keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Mustan ruudin maaginen voima



Mustan ruudin taika

Kukapa varttuneeseen ikään ehtinyt maamme miespuolinen kansalainen ei olisi joskus tehnyt mustaa ruutia. Iän mukana tosin monet näyttävät luopuneen harrastuksesta, mikä on sääli, ainakin, ellei yhtä hyviä tai parempia harrastuksia ole löytynyt tilalle.
Luulen joka tapauksessa, että nyt olisi yli 65-vuotiaiden alan harrastajien aika virittää harrastus uudelleen. Sehän vaatii tiettyä lapsellisuutta, mutta lienee juuri siksi erityisen hyvää valmistusta taivasten valtakuntaan. Pääseekö sinne, on tietenkin vaikea kysymys. Muistan joka tapauksessa tarinan 1950-luvulta, kun ajan tavan mukaan oli valmistettu mahtava latinki kiven tai kannon räjäyttämiseksi ja se paukahti ennen aikojaan. Kun kyynelehtivä vaimo tuli paikalle ja kyseli, mahtoiko se Heikki päästä edes taivaaseen, tuumasivat miehet vakavina, että kyllä se ainakin sinne päin näytti lähtevän…
Se, joka muistaa, miten komeasti kannot ns. kantopommeilla lensivät puunlatvoja korkeammalle, ymmärtävät mistä oli kyse. Kantopommithan olivat savuttomalla ruudilla täytettyjä pahviputkia. Niiden räjähdyskiivaus eli brisanssi oli sen verran matala, etteivät ne hajottaneet kantoa pikku lastuiksi, vaan pitivät sen koossa ja kiskoivat juuretkin mukanaan. Kiviin ne eivät oikein tehonneet, paitsi heittopanoksina,  mutta eipä taas ainakaan amatöörin kannattanut dynamiitilla ruveta kantoja ”ampumaan”, kuten sanottiin.
Silloin nimittäin, kotitalouskäytöässä, puhuttiin aina ”ampumisesta” ja kun tulilanka oli sytytetty, huudettiin ”ampu tulee”! Se oli osuvasti sanottu myös sikäli, että ruuti eri ole varsinainen räjähdysaine, vaan ampuma-aine, jonka kyllä taitava ja tohelo käyttäjä saa myös räjähtämään brisanttisesti. Dynamiitit, nitroglyseroli ja pyroksyliini räjähtävät monien kilometrien sekuntinopeudella, kun taas pyssyn piipussa tarvitaan vain muutama sata. Liian suuri nopeus särkisi ne.
Nykyaikaisen kiväärinluodin lähtönopeus on jotakin seitsemänsataa metriä sekunnissa, mikä on yli kaksi kertaa enemmän kuin mustalla ruudilla on mahdollista. Tosin myös nykyaikaisissa pistooleissa kuten kunnianarvoisassa Colt 45:ssä luodin lähtönopeus on vain vaatimattomat 250 m/s, mutta ei sitäkään kauan ehdi karkuun juosta.
Ruotsin sotamuseossa on havainnollinen osasto, jossa on kuvattu erilaisilla aseilla aikaan saatuja jälkiä. Vanhalla mustaruutimusketilla sen kaikesta komeudesta huolimatta, on läpäisykyky sekä kantomatka aika vaatimaton verrattuna nykyaikaisiin aseisiin, joiden pikkuruiset luodit tekevät pahaa jälkeä. Mutta kenelläpä onkaan komeampi suuliekki ja savun pöllähdys? Suuliekkihän, kuten myös savu, on asia, jota sotilasaseissa yritetään karttaa minkä voidaan, liekki sokaisee ja paljastaa ja savu estää näkemisen.
