Paluuta menneisyyteen ei ole

Paluuta menneeseen ei ole

Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppa nousi tuhkasta entistä viisaampana ja jaloja ajatuksia täynnä. Parissa vuosikymmenessä se myös vaurastui ennen näkemättömästi ja alkoi kuvitella koko maailman peruuttamattomasti muuttuneen. Sitä samaahan hoettiin myös Neuvostoliitossa. Vain Saksan tuhatvuotinen valtakunta lopetettiin tylysti jo varhaisessa teini-iässä.

Joka tapauksessa Eurooppalaisten arvojen riemuvoitto, mikä lienee sanan varsinaisessa merkityksessä tapahtunut vasta joskus Neuvostoliiton romahtaessa, koettiin maailmanhistoriallisena aikakauden vaihtumisena. Taikauskon sijasta kukoisti tiede, nationalismin sijasta maailmankansalaisuus, pimeiden ideologioiden sijasta rationaalinen hyvinvointivaltion ja kansainvälisen solidaarisuuden aate. Myös Yhdysvalloissa oltiin samaan suuntaan kallellaan, mutta kuka saattoikaan väittää, ettei Eurooppa ollut maailman henkinen johtaja? Kaikki olivat pakotettuja sitä seuraamaan, mikäli he seurasivat järkeä ja kukapa saattoi pitemmän päälle sitä vastustaa?

Tämä oli tilanne vielä aivan hiljattain. Unelmat näyttivät toteutuneen Euroopassa ja esimerkki lupasi samaa myös sen seuraajille muualla maailmassa. Ja nyt, armon vuonna 2016 yllättäen ovatkin jäljellä vain pahpoin haalistuneet unelmat, jotka kuuluvat johonkin aivan toisenlaiseen todellisuuteen. Vielä äskenhän ne näyttivät toimivan. Amerikkalainen politologi Walter Laqueur uskoo Euroopan unionin marginalisoituvan jo läheisessä tulevaisuudessa. Tämä johtuu siitä, että unelmille perustuvat kuvitelmat ”moraalisesta suurvallasta”, joka tarjoaisi houkuttelevan ja velvoittavan esikuvan maailman kansoille, ovat osoittautuneet katteettomiksi.

Laqueurin mielestä Eurooppa on nyt joutunut uskottavuuskriisiin. Siltä puuttuu usko itseensä ja sen mukaisesti myös tahto. Tästä seuraa myös kyvyn puute, joka vie kaiken uskottavuuden maanosan ulkopuolella ja kyllä sen sisälläkin. Ilman uskoa ja tahtoa maailman suurin talous ja viidensadan miljoonan ihmisen väestökeskittymä on käytännössä voimaton ja taantuva seurue, joka ei pysty sanelemaan kenellekään omaa tahtoaan, sikäli kuin sillä sellaista edes on.

Laqueurin mielestä ydinongelma on, että niin sanotut ”eurooppalaiset arvot” eivät ole kunniassa Euroopan ulkopuolella ja, paradoksaalista kyllä, niitä eivät kunnioita edes maahanmuuttajat, joiden voimistuva virta kyllä kompensoi muuten negatiivista väestönkasvua ja tulee ennen pitkää muuttamaan myös Euroopan kulttuurisen luonteen, ellei käännettä tapahdu.

Ikävä totuus on, että nykyisille maahanmuuttajille nuo eurooppalaiset arvot ovat halveksunnan ja hyväksikäytön kohde. He saapuvat tänne omine arvoineen eivätkä yleisesti ottaen ole kiinnostuneita niistä luopumaan.

Laqueurin analyysistä voinee jokainen muodostaa oman mielipiteensä, mutta näyttää ilmeiseltä, että elämme murrosvaihetta. Eurooppalaisen unelman uskottavuus on kuin onkin kriisissä. Historiallisena vertauskohtana mieleen tulee Kansainliitto, joka 1935 määräsi pakotteita Italiaa vastaan lopettaakseen sen aggression Abessiniassa, mutta menetti pian uskottavuutensa, kun sen voimattomuus havaittiin.

