Objektiivinen näkökanta

Objektiivisuudesta ja sen arvosta

Hyvänä materialistina ja dialektikkona Stalin kantoi aikoinaan huolta objektiivisuudesta ja antoi sille ratkaisevan merkityksen. Koska hän ei ollut naiivi metafyysinen materialisti, ei objektiivisuus hänelle tarkoittanut mitään tasapuolisuutta, päinvastoin. Tokihan sellainen vaatimus ikuisessa vastakohtien taistelussa olisi ollut samaa kuin vaatia, että maailmanhistorian edistys on pysäytettävä. Siis yhä mahdoton kuin tolkutonkin vaatimus, vaan ei harmiton.

Koska moinen ei siis ollut edes periaatteessa mahdollista, olivat tasapuolisuuteen ja kiistakysymysten ulkokohtaiseen viileään arviointiin pyrkivät henkilöt tosiasiallisesti, eli objektiivisesti taantumuksen asialla, olivatpa subjektiivisesti mitä mieltä tahansa. Objektiivisesti he olivat vihollisia, ja vihollinen, joka ei antaudu, oli tuhottava, kuten kirjallisuuspaavi Maksim Gorki jylhän kaunopuheisesti asian ilmaisi.

Joskus on kummeksuttu sitä, että Stalin vuonna 1928 julisti, että kommunismin ja siis kaiken maailmanhistoriallisen edistyksen päävihollisia, tärkeimpiä vihollisia olivat sosialidemokraatit ja nimenomaan niiden vasen siipi. Kun Nikolai Buharin unohti korostaa, että kyseessä oli nimenomaan tuo vasen siipi, hän sai ansaitsemansa leiman oikeistopoikkeaman edustajana ja ilmeisesti juuri tuon vasemman siiven hyysääjänä. Ettei vain olisi ollut itse päävihollisen agentti ainakin objektiivisesti?

Muutaman vuoden kuluttua tutkimus osoitti –ammattimiehet olivat asialla- että juuri tällainen roolihan se tällä Buharinilla olikin ja että hänen tuhoamisensa oli maailmanhistoriallisen kehityksen objektiivinen vaatimus. Tyhmimmät kaivelivat niskavillojaan ja miettivät, että mitenkäs se Nikolai Ivanovitš nyt sitten oli voinut olla myös Leninin luottomies ja hänen kovasti kehumansa toveri. Nämä tällaiset toverit eivät ymmärtäneet tärkeintä eli kehityksen dialektiikkaa, joka muutti asioiden merkityksiä nopeassa tahdissa jopa ja aivan erityisesti päinvastaisiksi siitä, mitä ne olivat olleet.

Inkerin kollektivisoinnin aikoihin vuonna 1931 Suomen ulkoministeriön virkamiehet kehottivat inkeriläisiä talonpoikia olemaan vastustamatta kollektivisointia, silloin he tietenkin säilyisivät repressioilta. Huonosti oli asia ymmärretty. Ei Stalinia kulakkien likvidoinnissa kiinnostanut pennin vertaa se, mitä nuo moukat subjektiivisesti ajattelivat tai ajattelivatko mitään. Olennaista oli, että he olivat objektiivisesti vahingollinen elementti, joka oli likvidoitava, kuten edistyspiireissä oli tapana sanoa. Se myös tehtiin eikä kyselty kenenkään mielipiteitä. Eihän siitä olisi silloin mitään tullutkaan.

Mutta takaisin sosialidemokraatteihin. Heistä käytetty sosiaalifasistin nimitys kuvasi Stalinin analyysin mukaan adekvaatisti heidän objektiivista rooliaan. Subjektiivisesti he olivat fasistien leppymättömiä vihollisia ja taistelivat niitä vastaan, mutta juuri siten he söivät kannatusta kommunisteilta ja tässä objektiivisesti kaikkein vahingollisimmassa toiminnassa olivat vasemmistososialidemokraatit kaikkein vahingollisin aines, vrednyj element. Q.E.D.

Eipä ollut sattuma, että turvallisuuselinten paljastamat aktiivisesti sosialismin rakentamista vahingoittavat tuholaiset, vrediteli usein olivat juuri näitä pikkuporvarillisia sosialisteja. Kun NKVD:n lahjomattomat tutkijat paljastivat, että sosialidemokraattien Toinen internationaali ruokki neuvostojen maassa salaliittoa, jonka tarkoituksena oli yhteistyö tulevan imperialistien aseellisen intervention kanssa, ei asiasta enää kukaan hätkähtänyt. Mitä muuta noilta nyt saattoi odottaa?

