltaan asti.

Vaikka ei englantilainen keittiö mikään huono ole, jos asiaa arvostellaan sen parhaiden saavutusten perusteella. Sunday roast hyvässä pubissa suoraan paistista leikattuna on herkkua ja purjomakkarat (bangers) ja muusi hyvän sinapin kera sopivat kuin nakutettu oluen kanssa pitkän kävelyn päälle.

Ranskalaiset (Frogs) ovat keksineet haukkua englantilaista keittiötä korottaakseen omansa arvoa ja tavallaanhan asia on ymmärrettävä.

Ranskalaisten paheisiin onkin jo Rabelais’sta saakka luettu mässäys –gourmandise. En tiedä, jalostuuko itse gourmand siitä, jos hän alkaa syödä hyvin pieniä herkkuannoksia hitaasti ja nautiskellen ja ottaa lajinsa nimeksi gourmandin sijasta gourmet.

Mielestäni esimerkiksi markiisi de Saden antisankarit teoksessa Sodoman 120 päivää kuuluivat luokkaan gourmet.

Ehkä eron tekee se mielentila, jossa tätäkin miellyttävää syntiä harjoitetaan. Meillähän kuuluu olevan oikea viinipappikin, ehkä hän kertoo.

Suomalaisen keittiön ylivertaisia herkkuja olen jo niin usein pohtinut, ettei niiden viettelevää potentiaalia tai omaperäisyyttä ole tarvis enää uudelleen jankuttaa (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=suomalainen+keitti%C3%B6 ). On siinä kiusausta kerraksi!

Taidolla valmistetut suomalaiset ruoat muodostavat valtavan kokonaisuuden, joka jättää mennen tullen varjoonsa ne pöperöt, joita etelän matkailija saa eteensä. Pelkästään jo raaka-aineet, vaikkapa kalalajit eroavat edukseen lämpimien vesien hailakoista eläjistä.

Toisaalta sian läskin saatavuus ei meillä ole kovin kehuttava ja erilaisten vihannesten (kurkku, tomaatti, tilli) laadussa on tapahtunut erittäin vakava retkahdus koneellistettuun massatuotantoon ja itsepalveluun siirryttäessä. Onneksi vielä löytyy omimpia raaka-aineitamme: kunnon ruisjauhoja, lanttua, naurista…

Muuten: myös ns. sekaleipä on erinomaista herkkua, kun se oikein tehdään. Ei kannata etsiä sellaista kaupasta ja sieltähän ei muutenkaan saa parasta tavaraa.

Monet tekevät jo ruisleipänsäkin itse, vaikka kyllä kaupastakin saa kunnon tuotteen, kun osaa sitä oikein käsitellä. Mutta leivästä olen jo muualla kirjoittanut. Se kuuluu siihen jokapäiväiseen keittiöömme, yrittäkääpä etsiä kunnollista ruisleipää muista maista.

Tuo jokapäiväinen keittiömme on todella hyvin altis muodin vaihteluille ja mikäpä sen luonnollisempaa.

Valitettavasti tilanne nykyään on se, että kuluttajan mahdollisuudet määrätä tarjonnasta ovat ruuan suhteen yhtä mitättömät kuin vaikkapa popmusiikin.

Miljoona- tai jopa miljardibudjeteilla lyödään läpi se pöperö, joka halutaan myydä ja ennen pitkää sitä mässyttää tai latkii koko maailma. On jotakin käsittämättömän pahaenteistä siinä, että niin monet tässä maailmassa juovat vaikkapa cokista. Miksi ihmeessä…?

Kansallisen keittiömme, aivan kuten oman kielemme huollosta kannattaisi välittää juuri meidän. Muut eivät sitä tee.

Tarjonnassa tapahtuu tietenkin muutoksia ja viime kädessä ne ovat kuluttajien (harhaanjohdettujenkin) valintoja, joita olisi typerää yrittää kahlita. Sitä paitsi se olisi yhtä totalitaarinen idea kuin ns. vihapuheen vainoaminen.

Mikäli ihmisen sielu niin sanoakseni johonkin tuntee pakottavaa tarvetta, niin paha on käyttää sitä vastaan hallintovaltaa.

Mutta ei se suuri yleisö tiedä, miltä perinteiset herkut maistuivat ennen niiden valjastamista kvartaalitalouden kapitalististen vasikoiden vedettäviksi.

Miltä maistuivatkaan aito, todellinen tomaatti tai kurkku niiden rehujen sijasta, joita kaupassa nyt on tarjolla? Millaista olikaan tilli, jota ei ole pakko taittaa ja heittää käsistään todettuaan sen tuoksuttomuuden ja mauttomuuden? Millaista oli oikea, tuore ruisleipä…?

Vielä on ihmisiä, jotka muistavat jopa ei-teollisten maitotuotteiden alkuperäisen maun, uunissa tunteja hautuneen sianlihan tuoksun, aidon ruiskuorisen karjalanpiirakan maun, lanttu- ja kalakukkojen huumaavan aromin, kun ne ovat tuntien ajan yhtyneet uunissa runsaaseen läskiin…

Olisiko aika perustaa seura, joka ottaisi arvostellakseen teollisia päivittäiskaupan tuotteita niiden herkullisuuden kannalta? Nykyään niiden halpaa hintaa hehkutetaan suurenakin ansiona ja samalla lätkäistään korville niin sitä tuottaja kuin jalostajaa, joka on tehnyt parhaansa maun eli siis laadun eteen.

Massatuotanto tietenkin pyrkii aivan muihin päämääriin eikä ole häikäillyt ryhtyä jopa kasvien jalostamiseen mauttomiksi ja ikuisesti raaoiksi.

Tällainen makuasioita vankan kokemuksen pohjalta pohtiva vanhojen neuvosto (gerusia) voitaisiin ottaa vaikkapa televisioon jonninjoutavien tekoviisaiden jaarittelijoiden tilalle, jos niin kuin ohjelma-ajasta puutetta olisi.

Suomalaista keittiötä sen kaikissa merkityksissä on syytä vaalia kansallisomaisuutenamme, joka hyvinkin on arvollinen maailmanperintöluetteloon merkittäväksi.