Myös Euroopan unioni on harjoittanut aktiivista ulkopolitiikkaa ottamalla suojelukseensa Ukrainan ja määräämällä pakotteita Venäjälle, joka on tukenut Itä-Ukrainan separatisteja ja liittänyt itseensä Krimin. Pakotteilla on ollut epäedullinen vaikutus Venäjälle, kuten EU:llekin, mutta poliittisesti niiden merkitys näyttää lähinnä olevan Putinin suosion erittäin voimakas pönkittäminen.

Ukrainan onnetonta taloustilannetta pakotteet ja vastapakotteet vain huonontavat ja sen katastrofi lienee estettävissä vain rakentavalla yhteistyöllä, jossa myös Venäjä on mukana. Se ei onnistu katteetonta unelmahöttöä tarjoamalla eikä Venäjää kiristämällä. Sitä paitsi jälkimmäinen vahingoittaa Euroopan omia etuja.

Toisin kuin Eurooppa, Yhdysvallat näyttää sen sijaan täysin palanneen siihen vanhaan ajatukseen valtioedusta ja valtioiden suvereenisuudesta, jonka EU haluaisi syrjäyttää ”eurooppalaisten arvojen” tieltä. Ukrainan tapahtumat eivät ole estäneet amerikkalaisia ja venäläisiä tekemästä yhteistyötä Syyriassa ISIS:iä vastaan. Ehkä myös tämän pitäisi antaa ajattelemisen aihetta sille sekalaiselle seurakunnalle, jonka Brysselissä pitäisi johtaa politiikkaa.

Kun Kansainliiton kyvyttömyys rauhan ylläpitäjänä 1930-luvun puolivälissä ymmärrettiin, selitti Suomi monen muun maan tavoin, että se ottaa itse vapauden kussakin tapauksessa päättää, noudattaisiko se yhteisön mahdollisia määräyksiä sanktioista, jos sellaisia tulisi. Itsenäisyys tuntui turvallisemmalta ratkaisulta kuin epämääräiset turvatakeet, jotka saattaisivat vain tarpeettomasti viedä maan etujen vastaiseen konfliktiin.

Historia osoitti, että valittu tiekin oli vaikea. Hyvät vaihtoehdot olivat kuitenkin vähissä, vaikka unelmia varmaan olisi ollut. Liittoutuminen Saksan kanssa 1930-luvulla olisi tietysti ollut sekä sisäpoliittisesti mahdotonta että ulkopoliittinen konkurssijulistus, mutta myös sotilaallisesti se olisi ollut katastrofi, mikä on jälkikäteen ilmeistä. Tarjotut Saksan turvatakeetkin torjuttiin, mistä Hitler vihoitteli, mutta jälkikäteen asiaa ei ole juuri kritisoitu.

Mielikuvitusta kyllä kutkuttaa ajatus siitä, että vuonna 1937 olisikin solmittu YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa, kuten Kekkonen sitten 40 vuotta myöhemmin suositteli. Olisihan siinä ainakin vähän hätkäytetty vanhaa maailmaa. Olisipa ollut kiinnostavaa lukea diplomaattiraportteja tuollaisen päätöksen jälkeen. Mutta jossittelu riittäköön. ”Turvatakeet” myös idästä jäivät saamatta ja Suomi joutui hyökkäyksen uhriksi sen sijaan, että olisi itse päässyt ensimmäisenä hyökkäämään. Kumpikaan ei kuulunut tavoitteisiin, mutta ehkä oli sittenkin parempi tehdä asiat siinä järjestyksessä kuin ne tehtiin.

Mutta riittäköön tämä tässä. Pointtini oli, että näemme nyt jälleen totuuden hetken, joka paljastaa, että unelmat olivat vain unelmia eivätkä toimi enää, jos koskaan toimivatkaan. Niihin ei ole enää paluuta, mikäli haluamme estää katastrofin. On kaivettava naftaliinista vanhat käsitteet ja työkalut, niin ikävältä kuin se saattaakin tuntua.

