Edistyksen kärrymiehet

Edistyksen kärrymiehet

Nietzsche, jonka pelkkää nimeäkin hölmöt syystä pelkäävät, oli myös etevä runoilija. Ajatelkaamme nyt vaikka sitä miten hän tiivisti aikansa eturientäjien psykologian muutamaan pirulliseen säkeeseen:

Heil euch, brave Karrenschieber,

stets: ”Je länger, desto lieber”!

Unbegeistert, ungespässig,

unverwüstlich-mittelmässig,

steifer stets um Kopf und Knie

sans génie et sans ésprit!

J.A. Hollo käänsi tuon pätkän aikanaan ihan hyvin, mutta jäin käännöksestä kaipaamaan aavistusta siitä, miten edistys johtaa joukkoa ja sen suunta on aina vain eteenpäin, vaikka koko asia on jo muuttunut ylevästä naurettavaksi ja sitten naurettavasta tylsäksi yhdentekevyydeksi. Kunhan nyt sitten jatketaan vain.

Tässä vaihtoehtoinen suomennos, jonka myönnän monessa suhteessa avuttomaksi. Ideaa tässä kuitenkin ajan takaa:

”Hei, kärryt, aina eteenpäin!

Mä Edistyksen siellä näin!”

On hinku sinne miekkosten,

vaan syytä siihen löydä en.

On joukko harmaa, iloton,

ja vailla järkeä se on.

Nuo jäykkäjalat, jästipäät

ei voi ne neron kipinää

tai leikkiäkään ymmärtää.

Tämähän kuulostaa jo aika hävyttömältä, mikäli pidämme tasa-arvoa ylimpänä arvona, kuten meidän kai nykyään pitäisi. Onneksi vanhojen kirjojen lukeminen on kuitenkin yhä sallittua, vaikka monia niistä ollaan remontoimassa uuteen uskoon, kuten tiedämme.

Ehkä tässä kannattaa mainita, että vanhojen klassikoiden sensurointi osoittautui ylivoimaiseksi tehtäväksi myös Neuvostoliitossa, jossa sitä toki yritettiin.

Koska muutosten tekeminen klassikoihin olisi härskiydessään ylittänyt jo sikäläisenkin moraalin rajat, pyrittiin sensuuri hoitamaan ns. erikoisvarastoilla ja painosten lukumäärää säätelemällä.

Dostojevskin Riivaajat ja monet muutkin hänen teoksensa olivat hankalia hankkia eikä myöskään Puškin sopinut noin vain jokaisen luettavaksi joka kohdasta. Vähintäänkin sellaisia piti lukea oikeassa mielentilassa, ettei vaaraa väärän tietoisuuden tarttumisesta syntyisi.

Ehkä tässä on nykyäänkin jotakin tuttua? Kuvitelkaamme nyt ihminen, jonka ajatuksista kokonaan puuttuisi poliittisen korrektiuden suodatin. Jos me sellaisen laskisimme klassisen kirjallisuuden peltoon, mellastaisi se siellä kuin sika syksyllä ja kukaties pian viis veisaisi koko edistyksestä ja sen vaatimasta uudesta ajattelusta.

Paljon on edistyksen kärrejä vedetty ja työnnetty eteenpäin sitten Nietzschen päivien. Kauas on päästykin. Vain noin sata vuotta erottaa meidät siitä huipusta, jonka länsimaat saavuttivat maailmassa luotuaan ne ylivoimaiset työkalut, joilla luontoa saattoi alistaa ja muuta ihmiskuntaa hallita.

Oli varmaan väistämätöntä, että tähän liittyi hybris omasta poikkeuksellisesta erinomaisuudesta, korkeammasta rodusta ja niin edelleen.

Ehkä oli yhtä väistämätöntä, että edistys sitten, suurten sisällissotien jälkeen, jatkui aina mielettömyyksiin saakka ja sai masokistisia piirteitä. Syntyi kulttuurin flagellantismi eli itseruoskinta, kuten joku on asian mielestäni osuvasti esittänyt.