Mutta mustan ruudin leimahdus ja pöllähdys antavat sellaisen moraalisen täräyksen, että vihollinen, mikäli on uskova, tekee ristinmerkin tai huutaa vaikkapa ”allahu akbar!” Ennen muinoin tykkimiesten epäiltiin palvelevan joitakin saatanallisia voimia ja mustan ruudin salaperäiset ominaisuudet tekivät siitä myös kauhistuttavan, mitä se olikin. Ruutia varastoitiin valtavia määriä ja jos se vain jostakin sai kipinän, olivat seuraukset järisyttäviä.
Ruudin valmistus oli kerran suurimittaista toimintaa. Salpietaria keitettiin hevosten virtsasta, jota oli kertynyt tallien alusille. Rikki, tuo helvetinkatkuinen aine, lienee meillä ollut tuontitavaraa, mutta hiiltä, erityisesti lehtipuuhiiltä voitiin aina saada kuivatislaamalla puuta miilussa. Näitä kun sekoitettiin tunnetussa suhteessa, sotkettiin veteen ja sitten kuivatettiin, saatiin ruutia, joka oli vielä hienonnettava sopiviksi paloiksi. Niin sanottua kiviruutia olen joskus itsekin käyttänyt ja se koostuu noin herneen kokoisista ja vähän suuremmista ja pienemmistä palloista, jota ovat kauniin kiiltäviä. Kun sellaista koskettaa palavalla tulitikulla, se häivää yhtäkkiä tupsahtaen ja jättää jälkeensä komean valkoisen savurenkaan.
Tällaista ruutia voi käyttää myös tykeissä. Hienojakoisen pistooli- tai kivääriruudin käyttämistä on sen sijaan kavahdettava, ellei halua ennenaikaista taivasmatkaa. Mustaruuti on myös pakattava tiukasti aseen piippuun, jotta se palaisi sopivalla nopeudella. Muuten se on kätevä ja vaarallinen aine sikäli, ettei liekin lisäksi tarvita mitään detonaattoria. Ero useimpiin räjähteisiin on oleellinen. Ruudin ongelma on, että se on hygroskooppista ja nassakat pitäisi silloin tällöin kauniilla ilmalla avata ja kuivattaa ruuti auringossa. Väitetään, että Poltavan taistelussa ruotsalaisilla oli kosteaa ruutia, joka vain hieman tupsahti ammuttaessa ”kuin rukkasia olisi lyöty yhteen”.
Luulen, ettei ruudin voittokulku sotalaitoksessa niinkään perustunut ruutiaseiden tehoon, kuin niiden pirullisuuteen: riippumatta miehen voimista ne lennättivät näkymättömän tappajan kauas. Vaikka suustaladattavan musketin lataaminen vaati jopa sata temppua ja oli äärimmäisen hankalaa ja häiriöaltista ainakin lunttulukkoisten kanssa pelattaessa, siitä hommasta vain tuli sotaväen perustaito. Sateen sattuessa taistelu oli paras peruuttaa, kun luntut sammuivat ja sankkiruuti otti kosteutta.
Tilannetta ei parantanut lopullisesti 1700-luvun piilukko tai edes 1800-luvun nallilukko. Vasta metallihylsyiset takaaladattavat kestivät sateenkin. Voin vain kuvitella, millaista jälkeä vikkelä jousiampuja olisi saattanut tehdä pystyssä seisovien latailijoiden keskuudessa. Hän olisi ehtinyt ampua ainakin kymmenen tähdättyä laukausta siinä kun musketööri sai aseensa kerran ladattua ja laukaistua. Myös jalkajousta eli arbalettia olisi ehtinyt muutaman kerran käyttää ja sen teho kyllä kaiketi vastasi musketin tehoa.
