Divisoonan tuho

Divisioonan tuho

Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona (Gibel divizii). Suom. Eero Balk.

 Gummerus 2013, 326 s.

Tulipa taas pitkästä aikaa luettua sotaromaani. Joskus 1970-luvulla luin niitä kymmenittäin. Silloinhan tulivat saataville muun muassa Konstantin Simonovin teokset ja jopa myös Aleksandr Bekin, Vasili Bykovin ja Grigori Baklanovin kirjat. Sotakirjoista saattoi löytää myös jälkiä siitä ”elämän totuudesta”, jonka kertominen muuten, kuin kirjallisuuden kautta oli Neuvostoliitossa mahdotonta.

Kaunokirjallisuus on Venäjällä aina ollut enemmän kuin kirjallisuutta ja näinhän se on ollut Suomessakin. Meillä oli omassa historiassamme katvealueita, joista saattoi saada käsityksen vain kaunokirjallisuuden kautta. Historiankirjoitus tyytyi vain kuivakiskoisesti piirtämään ääriviivoja, joiden sisälle, valkoiseksi aukoksi jäi se, mitä ihmisille oikeastaan oli tapahtunut.

Petroskoilainen dokumentalisti Anatoli Gordijenko väittää vielä vuonna 2002 ilmestyneen kirjansa esipuheessa, että Talvisota oli kielletty aihepiiri, josta on ”puhuttu vähä, tuskin lainkaan”. Tosin hän käyttää imperfektiä. No, itse asiassa talvisotaa koskevan venäläisen kirjallisuuden bibliografia, joka ilmestyi pari vuotta sitten, on kyllä varsin laaja (Venäläinen talvisotakirjallisuus, toim. Pavel Petrov, Docendo 2013). Toki tilanne oli ennen 1980-luvun loppua aivan toinen. Suuren isänmaallisen sodan historian asiaa koskeva lyhyt esitys otsikolla ”Aseellinen konflikti ja sen rauhanomainen ratkaiseminen” antoi aiheestaan juuri niin valheellisen kuvan kuin otsikon perusteella voi olettaakin.

Mutta ehkäpä Gordijenkon teos on ensimmäinen asiaa käsittelevä kaunokirjallinen teos, kuten hän väittää? Ei asia nyt ihan niinkään ole. Nimenomaan dokumentaarisia kaunokirjallisia teoksia on ilmestynyt melko runsaastikin. Muistanemme ainakin Stepakovin ja Orehovin teokset, jotka on myös suomennettu. Siitä huolimatta pidän Gordijenkon kirjaa merkittävänä ja lukemisen arvoisena.

Teoksen kehyskertomukseen kuuluu politrukin päiväkirja, joka joutui yllättäen kirjailijan käsiin ja jonka pohjalta hän kirjansa kirjoitti. Tämä lienee tavanomainen kirjallinen koukero, johon lukijalle ei ole erityistä syytä uskoa. On myös selvää, etteivät kirjan repliikit ja pohdinnat ole suoraan sen kuvaamasta aikakaudesta säilyneitä. Sen sijaan ne kyllä ovat hyvin uskottavia ja kuvaavat erinomaisesti sitä aikaa, jota ne kuvaavat.

Voi kysyä, mistä minä asian tiedän ja mistä sen tietää edes Gordijenko, joka syntyi vasta vuonna 1932? Kirjailija tuntee asiat hyvin siksi, että hän on viettänyt paljon aikaa haastattelemalla veteraaneja, joiden ei enää neuvostovallan romahdettua tarvinnut pelätä totuuden kertomista. Sen pimittäminen oli ollut heille katkera pala. Itse taas olen päässyt lukemaan ajan dokumentteja Venäjän arkistoissa. Sieltä löytyi myös päiväkirjoja, vaikka niiden pitäminen oli kiellettyä. Sellaisen todistusvoimaa ei kyllä kannata liioitella, sillä liian rehellinen dokumentti olisi löydettäessä ollut kirjoittajalle valmis kuolemantuomio.

Mutta sota-ajan virallinen totuus kaikessa korniudessaan on säilynyt sen ajan tiedotusvälineissä ja siihen on tutustunut myös Gordijenko, joka kyllä tuntee arkistojakin. Ajan informaatiotila oli hurmahenkisen ylimielinen. Maailman mahtavimmalle armeijalle ei olisi vastusta missään ja taistelut käytäisiin aina vihollisen maaperällä ja pienin tappioin eli vähällä verellä, jopa hämmästyttävän vähällä verellä, удивительно малой кровью. Lebedev-Kumatšin ja Dunajevskin laulut olivat suosiossa: valmiina oltiin, jos sotaretki huomenna kutsuisi. Tämä hyvin suosittu pari sai innoituksen myös Suomi-neidon vapauttamisesta, jonka piti olla läpihuutojuttu. Uskaltaisivatko tsuhnat edes panna vastaan ja miksipä he edes yrittäisivät, kun sodan tulos oli ilman muuta selvä?

Moskovalainen Aleksandr Nevežin on tutkinut talvisodan ja sitä edeltäneen ajan tiedotusilmapiiriä, ”hyökkäyssodan syndroomaa”, joka nykyään usein unohdetaan, mikä taas vääristää kuvaa ajan ilmapiiristä.