Paasikivi pohdiskeli aikoinaan, että valtioetu on ”hirmuinen asia”, mutta ainakin se oli realiteetti. On vaikea sanoa, mitä mieltä Paasikivi olisi nykyisestä EU:n pakotepolitiikasta, mutta luulenpa, että hänen ”silmämittansa” mukaan maamme pitäisi vähintäänkin kaikessa hiljaisuudessa lakata soveltamasta EU:n meille tuhoisaa politiikkaa, vaikkemme asialla elämöisikään.

 Joka tapauksessa myös naiivin sataprosenttinen samastuminen EU:n kulloiseenkin linjaan on suurella todennäköisyydellä huonoa politiikkaa. Olisi historiallinen uutuus, mikäli periferian ja ytimien edut olisivat yhtenevät. Sitä paitsi myös ytimet ovat jo saaneet huomata, että höttö on höttöä ja pää on tullut vetävän käteen.

Kansalliset edut, jotka eivät ole eivätkä voi olla kaikille samat, ovat myös EU:n piirissä tunkeneet yhä selvemmin etualalle ja alkaneet käytännössä syrjäyttää niitä enemmän tai vähemmän byrokraattisesti syntyneitä pykäliä ja direktiivejä, jotka sopivat toisille jäsenmaille paremmin kuin toisille. Millaista kunnioitusta sitä paitsi voivatkaan enää herättää Dublinin sopimuksen kaltaiset säännökset, joita kukaan ei kunnioita? Millaista hölmöyttä ja vastuuttomuutta osoittaakaan, jos jokin maa ryhtyy niitä ainoana soveltamaan? Keneltä sen kannattaa odottaa aplodeja?

EU:n politiikka on myös vienyt Suomen aivan tarpeettomasti tiukalle Venäjän-vastaiselle linjalle. Huolimatta siitä, ettei ainakaan minun tiedossani ole, että Venäjä olisi millään tavalla uhannut Suomea viime vuosina, on havaittavissa, että maassamme on syntynyt varsin huomattavaa Venäjän-pelkoa. Tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaisten suhtautuminen Putiniin on jopa huonompi kuin missään toisessa tutkitussa maassa, mukaan lukien Ukraina.

Tämä on hyvin paradoksaalista ottaen huomioon sen seikan, että Suomea on perinteisesti pidetty Venäjällä yhtenä kaikkein ystävällisimmistä maista, ellei aivan ykkösenä tässä suhteessa. Putinin ja Venäjän välille ei toki pidä panna yhtäläisyys merkkejä, mutta pidän siitä huolimatta tätäkin ajan merkkiä hyvin huolestuttavana. Siitähän on kaikuja esimerkiksi herra Žirinovskin ”jääkiekkopuheessa”.

Vaikka kyseessä on poliittinen pelle, ei itse asia ole lainkaan naurettava. Uuden tilanteen aikaansaamisessa lienee omien iltapäivälehtiemme vastuuton meuhkaaminen ehkä tärkein tekijä, mutta ei ole aliarvioitava myöskään sitä merkitystä, mikä on ollut EU-pakotteilla, joihin meidänkin on ollut osallistuttava. Asemamme on muuttunut jyrkästi kielteiseen suuntaan niin poliittisesti kuin taloudellisesti ilman, että olisimme saaneet vastineeksi mitään hyötyä.

Laqueurin pilkkaama Euroopan moraalinen ylemmyydentunto on epäterve asenne. Menneisyyden katteettomien unelmien varaan rakentaminen vie tässä kylmässä maailmassa helposti onnettomuuteen, olivatpa unelmat miten kauniita tahansa. Täydellisen vastuuttoman unelmoinnin varaan on rakennettu myös se vanhan maailman pakolaispolitiikka, jota ovat noudattaneet ennen muuta Saksa ja Ruotsi ja jonka hedelmiä mekin olemme saaneet erityisesti viime vuonna nauttia. Tämän kolossaalisen tolkuttomuuden maksajiksihan meitäkin halutaan eikä hallituksemme uskalla edes periaatteessa protestoida asiasta.

