Informaatiosota 1.

Informaatiosota 1.

Suomi oli totaalisen informaatiosodan kohteena vuosina 1939-1945 ja hieman toki muulloinkin. Joka tapauksessa tilanne myös informaatiorintamalla oli aivan omaa luokkaansa silloin, kun maa oli totaalisen sodan osapuoli ja siihen pyrittiin vaikuttamaan myös väkivallalla, keinoja kaihtamatta. Aselevon tultua tilanne ainakin hieman hellitti, vaikka se ei vielä ollutkaan syy lopettaa informaatiopuolustuksen toimintaa.

Puolustukseen kuului yhtenä osana sensuuri, mutta se oli vain yksi, joskin välttämätön osanen suuressa koneistossa, jonka tehtävä oli paljon laajempi. Tutkijat tuntevat hyvin kirjainyhdistelmän SAT-VIA, mutta luulenpa, että se on monille maallikoille aivan tuntematon. Kaiketi ainakin sen työmenetelmät ja luonne ovat vähemmän tunnettuja.

Lyhenne SAT viittasi Suomen Aseveljien Työjärjestöön ja sen jatkaja VIA taas tarkoitti Vapaus, Isänmaa, Aseveljeys. Kyseessä oli verkosto, joka toimi sekä tiedon hankkijana että henkisen puolustuksen selkärankana. Se kumosi huhuja, selitti ilman julkisuutta avainhenkilöille tilannetta ja maan strategiaa, osallistui ajankohtaisten kampanjoiden toimeenpanemiseen ja niin edelleen. Se oli Valtion tiedoituslaitoksen käsikassara.

Oliko siis kyseessä ilmiselvä totalitaarinen organisaatio, jolla oli vastineensa vaikkapa Neuvostoliitossa? Tavallaan. Totalitarismin keinoja tässä todella lähestyttiin, mutta niitä käytettiin nimenomaan taisteluun totalitarismia vastaan, niin punaista kuin ruskeaa. Puhuttiin demokratian diktatuurista eli demokratuurista Nimenomaan demokratia tarvitsi kriittisinä aikoina tällaista propagandan ja informaation hallintaa selvitäkseen totalitarististen ideologioiden häikäilemättömästä hyökkäyksestä. Tämä todettiin nimenomaisesti VTL:n sisäisessä tiedotuksessa.

Oltiin paradoksaalisessa tilanteessa. Maa, jossa äärioikeistolla oli lähinnä mitätön kannatus (IKL sai vuoden 1939 vaaleissa 8 kansanedustajaa), oli joutunut natsi-Saksan kanssa samalle puolelle taistelemaan kommunistista totalitaarista tyranniaa vastaan. Asia oli kyettävä selittämään kansalle, jonka vankka enemmistö poliittisesti oli punamullan kannalla ja suhtautui natseihin erittäin kriittisesti.

Kyseessä oli reaalipolitiikka, johon kansaa oli kypsyttänyt talvisodan ankara oppitunti. Suurpolitiikassa ei ollut vara nirsoilla, mikäli halusi säilyä hengissä. Tämä ymmärrettiin myös sosialidemokraattisissa piireissä, joista VIA sai merkittävän osan aktivisteistaan. Aseveliakseli eli kansallisen porvariston ja kansallisesti ajattelevan työväestön yhteisrintama oli se kivijalka, jonka päälle Suomen puolustus rakentui.

 Yhteistyö Saksan kanssa ei tarkoittanut sen poliittisen järjestelmän kannattamista enempää kuin myöhempi yhteistyö Neuvostoliiton kanssa tarkoitti kommunismin asian edistämistä. Sodan jälkeen jouduttiin suorittamaan lustraatio ja vaihtamaan miehiä, mutta suurin osa puhdistetuista selvisi asiasta ilman seuraamuksia ja ennen muuta omatunto puhtaana. Poikkeuksia tietenkin oli.

Talvisodassa Neuvostoliitto hyökkäsi propagandarintamalla niin sanotun suuren valheen keinoin ja ylimielisesti luottaen tykistönsä ja tankkiensa nopeasti todistavan mitkä tahansa argumentit oikeaksi. Tämä oli paha virhe ja Suomen kansan moraalinen suuttumus saattoi olla ratkaiseva tekijä maamme ihmeellisessä  selviytymistarinassa. Kuitenkin tilanne oli silloin kansainvälisesti helppo, koska vain kaikkein säikkymättömimmät intellektuellit pystyivät uskomaan neuvostopropagandaa. Muut olivat Suomen puolella, natsi-Saksaa lukuun ottamatta.

Jatkosodassa tilanne oli paljon vaikeampi. Vasta silloin Suomi joutui olemaan yksin. Saksalaista propagandaa sen oli jossakin määri pakko sietää omassa maassaan, mutta sekin oli vieras ja vaarallinen elementti, joka oli pidettävä pilttuussaan. Neuvostoliiton kolkkoääniset Tiltut ja ”liukas luikku” eli Armas Äikiä olivat oppineet jotakin talvisodasta ja normaalin totaalisen valheen ohella onnistuivat jossakin määrin myös käyttämään konkreettisia, periaatteessa jopa toimivia argumentteja. Ne saapuivat potentiaaliselle kuluttajalle kuitenkin sellaisessa paketissa, ettei niistä tarvinnut kantaa erityistä huolta. Armeija oli nähnyt Itä-Karjalan todellisuuden, eikä sitä voinut puhumalla muuksi muuttaa.