Itselläni on pari piilukkoasetta ja lisäksi USA:n ratsuväen viimeinen suustaladattava, vuoden 1859 mallinen ratsupistooli, Antonio Zolin valmistama kopio. Aseen kaliiperi on .58  eli haulikon luokkaa ja se on tietenkin nallilukkoinen. Sen lataaminen on yksinkertaistettua verrattuna piilukkomalleihin eikä siinä tarvita esimerkiksi rasvalappuja. Mutta voin vain kuvitella, että oli siinä oma hommansa laukkaavan hevosen selässä, kun intiaanit ahdistelivat lataajaa mikä milläkin astalolla.
Rataslukkopistoolit ja kivääritkin olivat käytössä jo 1500-luvulla ja niitä katsellessa ymmärtää, ettei varsinaisesta ampumatarkkuudesta voinut paljon puhua, kun aseen laukaiseminen aiheutti hirmuisen mekaanisen hässäkän, jossa painavat osat muuttivat aseen tasapainoa.
Mutta mitäpä näistä tussareista. Itse sanakin on saanut hieman halventavan kaiun, koska tussareilla tarkoitettiin sodan jälkeen niitä kaameita rakennelmia, joilla pojat hankkivat itselleen näön tai sormien menetyksen. Joskus ennen studsare oli Ruotsin armeijan komeimpia aseita, jollaisia vihollinen oppi kunnioittamaan. Meillähän oli Savon jääkäreitä, joiden taistelutapa yhtyneenä sopivaan aseeseen auttoi tekemään viholliselle aika orvon olon. Liikkuminen pieninä osastoina Savon korpiteillä oli äärimmäisen vaarallista puuhaa hyökkääjälle.
Mutta kyllä tykistö oli se, joka vaikuttavimman efektin sai aikaan. Se, joka on osallistunut Porrrassalmen taisteluun –tarkoitan niitä uusintoja, joita siellä on pidetty- ymmärtää mistä on kysymys. Rautpohjan tykistö on siellä ammuskellut tietääkseni vain 3 ja 6-naulaisilla tykeillä, kuten aikoinaankin enimmäkseen tehtiin, mutta kyllä se komealta kuulostaa ja näyttääkin.
Toisin kuin luulisi, noilla pikku tykeillä myös aikoinaan aiheutettiin varsin paljon tappioita vastapuolelle. Tuntuu siltä, että myös 1700- ja 1800-luvun sodissa tykistö olisi ollut ratkaiseva ase kaikesta kömpelyydestäänn huolimatta. Se pönkitti omien joukkojen moraalia ja lamautti vastustajan. Pystyttinhän tykillä vaikuttamaan viholliseen hyvinkin kaukaa, mikäli olosuhteet sen muuten sallivat. Kranaatit ja polttokuulat kuuluivat usein arsenaaliin, kuten ehdottomasti myös kartessit, joiden vaikutusta aikalaiset yleensä kauhistuksella muistelevat.
Kun kolminaulainen tykki jo ärjäisee aika vaikuttavasti, voidaan kuvitella, millainen vaikutus on 24 tai 35 naulaisella järeällä aseella. Sellaisia ei oikein pystynyt maanteitä pitkin kuljettelemaan, joten niitä tapasi enimmäkseen laivastoista. Mutta siellä niitä sitten riittikin.
Linjalaivassa saattoi tykkejä olla jopa yli sata. Niistä muutamat olivat järeitä karronadeja, joilla voitiin ampua metalliromua vihollislaivan kansille tai takilaan ja loput yleensä ampuivat kuulia, jotka läpäisivät paksunkin tammikyljen, suottahan niitä muuten olisi ammuskeltu.