Suuren pakolaisrynnäkön edessä pää on joka tapauksessa jo kaikkialla tullut vetävän käteen. On saatu huomata, että tehtyjä sopimuksia noudatetaan vain silloin, kun niistä näyttää olevan hyötyä omalle maalle. Muutoin niitä aivan estottomasti rikotaan ja jokainen vetää kotiinpäin minkä ehtii, kaikkein yksinkertaisimpia lukuun ottamatta. Käytännössä kyse on hallitsemattomasta ei-toivottujen siirtolaisten tulvasta, jota on aivan harhaanjohtavasti markkinoitu sentimentaaliselle yleisölle humanitäärisenä toimena, johon kansainvälisen oikeuden periaatteet kaikkia velvoittavat.

Kun kyse käytännössä on siirtolaisuudesta, kuuluu jokaisen valtion oikeuksiin ja velvollisuuksiin valita ne henkilöt, joita se haluaa maahansa pysyvästi asumaan. Kysymys on kansakuntien tulevaisuudesta hamaan maailman tappiin saakka, eikä suinkaan jostakin onnettomien hukkuvien pelastamisesta. Ymmärrettävästi kukaan ei halua siirtolaisiksi sellaista ainesta, jota integroituminen ”eurooppalaisiin arvoihin” ei kiinnosta ja joka muodostuu vastaanottajamaille taloudelliseksi rasitteeksi.

Kaikkein tärkein asia on tietenkin yhteiskuntarauha nyt ja tulevaisuudessa. Sen säilyminen edellyttää tulijoiden tehokasta integroitumista, mikä taas voi onnistua vain lukumääräisesti pienten ryhmien kohdalla, kuten vankka empiirinen kokemus osoittaa.

Viime syksynä nähtiin maassamme varsin hullunkurinen näytelmä, vanhan maailman groteskina kaikuna. Järjestettiin kilpaileviin unelmiin liittyviä mielenosoituksia, joissa tunteet kävivät kuumina. En ole varma siitä, saatiinko ratkaistua kysymys siitä, kenen unelmat olivat paremmat. Omituiselta joka tapauksessa vaikutti, että vastoin demokratian alkeellisimpia perusperiaatteita, joidenkin unelmat leimattiin aivan sallimattomiksi.

Mutta nyt kokemusvarastomme on jo hieman karttunut. ”Olemme olleet naiiveja”, totesi tasavallan presidentti sovinnollisesti uudenvuoden puheessaan. Nyt se, mikä vielä lähimenneisyydessä saattoi näyttää järjelliseltä, voidaan jo nähdä uudessa valossa. Menneeseen ei ole paluuta.

Unelmien aika on mennyt ja politiikkaa on pakko ruveta perustelemaan viileällä analyysillä. Myös meidän velvollisuutemme on ottaa takaisin suvereenisuutta niin paljon kuin voimme, sillä niin muutkin tekevät. Valtion rajoja on valvottava täällä, jos muut sen osaltaan laiminlyövät. On myös syytä muistaa, missä me maantieteellisesti sijaitsemme ja on hoidettava suhteita Venäjään sen mukaisesti.

Unelmat voivat olla viihdyttäviä ja jopa kauniita, mutta kuten näyttää, olemme jo kaikki joutuneet tunnustamaan sen, että kansallisen politiikan perustaminen illuusioille on pelkästään vastuutonta.  Maamme poliittinen johto ei ole vastuussa Euroopan unionille, vaan omalle kansalleen. Sen tulevaisuus ratkaistaan nyt ja se on syytä tehdä vastuuntuntoisesti ja yhteistuumin.

Demokratia toimii vain kompromissien kautta ja on syytä ymmärtää, ettei äärimmäisyyspolitiikka tule koskaan toimimaan. Se koskee myös niitä, jotka kuvittelevat, että heidän unelmiensa korkea laatu antaa heille oikeuden vaatia kansallisen edun uhraamista niille. Toimivaan demokratiaan kuuluu, ettei demonisoida poliittisia vastustajia eikä tingitä siitä demokratian perusperiaatteesta, että jokaisella voi olla vain yksi ääni, olipa hänen mielipiteensä miten hieno tahansa.