Matkoja Venäjällä

Venäjän käyntejä sata vuotta sitten

Eino Kalima, Sattumaa ja johdatusta, Muistelmia. WSOY 1962, 338 s.

O. Relander, Vankilassa ja Siperiassa, Otava 1918, 227s.

Eino Kalima oli savolaista Laukkasten sukua, mutta tavan mukaan nimi ruotsalaistettiin sosiaalisen nousun myötä Landgreniksi. Suomalaistamisvaiheessa taas isäpappa hyödynsi lapsuuden asuinpaikkaansa, Kalimanniemeä.

Savosta, Säämingin Kallislahdesta ja Savonlinnasta veljesten, Einon ja Jalon tie sitten jatkui Helsinkiin ja myös aikanaan Venäjälle ihan vapaaehtoisesti, Moskovan maistereita kun olivat.

Venäjän taito ja opiskelu eivät olleet yleisiä asioita autonomian ajan Suomessa ja Bobrikovin aikaan koululaiset pitivät isänmaallisena velvollisuutenaan olla sitä kieltä oppimatta.

Kaliman veljeksillä ja monilla muillakin, Ilmari Kiannosta aina ”hurja-Hilja” Riipiseen oli toinen näkemys. Intellektuellille tahallinen kieltäytyminen asioita tuntemasta ja ymmärtämästä olisi mahdoton tai ainakin alentava asenne.

Eihän Moskovan maistereita kyllä hyvällä silmällä katsottu, mutta ei Venäjän ja venäläisen kulttuurin opiskelu sinänsä näytä ystävyyssuhteita rikkoneen tuossa suomalaisen sivistyneistön pienessä piirissä, jossa sitten myös ryssävihan ideologia aikanaan syntyi. Myöntyvyyssuunta vs. passiivinen ym. vastarinta olivat ainakin hiukan eri asia.

Sivumennen sanoen, ryssävihan tarpeellisuutta motivoidessaan Elmo E. Kaila, sen kaiketi merkittävin ideologi, korosti sitä, että suhtautuminen Venäjään ja venäläisiin oli aivan liian hyvä. Erityinen vaaran paikka oli Stolypinin kuoleman jälkeinen aika, jolloin ihmiset olivat väsyneet vastarintaan. Sitä paitsi Aleksanteri-keisarien jättämä muisto oli myönteinen, mikä juuri oli vaarallista.

Mutta mikäli tässä lyhyesti referoidaan Kaliman Venäjä-kokemuksia, olivat nekin pääosin hyvin myönteisiä, etenkin mitä ihmissuhteisiin tulee. Toinen valtava kokemus oli uusi venäläinen teatteri, Moskovan taiteellinen teatteri, jonka rinnalla kaikki muut tämän alan aikaansaannokset näyttivät kovin vaatimattomalta paitsi nyt Ida Aalbergin suoritukset, vaikka hänelläkin oli heikot hetkensä.

Yli kaiken oli Venäjällä kuitenkin sen -tai oikeastaan sen toisen Venäjän- henkinen johtaja: Leo Tolstoi. Jasnaja Poljanaan johti myös Kaliman tie ja siellä olivat käyneet monet muutkin suomalaiset, muuatta henkilöä profeetta jo Kalimalle kaipailikin ja koetti kysellä kuulumisia.

On usein sanottu, että Tolstoin talonpoikainen rooli oli aika pinnallinen ja että hän aina silloin tällöin muisti kreivillisen ylhäisyytensä ja muutenkin korkean arvonsa.

Kalima joka tapauksessa oli imponoitu suurmiehen persoonallisesta säteilystä, joka näytti tulevan hänestä hyvin luonnostaan. Vaimo sen sijaan koetti kovasti korostaa merkittävyyttään.

Kuten tunnettua, Tolstoilta odotettiin tukea myös Suomelle sen oikeustaistelussa. Olivathan suomalaiset liikkeellä ilman väkivaltaa, mutta oikeuden ja totuuden puolesta, mikä sopi Tolstoin pirtaan.  Kreivi itse oli kirkonkiroukseen joutunut toisinajattelija.

Tähän Kalima ei puutu, mutta muistelen Tolstoin asenteen olleen kyllä yleisesti ottaen Suomeen nähden myönteinen, vaikka hieman ambivalentti. Löytyihän niitä murhamiehiä nimittäin sitten meidänkin maastamme.

Kalima oli toki aito patriootti, kuten kai useimmat Moskovan maisterit, vaikka joidenkin suhteen näyttää olleen epäilyksiä. Suuttumus Venäjän hallituksen politiikkaan valtasi hänet, kun Uudenkirkon ja Kivennavan pitäjien liittämisestä Venäjään päätettiin, että hän pohdiskeli, ettei kai tässä ole muuta tehtävissä kuin harjoitella ampumista…

Kaiken kaikkiaan Venäjän typerä ja mielivaltainen hallinto suututti usein siellä asioivia suomalaisia ja siis myös harvoja meikäläisiä russofiilejä. Erityisesti sen armoilla tietenkin olivat ”hallinnolliset karkotetut”, joita toki ei kovin paljon ollut.