Maailmanhistorian suurimpiin meritaisteluihin kuuluivat Viipurin läpimurto vuonna 1790 ja sitä lähes välittömästi seurannut Ruotsinsalmen toinen meritaistelu, jossa ruotsalaiset onnistuivat lyömään perin pohjin Nassau-Siegenin prinssin komentaman Venäjän laivaston. Näitä vaiheita kannattaisi nostaa hieman historiasta esille pelkästään jo niiden valtavan mittasuhteiden takia, Trafalgariin niitä voidaan hyvinkin verrata. Voitaisiinhan niitä käyttää esim. rauhankasvatukseen, kuten  kai muutkin tekevät. Hm.
Ruotsalaisten salainen ase, kuten joskus on jo tullut mainittua, oli näissä taistoissa kevyt ja halvalla rakennettu tykkivene, kaksitykkinen sluuppi tai yksitykkinen jolla, jotka kykenivät tekemään pahaa isommilleen. Venäläiset ottivat Kustaan sodasta opikseen ja alkoivat rakentaa tuollaisia aluksia sarjatyönä. 1800-luvun alussa kertoo asiaa tutkinut Jyrki Paaskoski tuollaisia tykkijollia olleen Ruotsinsalmessa eli Kotkassa yli sata kappaletta valmiina vastaamaan Kustaa IV:n haastavaan politiikkaan. Samaan aikaan niitä oli Saimaalla Venäjän puolelle yli 30 ja Ruotsin puolella saman verran, jos nyt oikein muistan.
Suomen sodassa tällaiset sota-alukset olivat tärkeimpiä tyyppejä. Tanska, joka pullikoi Englantia vastaan, joutui sen provosoimattoman preventiivisen hyökkäyksen kohteeksi ja menetti laivastonsa. Tässä onnettomassa tilanteessa se oli englantilaisten kaapparien ja suoranaisten merirosvojen armoille ellei olisi ruvettu rakentamaan tykkijollalaivastoa. Niitä tehtiinkin valtavia määriä ja Norjassa ne muodostivat meripuolustuksen rungon vielä Krimin sodan aikoihin. Myös ruotsalaiset saivat vuonna 1814 havaita vastassaan olevan uhkaava tykkijollalaivasto, joka Norjan vuonoissa oli kova sana. Avomerellehän niillä ei olut asiaa.
Nyt, kun historian elävöittäminen on tullut päivän sanaksi, ollaan tykkijollia taas rakentamassa. Norjan Risössä sellainen tehtiin jo neljännesvuosisata sitten ja se purjehtii yhä ja suorittaa monenmoista palvelusta, muun muassa toistaa vanhan taistelun kulkua. Myös vihkiparit tykkäävät juhlistaa suurta hetkeään parilla kunnon tykinlaukauksella. Olen pistänyt sellaisesta kuvan FB:hen.
Nyt ollaan myös Tanskassa rakentamassa tykkijollaa ja sama tulee tapahtumaan myös Saimaalla. Helmikuun 9. päivänä kokontuvat edistysmieliset maakunnan miehen Savonlinnan maakuntamuseolle neuvonpitoon, jossa asiaa esitellään ja myös tehtäneen asian ja alueen arvon mukaisia päätöksiä.
Minulla oli onni käydä tässä maanantaina Risössä tutustumassa sikäläisiin puulaivan rakentajiin. Yhteispohjoismainen tykkivenelaivasto häämöttää! Liiallisen Natovetoisuuden välttämiseksi olisi mukaan hyvä saada myös venäläisiä aluksia, sillä, istu ja pala! kaikissa maissa tehtiin näitä laivoja periaatteessa aivan samojen, Ruotsin suuren laivanrakentajan Af Chapmanin kehittämän mallin mukaan.
Mutta enemmän näistä tuonnempana. Pitäkäämme ruuti kuivana!

