keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Luja järjestysvalta



Luja järjestysvalta

Vaikka tunnen viehtymystä ns. agapismiin, pyrin aina asettumaan myös erilaisten vihaajien ja yleensäkin kanssani eri mieltä olevien tilanteeseen ja ymmärtämään, mistä se paha olo kumpuaa. Saattaahan se sattua omallekin kohdalle, kun ei täällä maan päällä nyt mitään jeesuksia olla. Vasemmistolainen retoriikka on jo kauan sitten demonisoinut lujan järjestysvallan, onhan se vallankumouksen tiellä jos mikä. Niinpä sitä huomaa jo ihan periaatteessa vastustettavan, kaiketi näin tapahtuu lähinnä inertian voimasta, ilman mitään järjellistä syytä.
Joka tapauksessa kannatan lujaa järjestysvaltaa. Mikäli kansan luottamus siihen, että laillinen järjestys säilyy ja paha saa palkkansa, menetetään, ei siitä hyvä seuraa. Kosto olkoon aina yhteiskunnan käsissä, ei yksityisten.
Historiasta tunnemme vuoden 1918, jolloin näissäkin asioissa mentiin yksityisyritteliäisyyden puolelle ja jäljet olivat hirmuiset. Näyttämö kansalliselle tragediallemme oli valmis, kun kaksi osapuolta oli saanut aseensa eikä kolmatta sovittelijaksi löytynyt, sitä lujaa järjestysvaltaa olisi tarvittu.
Tilanne ei voinut jatkua samanlaisena ja niinpä laillinen eduskunta teki demokraattisen päätöksen siitä, että luja järjestysvalta oli maahan palautettava ja siitä huolehtisivat muiden vaihtoehtojen puuttuessa suojeluskunnat, jotka oli julistettu hallituksen joukoiksi. Syyttä ei kokoussalissa silloin kehotettu laulamaan ”Syttynyt on sota julma”. Punakaartit eivät aikoneet luovuttaa niin vähällä.
Sosialidemokraattien päätös aloittaa aseellinen vallankumous, on epäilemättä puolueen historian häpeällisin ja tgurmiollisin eikä sitä voi mitenkään hyväksyä. Se riitti vetämään päällemme kansallisen katastrofin. Kapinallisten motiiveja voi kuitenkin ymmärtää, ainahan niitä syitä löytyy.
Puolueessa ilmeni tietenkin suurta turhautuneisuutta parlamentaarista demokratiaa kohtaan. Absoluuttinen enemmistö oli menetetty epämääräisissä olosuhteissa ja vaikka uusi eduskunta paljon paremmin vastasi kansanvallan ihanteita, oli sinne saatu vain vähemmistö. Kukapa ei moisesta harmistuisi. Kun toverit samaan aikaan Venäjällä tekivät, mitä tahtoivat, oli kontrasti Suomeen valtava.
Demokratia lupasi tammikuussa 1918 sosialidemokraateille lyhyellä tähtäimellä nöyryytystä ja aivan ulottuvilla väikkyvän paratiisin menettämistä. Suora ja häikäilemätön laittomuus sen sijaan tarjosi unelmien toteutumista, kuten kuviteltiin. Silloin oltiin naiiveja. Niin sitä sitten tartuttiin tuumasta toimeen. Se oli murheen ja häpeän päivä.
Porvarillinen puoli vaati samaan aikaan laillisuuden palauttamista kaikilla tasoilla ilman ehtoja ja venkoiluja, mutta asia oli vastapuolella vaikea hyväksyä. Sielläkin oli vaatimuksia, jotka koettiin aivan oikeutetuiksi. Maassa oli kuin olikin epäkohtia eikä pelkkä luja järjestysvalta tarkoittanut niiden korjaamista. Oli liiankin selvästi nähtävissä, että väkivaltakoneisto jäisi ainakin aluksi niin sanotun luokkavihollisen käsiin. Sen sijaan itärajan takana odotti ystävä, joka oli jo antanut aseitakin ja varmaankin pystyisi ratkaisemaan suomalaisten kiistat oman puolen eduksi.
”Luja järjestysvalta” on vallankumouksellisten ja muiden kapinallisten silmissä aina taantumuksen ase. Erityisen ylimieliseltä sen vaatiminen kuulostaa silloin, kun niskan päällä oleva oma puoli ei ota askeltakaan huutavien epäkohtien korjaamiseksi. Sen viesti tyytymättömille on vain, ”turpa kiinni, tai poliisi tulee!” Tämä voi tapahtua muodollisen demokratian kaikkien sääntöjen mukaan, kuten tammikuussa 1918 tai niitä vapaasti tulkiten, kuten tapahtui valkoisen terrorin aikana sittemmin keväällä. Kaikissa tapauksissa on epäviisasta jättää ymmärtämättä tyytymättömien agendaa. Heillä todennäköisesti on syytä asenteeseensa.
Meillä on satavuotisen itsenäisyytemme mittaan oltu naiiveja useassakin historian vaiheessa. Joskus, kuten keväällä 1918 se on vienyt suorastaan kauhistuttaviin seurauksiin. Ylimielisyys ja ymmärtämättömyys ovat politiikassa synneistä pahimpia ja niiden varaan rakentuva pelkkään repressioon turvaava politiikka sisältää aina riskinsä. Ellei itse ongelmiin viitsitä puuttua, voi käydä niin, ettei repressioiden tarpeelle ole mitään loppua näkyvissä ja hallitus joutuu lopulta nojaamaan konsensuksen sijasta alastomaan väkivaltaan. Tämähän on ollut kaikkien taantumushallitusten kohtalo.
Meidän maamme historian kauneimpiin saavutuksiin on kuulunut konsensus, jota kaikki kansalaispiirit ainakin sietävät, elleivät aktiivisesti kannata. Sitä meidän tulee varjella kuin silmäteräämme. Poliisilla on tässä järjestelmässä tärkeä rooli, mutta sen paikka on taustalla. Jos sitä tarvitaan turvaamaan hallitusta turhautuneita kansalaisia vastaan, on menetetty jotakin hyvin arvokasta. Sen säilyttäminen edellyttää kansan tyytymättömyyden ymmärtämistä ja siihen vastaamista vilpittömin teoin eikä ylenkatseen säestämällä repressiolla.

