Common decency

Yleinen säädyllisyys ja demokratia

Sangen tervejärkinen filosofi ja aatehistorioitsija Sir Isaiah Berlin arvosti suuresti ominaisuutta yleinen säädyllisyys, common decency.

Se ilmeisesti heijastaa hänen lopultakin optimistista ihmiskäsitystään ja myös brittiläistä tervejärkisyyden (common sense) perinnettä.

Toki Brittein saaret ovat tuottaneet maailmaan myös tietyn määrän länsimaisen filosofian kaikkein hulluimpia aikaansaannoksia, mukaan lukien solipsismin, mutta jostakin syystä siellä on sentään yleensä oltu taipuvaisia pysymään vankasti maan pinnalla. Ero vaikkapa saksalaiseen perinteeseen on merkittävä.

Niinpä emme ole koskaan saaneet kuulla kovin paljon brittiläisestä fasismista tai kommunismista, vaikka molempia toki on jossakin määrin esiintynyt, ainakin nyt sen verran, että niiden maineikkaimmat kriitikot Orwellia ja Huxleytä myöten ovat ymmärtäneet sen, mitä vastustavat.

Joku brittifilosofi, jonka nimeä en juuri nyt muista, kuulemma selaili aikoinaan Immanuel Kantin Käytännöllisen järjen kritiikkiä ja lausahti: ”Ymmärrän hyvin, mitä Kant-parka tahtoo sanoa”.

Kategorinen imperatiivi omituisine perusteluineen ilmeisesti tuntui vieraalta sellaiselle, joka ei erityisemmin tuntenut tarvetta todistaa itselleen, että on parempi elää säädyllisesti kuin ryhtyä radikaaliksi.

Common sense, human fellow-feeling ja common decendy ovat hyvin brittiläisiä käsitteitä tai ehkäpä pikemmin perienglantilaisia. Toki myös skottilainen perinne on vankasti käytännöllinen eikä sen pohjalta juuri tunne olevansa vaarassa tempautua mukaan johonkin mielettömyyteen.

Asian varjopuoli on tietty syvällisyyden puute. On sanottu, ettei täysin normaali ihminen tiedä, että kaikki on mahdollista. Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka hän pystyy periaatteessa kuvittelemaan paljon kaikenlaista painajaismaista, ei hän oikeasti odota sellaisten asioiden voivan tapahtua. Siksi olo on turvallinen.

Sir Isaiah kirjoitti melko lailla venäläisistä filosofeista ja kirjailijoista, Tolstoista, Dostojevskista, Bakuninista ja narodnajavoljalaisista. Hänen esseensä siilistä ja ketusta (The Hegehog and the Fox), jossa pohdiskeltiin Tolstoin ja Dostojevskin ominaislaatua, kuuluu alan klassikoihin.

Bakuninia ja Herzeniä vertaillessaan Berlin nosti esikuvaksi jälkimmäisen ja varoittavaksi esimerkiksi edellisen. Historialla ei ole librettoa, kuului hänen tunnettu kiteytyksensä. Tulevaisuus on tehtävä ja vastuu siitä kuuluu aina oman aikamme ihmisille, ei millekään abstraktille edistykselle.

Tämä on oikeastaan aika huikea lähtökohta, sillä siinähän suorastaan näyttää avautuvan eteemme pohjaton kuilu: tulevaisuudessa ”kaikki” on mahdollista ja meistä riippuu, mitä silloin on oleva.

Oikeastaan tämä on ihan normaalia talonpoikaisjärkeä, mutta ei välttämättä. Se, jonka järki tuottaa hirviöitä, näkee niitä varmasti jokaisen kulman takana. Se, joka luottaa yleiseen säädyllisyyteen, pitää sen sijaan mielensä rauhallisena.

Sir Isaiah uskoi tuohon yleiseen säädyllisyyteen, moraaliseen minimiin, joka on ihmisille yhteistä heidän kulttuuristaan ja politiikastaan riippumatta. Sen johdosta olisi mahdollista myös erilaisten järjestelmien rinnakkaiselo. Koko maailmaa ei tarvitsisi pakottaa demokratiaan suurten katastrofien välttämiseksi.

Itse asiassa ihminen onkin tehty väärästä puusta (The Crooked Timber of Humanity), josta ei koskaan saa suoraa tulemaan, pohdiskeli Berlin Kantia seuraten. Niinpä tätä ei kannata väkisin edes yrittää, kuten totalitaariset liikkeet ovat tehneet.