Pikkuporvarillisten sosialistien katalimpiin juoniin kuului pasifismi, joka objektiivisesti palveli juuri fasismin asiaa. Tämä asia oli todettu jo bolševikkipuolueen toisessa ohjelmassa vuonna 1919 ja se oli entistäkin ajankohtaisempi vuonna 1928, jolloin allekirjoitettiin sodat kieltävä Briand-Kelloggin sopimus ja muuta roskaa.

Epäilemättä Stalinin poliittisissa analyyseissä oli myös tiettyä tarkkanäköisyyttä, siinä luvussa jopa hämmästyttävästi oikeaan osunut ennustus sodan alkamisesta vuonna 1941, minkä hän esitti vuonna 1931.  Mutta oli siellä aivan järjettömiäkin ennustuksia. Sellainen oli vaikkapa usko Englannin ja USA:n välisen sodan puhkeamiseen.

Myös ajatus sosialidemokraattien objektiivisesta vahingollisuudesta kuului noihin mielettömyyksiin ja kun politiikkaa tehtiin sellaisen otaksuman mukaan, autettiin historian ironian mukaisesti natseja valtaan. Mutta eihän niiltä kukaan tuossa vaiheessa kovin kummoisia osannut vielä odottaa. Hitlerin noustua valtaan ja istuessa siellä SA:n likvidoinnin jälkeen sangen tukevasti, jouduttiin analyysejä myös Moskovassa muuttamaan.

 Niinpä vuonna 1935 Komintern joutui toteamaan, että sosialidemokraatitkin kelpasivat apujoukoiksi eivätkä tainneet sitten ollakaan objektiivisesti noita fasisteja, ainakaan enää. Otto Ville, vahvasti savoksi äännetyllä saksallaan muotoili asian Kominternin VII kongressille vuonna 1935. Ja niin tuli Moskovasta kaikkien humaanien tahojen ylin ystävä, kaikenkarvaisten edistyksellisten suojelija ja maailmanrauhan tärkein tuki. Niin ihmeellistä oli dialektiikka ja sen paljastama objektiivisen tilanteen muutos.

Nythän Stalin on, moneen kertaan kaikkien kiroamana, maannut haudassaan jo vuosikymmenet. Hänen poliittiseen perintöönsä suhtaudutaan myös Kremlissä varsin varovaisesti, vaikka myönnetään, että hän oli vaikuttava organisaattori. Harvapa tässä maailmassa on, noin objektiivisesti arvioiden, yhtä paljon saanut kaikenlaista organisoiduksi…

Mutta ihmisten toiminnan arviointi sen objektiivisen merkityksen eikä heidän subjektiivisten pyrkimystensä kannalta on sitä stalinismin elävää perintöä, joka näyttää yhä tuoreena säilyneen edistyspiireissä ja vähän muissakin. ”Oliko Stalin välttämätön?” muistan amerikkalaisen kirjailijan Albert Axellin kysyneen eräässä pikku seminaarissa Helsingissä. Mitähän tuohon nyt oikein objektiivisesti vastaisi? Kenelle oli ja kenelle ei? Entä Hitler? Mutta tällaiset kysymykset, joissa puhutaan vain asioiden objektiivisista vaikutuksista, ovat monen mielestä vastenmielisiä ja suorastaan tuomittavia.

Mutta jotakin Stalinin perinnöstä taitaa elää yhä. Totuuden kunnioittaminen sellaisena kuin se on tai ainakin meille ilmenee, olisi totalitaarisen ajattelun näkökulmasta kovin naiivia toimintaa. Jokainen itseään kunnioittava edistyksellinen journalisti ja poliitikko ymmärtää, ettei voi päästää valloilleen ihmisten informaatiotilaan sellaista tietoa, joka voisi hyödyttää edistyksen vastaisia voimia.

Niinpä on aina suoritettava tuo leninistinen testi, jonka käyttäjänä Stalin sittemmin kunnostautui: ketä se sellainen totuus objektiivisesti palvelee? Cui bono? Jokainen totalitaarisesti ajatteleva taho tekee näin ja ilman asian ymmärtämistä esimerkiksi feministinen puhe vaikuttaa pelkältä mielettömyydeltä.

Though this be madness, but still there is method in it, ymmärsi kerran asian vanha salaneuvos Polonius, ja hän varmaan tulisi hyvin toimeen myös nykyisessä Euroopassa.