5 kommenttia:

  1. "niinpä laillinen eduskunta teki demokraattisen päätöksen siitä, että luja järjestysvalta oli maahan palautettava ja siitä huolehtisivat muiden vaihtoehtojen puuttuessa suojeluskunnat"

    Mutta mikä sen "laillisuuden" substanssi helmikuun vallankumouksen jälkeisissä oloissa (ja vielä tammikuussa 1918) oikein oli? Professori Markku Kuisma on äskettäin kirjoittanut mm. näin:

    "Uudet vaalit pidettiin lokakuussa 1917. SDP menetti entisen enemmistönsä, ja tilanne kiristyi. Valtalain kohtalo ja eduskunnan hajottaminen näyttäytyivät sosialisteille Venäjän pistimiin tukeutuvana porvarillisena vallankaappauksena. Sitä se tavallaan olikin."

    Niin - tavallaan, ellei sitten peräti ilman tuota pientä varausta implikoivaa adverbia. (En toki yhtään epäile, ettei tähänkin jokin kelvokas selitys löytyisi.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, se sitten vaikutti tuohon valmiuteen tehdä viimeinen roistontyö ja nostaa aseet omaa kansaa vastaan. Ei sitä hyväksyä voi, mutta kannattaa yrittää ymmärtää sitäkin puolta, muuten menee kalliisti maksettu opetus hukkaan.

      Poista
    2. Onko lokakuun -17 vaalitulos tutkittu perusteellisesti? Opetettiinko Suomen porvareille Pietarissa vaalivilpin käyttö?Vasemmiston äänimäärä kasvoi valtavasti, mutta paikat vähenivät ja parlamentaarinen enemmistö menettiin. Siis vaalimatematiikkako synnytti sisällissodan kauhut? Kyselevä pekka s-to.

      Poista
  2. Poliisin rooli oli vaesin merkittävä myös ns oikeistoradikalsmin taltuttamisessa ennen toista maailmansotaa. Kansalliskonservatiivisissa piireissä ei hyvällä katseltu ns Tannerin tasavaltaa, heidän mielestään verellä saatu voitto katosi polittisiin peleihin ja tappion kokeneiden, polittiseen hyysäykseen. Mäntsälän kapina sortui osittain siihen miehistön liikeen johtoa koskevaan pettymykseen kun nämä näkivät johtomiesten paineen alla ryypiskelevän valtiollisen polisin agentin heille tuomia viinaksia. Samanlaisen kohtalon koki , ehkäpä kyvykkäin mahdollisesti kyseeseen tuleva fyrer, Wallenius. Myös Kekkosen pitkän valtakauden siemenet kylvetiin hänen toimiesaan valtiollisen poliisin leivissä, siellä hän muodosti eteenpäinvievän suhdeverkoston, ennenkaikkea hän sai information pahimpien kilpailijoidensa paheista. Historiallinen paradoksi on, että nyt perusteellisesti porvarillistuneessa maassamme on tilanne jossa tuon pahamaineisen punaisen senaatin kaavailema perustuslaki on pitkälti astunut voimaan, viimeisten perustuslaki uudistusten myötä, jopa voimakaan presitentiin asema on kutistunut, kuten nyt on huomattu,vaikeassa paikassa johtajuus on kadonnut.

    VastaaPoista
  3. Näin on eikä siitä mihinkään pääse. Niin sanotuilla anarkisteilla on tässä kasvun paikka.
    Vaihtoehdot ovat vain toistaan huonompia, niistäkin on kokemusta. Vahvimman oikeus, darwinismi ja väkivalta.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.