Suuri vapautumisen ja tasa-arvoistumisen projekti muuttui jossakin vaiheessa laadullisesti uudeksi halun palvonnan ja kulttuurisen entropian projektiksi.

Kun samaan suuntaan mentiin tarpeeksi kauas, menettivät tasa-arvoistumisen päämäärät mielekkyytensä, mutta kuin muitakaan ei enää ollut, jatkettiin yhä eteenpäin.

Freudin kuuluisa löytö, epäviihtymys kulttuurissa (Unbehagen im Kultur) synnytti taistelun koko kulttuuria vastaan ja pyrkimyksen palata takaisin villi-ihmisten leirinuotioille, joiden ääressä todellisen vapauden saattoi kuvitella vallinneen. Miksi ylpeä ihminen antaisi minkään hillitä halujaan?

Nämä vain tulivat mieleen, kun seurasi #metoo -pöhinää ja sen ympärille syntynyttä loiskiehuntaa. Mieleeni jäi erityisesti muuan kirjoitus, jossa nuori mies vetosi miehiin, joiden pitäisi kollektiivisesti ottaa vastuuta käytöksestään, ettei vain kukaan loukkaantuisi ihan vain miehisen seksuaalivietin olemassaolon takia.

Tuo hullunkurinen puheenvuoro toi tietenkin heti mieleen Stalinin, joka ainakin edes valehteli, ettei hänen säädyllisessä valtakunnassaan sentään lapsi vastannut isästään, joku tolkkuhan se oli sielläkin. Ja miten kertoikaan Runeberg maaherra Wibeliuksen sanoneen: ”Ei vastuuss’ ole isä lapsest’, poika isästään!”. Tai suunnilleen siihen tyyliin se meni.

Mutta nytpä otetaankin reipas askel eteenpäin! Ehkä perustetaan toverituomioistuimia, ehkä ei. Joka tapauksessa osoitetaan nyt oikein miehissä oikeaa asennetta, sellaista, jonka ansiosta hännystelyn kohteena oleva taho armeliaasti tarjoaa antimiaan joskus, kun sille sopii. Kohtuudella.

Toki tuon nuorten miesten orjailun taustat ymmärtää, vaikka moisen asenteen arvostaminen on sitten asia erikseen. Onhan maailmankirjallisuus täynnä nuorukaisten huokailuja ja vuodatuksia. Kovin vähäpätöisiksi ja vaatimattomiksi he aina käyvät valtiattariensa edessä ja ovat valmiita mihin tahansa suosiota saadakseen.

Siinä mielessä moisiin älyn välähdyksiin ei kannata liikaa huomiota kiinnittää. Ne ovat yhtä tyhjänpäiväisiä kuin luonnollisiakin. Kiinnostava on kuitenkin kysymys siitä, mikä on aikakauden kulttuurin kieli, missä sen valtavirta kulkee.

Pelkäänpä, että tilanne muistuttaa sitä, minkä Nietzsche jo omana aikanaan näki. Ei ole mitään innostavaa päämäärää, ei ole neroutta, älyä tai edes henkevyyttä, joka elähdyttäisi edistyksen vankkurien vetäjiä. Sieltä kuuluu vain älyttömien nautojen yninää ja nähdään lihavia akkoja särkemässä vaakoja, jotka ovat yrittäneet orjuuttaa heitä.  Muita esimerkkejä voi lisätä mielin määrin.

Joskus sieltä sentään kajahtaa sonnivasikan mölähdys, kuin kirkas, nostalginen tervehdys niiltä ajoilta, jolloin kärryt vielä valjastettiin raisujen hevosten eteen. Mutta sen jälkeen kaikki taas jatkuu ennallaan. Mihin vedätte noita rattaita? Eteenpäin, siis tarkoittaa minne? Ei vastausta. Eteenpäin vierivät rattaat ja ihmeissään katsovat normaalin järkensä säilyttäneet kansat tuota menoa…