Minusta Berlinin mainiosti kirjoitetut esseet ovat aina olleet lohdullinen viesti ja profetia, joka vahvistaa uskoa siihen, että vaikka maailma on epätäydellinen ja sellaiseksi jää, ei asia ole ainakaan periaatteessa kammottava. Ei ainakaan perusenglantilaisessa maailmankuvassa.

Tätä näkemystä voi verrata siihen suorastaan patologiseen kauhuun, jonka demokratian piirissä ilmenevät erilaiset näkemykset synnyttävät totalitaarisesti ajattelevien keskuudessa.

Demokratiahan antaa kansalle periaatteessa mahdollisuuden muuttaa maailma millaiseksi tahansa ainakin sikäli kuin asia koskee ihmisten toisilleen tekemiä sääntöjä ja päätöksiä. Sehän on toki myös demokratian idea.

Mutta entäpä, jos demokratian puitteissa tehdäänkin vääriä sääntöjä ja päätöksiä? Mikä suojaa sellaisilta ja mistä me sellaiset tunnemme?

Normaalin perinteisen ajattelun mukaan demokraattisten eli täysivaltaisen tahon tekemien päätösten pitäminen väärinä on mahdollista silloin ja sikäli, kun kyseessä on väärien premissien tai muuten virheellisen tiedon varassa tehty tahdonilmaisu, joka siis tosiasiassa tuottaakin aivan muita tuloksia kuin oli tarkoitettu.

Näiden tulosten arviointi on kuitenkin mahdollista vasta sitten, kun ne ovat käytettävissä. Itse pätevien ja täysivaltaisten päätösten leimaaminen vääriksi on tietenkin luvallista ja kuuluu politiikkaan ja opposition oikeuksiin. Mitään pyhää tuomioistuinta niiden tuomitsemiselle ei kuitenkaan ole täysivaltaiseksi julistetun kansan ulkopuolella.

Tuntuu siltä, että tämä asiain tila kauhistuttaa kovin monia. Miten voimme sallia, että kansat yksi toisensa jälkeen tekevät vääriä päätöksiä? Miten voimme edes käsittää, että ne yrittävät toimia omalle maalleen annettua edistyksen ”librettoa” vastaan? Eikö tällä tiellä ole odotettavissa kaikkien menneisyyden ja tulevaisuuden hirviöiden kohtaaminen?

Kovin taitavat olla vaikeita kysymyksiä nämä, monellekin. Iso Britannia näyttää kuitenkin, vankkojen perinteidensä pohjalta, lähteneen siitä, että demokratia tarkoittaa todellakin kansan, sen enemmistön tahdon toteuttamista.

Toki enemmistön on huolehdittava siitä, ettei se kohtuuttomasti loukkaa vähemmistöjä, joiden taas on puolestaan oltava sen verran lojaaleja, että normaali vuoropuhelu ja yhteistyö voi jatkua. Tässä toteutuu se common decency.

Britit ovat jo saaneet inhimillisesti katsoen enemmän kuin osansa niistä epämiellyttävistä asioista, joita Euroopan unioni sille haluaisi yhä lisää kasata. Eroaminen oli kansan tahto ja sitä on noudatettava, vaikka se kävisi kalliiksi. Politiikassa ei ole suvereenia kansaa ylempää vallan käyttäjää.

Britannian kohdalla koko asia näyttää jotenkin luontevalta. Kuten muutkin maat, myös se joutuu itse tekemään tulevaisuutensa ja vastuu siitä on demokratian vallitessa koko kansalla tässä ja nyt, ei nimettömällä edistyksellä.

Ne demokratian vaaroja kauhistuvat ja sen käytäntöjä halveksivat tahot, jotka yhä uudelleen tuomitsevat ne äänestystulokset, joita eri maissa, nyt viimeksi Itävallassa on saatu, voisivat miettiä oman käyttäytymisensä syitä.

Sir Isaiah Berlin uskoi siihen, että ihminen on epätäydellinen, väärästä puusta tehty eikä häntä kannata edes yrittää väkisin suoristaa. Juuri suostuminen tämän epätäydellisyyden kanssa elämään on se vankka perusta, jolle demokratian voi rakentaa.

Sellainen demokratia, joka sietää vain utopistisen multikulturalismin kannattajia, on rakentamassa tulevaisuutta, jossa minkäänlainen demokratia ei enää toimi. On kyseenalaista, vallitseeko siellä edes sellainen asenneilmasto, jolle olisi ominaista common decency saati human fellow-feeling.