Muuan tällainen oli kuitenkin Sortavalan seminaarin rehtori Oskari Relander, joka ”hallitukselle vihamielisenä” karkotettiin sotavuonna 1916 Siperiaan.

Karkotukseen lienee vaikuttanut myös Relanderin pojan palvelu Saksassa jääkärinä ja toki Sortavalan seminaari muutenkin oli tikku venäläistäjien silmässä. Sieltä käsinhän näköjään suorastaan harjoitettiin vaarallista suomalaistoimintaa rajan toiselle puolelle!

Joka tapauksessa Oskari kaikesta päätellen oli sangen lauhkea ja hyväntahtoinen ”rikollinen” ja saman laatuista palautetta hän myös sai nauttia pitkän matkansa kaikissa vaiheissa.

Valoisan kristillisen vakaumuksen omaava muistelija suorastaan kiittää vanakiloissa ja karkotuksessa saamaansa kohtelua pitkin matkaa ja koko kokemus vaikuttaa tosin mielivaltaiselta lakien polkemiselta, mutta muuten hyvin kiinnostavalta turistimatkalta.

Vertauskohteena mieleen tulevat P.E. Svinhufvudin muistelmat Siperiasta, missä näyttää olleen aika siedettävät olot, maanviljelystä harrastellessa ja oman rakkaan haulikon kanssa metsästellessä.

Vanha Siperian-kävijä Stalin ilmeisesti oppi kokemuksesta, että tsaarinvalta oli rangaistuspolitiikassaan aivan liian löperö ja lempeä ja pani asiat sitten uuteen järjestykseen, kun itse pääsi niistä päättämään.

Joka tapauksessa noista vallankumousta edeltävän ajan Siperian oloista välittyy Relanderin kirjasta kiintoisia välähdyksiä. Siihen aikaan noilla rannattomilla lakeuksilla tehtiin valtavia rakennustöitä ja sinne tulvi myös vapaaehtoista väkeä kaikkialta.

Erityisen paljon Relander kohtasi tanskalaisia, jotka olivat paitsi meijerieksperttejä, myös lennätinlinjoja rakentamassa ja operoimassa. Sen lisäksi tietenkin oli vanhastaan puolalaisia ja sodan takia myös saksalaisia sotavankeja. Idän kansoista korostuivat kiinalaiset, korealaiset ja japanilaiset.

Japanilaisten kyvyt oli Japanin-Venäjän sota jo paljastanut ja sen näki myös heidän käytöksestää. Relander vaistosi, että myös Kiinalla mahtoi olla edessään suuri tulevaisuus. Sitä ei tuohon aikaan vielä yleisesti ymmärretty, vaikka käsite keltainen vaara jo oli syntynyt. Se viittasi Japaniin.

Relander oleskeli lähinnä Irkutskissa ja Tšitassa, mikä oli onnenpotku. Kuvernööri olisi voinut, ankaruuttaan korostaakseen ja sillä pisteitä hankkiakseen voinut koska tahansa lähettää hänet paukkupakkasessa 800 kilometrin päähän Jakutskiin, mutta ei sitä sentään tehnyt.

Karkoitusseudut tarjosivat kotieläinten kasvatukseen ja kasvinviljelykseen perehtyneelle rehtorille runsaasti kiinnostuksen kohteita ja ajattelemisen aihetta. Täällähän oli vielä vaikka mitä tekemättä ja kokeilematta! Muutenkin koko Siperiaa näytti odottavan suuri tulevaisuus. Esimerkiksi sivistyksen hankkimista siellä arvostettiin suuresti, mistä kertoivat komeat koulutalot.

Relander ei osannut kunnolla venäjää ja niinpä hän näyttää useimmiten käyttäneen keskustelukumppaniensa kanssa saksaa ja joskus jopa latinaa. Tämä varmasti rajoitti sitä kuvaa, mikä ympäristöstä syntyi.

Joka tapauksessa kuvaus on kiinnostavaa ja sitä sopii verrata siihen, millaisia vastaavat tarinat olivat seuraavien vuosikymmenten aikana. Varsin monet suomalaisethan siellä pakosta oleskelivat myös Stalinin aikana.

Toki maanmiehiämme oli Siperiaan joutunut jo Kaarle XII:n aikana ja sittemmin 1800-luvulla sinne karkotettiin pahimmat rikolliset. Toki myös valaan- ja hylkeenpyytäjillä oli rannikolla tunnettu, merkittävä roolinsa.

 1900-luvun alussa etenkin Kaukoitä näyttää jonkin aikaa olleen myös suomalaisten insinöörien ja muun yritteliään väen suuren kiinnostuksen kohteena, mistä kerrotaan Max Engmanin toimittamassa Suureen itään-kirjassa.

Saapa nyt nähdä, tuleeko Vladivostokin vapaasatama aiheuttamaan paljonkin suomalaisten aktivoitumista Siperian suuntaan. Norilskin nikkelisulaton jälkeen on tainnut olla hiljaisempaa.

 Mikäli pohjoisen meritien käyttö helpottuu, uudelle Siperia-buumille voisi olla perusteita. Nykyäänhän Siperiaan jo mennään yleensä vapaaehtoisesti, mutta ei sinne tilastojen valossa näytä suurta tunkua olevan.