9 kommenttia:

  1. Se kokous Savonlinnassa on 9. helmikuuta! Alkaa 9.30.
    pahoittelen tekstissä ollutta väärää päivämäärää, joka on nyt korjattu.
    Pyhän Olavin kilta tuntee asian parhaiten!

    VastaaPoista
  2. Sellainen jännä juttu, että venäläiset muuttivat oman tuumansa imperlial-tuumaksi kun aseitten osia ja aseita piti ostaa ulkomailta. Peruna on vieläkin venäläisten viehtymys tuumamittaisiin tykkeihin. 76 mm ja 152 mm ovat suoraan kolme- ja kuusituumaisia. Eipähän tarvitse kaikkia taulukoita kirjoittaa uusiksi. Slobojen 91-mallin kiväärinpatruuna elää sekin vielä vahvasti ollen vieläkin palveluskäytössä. Liekä maailman vanhin palveluspatruuna?

    VastaaPoista
  3. Vuoden 1891 Nagant-Mosin kolmen linjan (lina= tuuman kymmenesosa) kivääri tuli myös meillä käyttöön. Pystykorva on varsin tarka kopio siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näissä suomalaisissa versioissa lukkorunko, lukko ja liipasinkoneisto olivat alkuperäisiä venäläisiä, raskalaisia tai amerikkalaisia. Suomessa niitä ei koskaan valmistettu. Sen sijaan piiput, tähtäimet ja tukki olivat VKT:n tuotantoa. Suojeluskunnalla oli oma piipputehtaansa SAKO ja siellä koottiin myös osista uusia kiväärejä. Poikkeuksellisen hyviä piippuja tilattiin Sveitsistä ja nämä kiväärit olivat legendaarisen tarkkoja. Koska tämä maa on Suomi ja täällä on törkeän kelvottomia johtohenkilöitä, lähes koko suomalainen pystykorva- ja ukko-pekka -tuotanto myytiin romuraudan hinnalla ulkomaiselle ostajalle. Siinä sivussa menivät L-39 ja LS-26, joista nykyisin keräilijät maksavat reilusti. Vastoin yleistä luuloa, esimerkiksi LS-pikakivääri ei ollut huono ja kenttäkelvoton. Toimintahäiriöihin vaikutti eniten se, että aseista ei ollut poistettu varastorasvaa, joka kylmässä hyytyi.

      Poista
  4. Mustaruutirevolverista olen monesti haaveillut, mutta sen puhdistaminen on kuulemma kovin työlästä. Ja mustaruutijäänteethän tunnetusti syövyttävät aseen nopeasti piloille mitä ongelmaa nykyaikaisen savuttoman ruudin kanssa ei ole.

    Tästäköhän se armeijan turhalta tuntuvat aseen jynssäys johtuu? Tsaarin ajan armeijassa mustaruudilla ammuttaessa aseet piti oikeasti jynssätä puhtaaksi etteivät ne ruostuisi piloille ja perinne on jäänyt elämään nykyaikaan asti.

    VastaaPoista
  5. Olen lukenut väitteen,jonka mukaan yksi talvisodan syistä oli ruuti-tai sen puute.N-liitto tiesi sodan saksaa vastaan syttyvän mutta maata vaivasi pula nitroselluloosaruudista.N-liiton selluloosatuotanto oli huonolaatuista ja riittämätöntä ja lähin laadukasta sellua tekevä tehdas oli Ensossa,joka sitten talvisodassa vaihtoikin omistajaa.Onkohan väitteessä perää ?

    VastaaPoista
  6. Puuttuu se ratkaiseva rengas. Sähköäkin tuli Vuoksesta sitten Leningradiin ja se oli tärkeätä siellä.
    Juri Kilinhän se on näiden ryöstösaaliiden merkityksestä puhunut ja sai siellä Venäjällä väitöskirjansa läpi.
    Mutta että olisi ollut ratkaiseva syy? Todistaminen ei ole helppoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kemppinen on pariinkin kertaan kertonut tuosta selluloosajutusta: http://kemppinen.blogspot.fi/2011/10/kantasuomettuminen.html

      http://kemppinen.blogspot.fi/2007/09/lyhyt-sota-lyhyt-kirjoitus.html

      Jännä tuo maininta siitä, että piti saada suomalaiset käynnistämään voimalaitos. Kommarien oma tekniikasta ymmärtävä porukka oli jo kasvamassa horsmaa Karjalan laulumailla sekä omien että suomalaisten toimesta. Intelligentsijan ammuttamisella on aina joku vaikutus.

      Jos kommarien selluloosan tuotanto kaksinkertaistui, niin oletettavasti myös ruudin valmistus nousi. Kommarien tykistötaktiikka kun oli sellainen, että ammutaan kilpilinjassa annettuihin koordinaatteihin n laukausta. Tarkkuudella ei niin väliä, koska määrä korvaa laadun. Kommarien tykistön kehittäjä oli suomalaistaustainen Wladimir Gröhndal, jota kuitenkin mm. kenraali Nenonen sanoi "täysin venäläistyneeksi".

      Poista
  7. Rikkiä tuotettiin Ruotsin valtakunnan tarpeisiin Dyltan ruukissa, lähellä Örebrota. Ruukin perusti liikeasioissa lyömätön Kaarle herttua 1580-luvulla.

    http://dyltabruk.se/historik/

    Rikkiä saatiin oheistuotteena myös Falunin kaivoksesta.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.