Mutta aina ei käy niin kuin haaveillaan. Kun rahaa ei ole, niin sitä ei ole, vaikka olisi kuinka ison talon poika, kuten suomalainen sananlasku sanoo. Koko valtava hyökkäys kuivui kokoon ja hyökkääjän tappiot olivat valtavat. Rajuudessaan ja jopa mittakaavassaan talvisota oli verrattavissa kaikkein suurimpiin taisteluihin, joihin puna-armeija toisessa maailmansodassa joutui. Näinhän ei missään tapauksessa pitänyt käydä, eikä virallisesti myöskään tunnustettu, että näin vain kävi.

Tosin Stalin, heti sodan jälkeen kritiikkiseminaarissa pitämässään puheessa moitti armeijan tomppeleita ilmiöstä nimeltä ”hatulla lakaisemisen harha”, шапкозакидательство. Eihän Suomi mikään helppo nakki ollut, kuten jokaisen piti ymmärtää. Ei sitä ollut tarkoituskaan kerralla vallata. Sota (mikä ihmeen sota???) kyllä oli ajoitettu aivan oikein eli siihen hetkeen, kun suurvallat olivat toistensa kimpussa. Johtaja oli ollut erehtymätön, mutta typerät alaiset eivät olleet taaskaan osoittautuneet hänen arvoisikseen…

Upseereilla oli näitä sanoja kuunnellessaan aihetta katkeruuteen, mutta sen ilmaisemista kannatti välttää. Tilanne jatkui samanlaisena vuosikymmeniä. Keväällä 1940 Neuvostoliiton lehdet hehkuttivat pohjoisnapaa tutkineen Papaninin ja hänen miehistönsä eli ”pohjoisen sankarien” urotyötä, mutta vaikenivat kokonaan niiden miesten kohtalosta, jotka kuolivat hitaasti nälkään, kylmyyteen ja tulitukseen Suomen metsissä. Puna-armeijassa pidettiin parhaana kannustimena kuolemantuomiota, joka uhkasi sotilaita arvoasteesta riippumatta. Sillä oli omat seuraamuksensa.

Kirjan tapahtumat liittyvät Lemetin mottiin, joka syntyi Laatokan pohjoispuolelle. Siellä divisioona, jonka miehistä suuri osa oli karjalaisia, jäi loukkuun ja näännytettiin hitaasti. Suomalaisten voimat eivät riittäneet sen nopeaan tuhoamiseen, mikä myös olisi vaatinut liikaa miehiä. Siellä, Pitkärannassa, kaatui myös oma setäni.

Gordijenkon henkilöt ovat eläviä ja uskottavia. Kirja poikkeaa edukseen monesta sentimentaalisesta ääriolojen kuvauksesta. Nälkiintyminen tylsistyttää ihmiset ja suurten tunteiden sijasta ajatukset takertuvat pikemmin ruoan ympärille. Puna-armeijalaisilta oli antautuminen kielletty eikä sitä kirjan mukaan edes harkittu. Sen sijaan apua tietenkin odotettiin, mutta se jäi aina tulematta.

Venäläisen sotilaan urhollisuudessa ei ollut moittimista, minkä sotien kokemus yleensä ottaen vahvisti. Ne ulkomaalaiset, jotka kuvittelivat, että suomalaisten menestykset selittäisi vastustajan kehnous, erehtyivät pahasti. Myös näitä asioita hyvin tunteva Mannerheim tiettävästi närkästyi suuresti tällaisesta selityksestä.

Voittamattoman puna-armeijan kohtalo talvisodassa oli siinä määrin odottamaton ja uskomaton, että se yritettiin kaikin tavoin salata. Oliko oikeastaan edes mahdollista, että kävi niin kuin kävi? Mitään tällaista ei etukäteen osattu lainkaan odottaa, sanoipa Stalin sodan jälkeen mitä tahansa. Gordijenkon kirja kuvaa uskottavasti niin aikakauden neuvostokansalaisten rooleja kuin inhimillisiä tragedioita.

Mitä me tästä opimme vai opimmeko mitään? Tiedä häntä. Venäjällä, eikä vain siellä, on nyt nähtävissä nuoren polven uhoa, joka muistuttaa siitä, millaisia mielialat olivat kerran kesällä 1914 ja syksyllä 1939. Riehaantunut isänmaallisuus riemuitsee siitä, ettei kukaan pystynyt estämään Krimin oikeudenmukaista palauttamista ja moni näyttää jo etukäteen hekumoivan sillä, että jokainen, joka rohkenee loukata isänmaan pyhää aluetta, tulee saamaan turpiinsa ja kovaa…

Siinä uhossa saattaa helposti unohtua, ettei sota ole mitään jääkiekkoa, vaan kohtelee taistelijoita karusti ja suorastaan epäinhimillisesti. Siksi totuuden hetki jää valkoiseksi täpläksi ääriviivojen sisään. Se ei ole mukavaa muisteltavaa ja se on kaukana paraatien uhosta. Ankaran totuuden saa sotilaiden jokainen sukupolvi näköjään aina uudestaan ostaa kalliilla hinnalla, mutta se ei vain tunnu pysyvän kansakuntien muistissa. Se on kai liian masentava ja siksi se tuntuu aina siirtyvän varjoon niiden innostavien sankaruusnäkyjen tieltä, joita vain sota voi tarjota.

Gordijenkon kirja on parasta ja uskottavinta kaunokirjallisuutta, mitä muistan tästä aihepiiristä lukeneeni. Uskaltaisin jopa sanoa, että kirjoittaja tuntee aiheensa.