Vaarallinen vastustaja sen sijaan oli Englanti, joka kävi sotaa kunnianarvoisan radioyhtiö BBC:n välityksellä. Britit panostivat rauhalliseen argumentointiin ja rationaaliseen laskelmointiin ja moni Suomessa kuvitteli jostakin syystä, että Lontoota kuuntelemalla sai tietää totuuden. Kuten vaikkapa Tornin pitojen keskusteluista selviää, Suomessa liberaali sivistyneistö ihaili anglosaksista ja nimenomaan brittiläistä vapauden ja individualismin traditiota. Saksan ihailijat kuuluivat etupäässä niin sanottuihin juntteihin, joita tietenkin myös porvaristossa oli. Harva kuitenkaan oli kyllin tyhmä etsiäkseen totuutta Saksan totalitaarisesta tiedotuksesta, sen luonne tunnettiin kyllin hyvin eikä se sitä itsekään salannut.

Brittien kanssa oli toisin. He karttoivat valehtelua, josta aina ennen pitää jäi kiinni ja joka söi luottamusta. Sen sijaan koetettiin järjestelmällisesti syöttää kuulijoille tiettyjä asioita ja vaieta toisista. Pelattiin korostuksilla. Valittuja suomalaisia poliitikkoja vainottiin tai sitten nostettiin esille tarpeen mukaan. Koko toiminta tapahtui koordinoidusti ja suunnitelmallisesti ja sitä johti erityinen virasto Political Warfare Executive ja tarkemmin ottaen sen Suomen osasto. Olen tutustunut sen arkistoon.

Lontoon Jenny oli saanut nimensä tunnetusta merimieslaulusta samoin kuin Neuvostoliiton Tiltut viittasivat Iitin Tiltuun, erääseen rekilaulun kursailemattomaan sankarittareen. Valtion tiedotuskeskus, VTL eli Vetelä joutui kovan paikan eteen nimenomaan puolustautuessaan Jennyä ja hänen kollegoitaan vastaan. Niillä oli tuo niin sanottu tappamisen meininki.

Tavoitteena oli murtaa Suomen puolustustahto ja saada se solmimaan rauha, kuten liittoutuneiden edut edellyttivät. Neuvostoliiton etu oli tässä Britannian edun kanssa yhtenevä, eikä mitään hempeilyjä Suomen suuntaan sallittu. PWE:n Suomen osasto torjuikin harmistuneena syytökset tällaisesta, kun niitä joskus ylemmältä taholta esitettiin. Työ nyt vain oli sellainen, että oli esiinnyttävä Suomen ystävänä.

Lontoon vaarallisuus korostui siitä, että ruotsalaiset, jotka olivat pahasti säikähtäneet puna-armeijan menestyksiä Saksaa vastaan, kehottivat myös Suomea rauhaan hinnalla millä hyvänsä. Ruotsin propagandassa ei ollut Suomen omille tavoitteille ja tilannearvioille mitään sijaa. Jopa USA, Suomen viimeinen tuki ja turva vapaassa maailmassa, myötäili Lontoota. Olihan se sentään Neuvostoliiton ystävä ja liittolainen.

Siinä informaatiosodassa, jota vuosina 1941-44 käytiin Suomea vastaan, olivat voimasuhteet siis hyvin epätasaiset. Kuten talvisodassa, oli tässäkin Daavid Goljatia vastassa ja taas kerran Suomi, Euroopan itsepäinen kummajainen piti pintansa.

Tuskin on mahdollista tiivistää yhteen sanaan tai lauseeseen sitä perimmäistä syytä, mikä teki mahdolliseksi tämän maamme hämmästyttävän menestyksen. On väitetty, että kyseessä olisi tyhmyys. Luulen, että parempi selitys olisi itsesuojeluvaisto.

Mikäli Suomen älymystö olisi tuhon aikaan ollut yhtä runsaslukuinen ja yhtä herkkäuskoinen kuin nyt, olisi tappiomme ollut varma. Sodan aikana informaatiopuolustusta sen sijaan johti kansallisesti ajatteleva älymystö ja sen yleisönä oli maanläheinen junttiväestö, jonka maailma rakentui etupäässä konkreettisten asioiden pohjalle ja jonka huijaaminen siksi oli lontoolaisille intellektuelleille mahdotonta. Vielä huonommin se onnistui itärajan takaisilta pöljiltä, joiden puheiden ja tekojen välillä vallitsi niin syvä juopa, ettei sen ylittäminen yleensä ollut mahdollista. On kysymys sinänsä, kykenivätkö he todella huijaamaan edes itseään.