Moskova kehittyy, myöhässä, mutta nopeasti

Moskova on muuttunut

Moskova on oikeastaan aika mukava suurkaupunki, kun sen oikein oivaltaa. Samaahan voi sanoa myös vaikkapa New Yorkista, saati Lontoosta ja Pariisista.

Kaikissa on mukava maleksia sopivaan vuoden- ja vuorokaudenaikaan ja oikeilla paikoilla. Viihtyisiä kahviloita ja vehreitä puistoja löytyy, kulttuurikohteista puhumatta.

Mikäli kuitenkin änkeää suurimpaan tungokseen tai muuten väärään paikkaan, alkaa viihtyvyys pian rajusti vähetä. Myös New Yorkista löytyy puistoja ja toreja. Myös meren rannalla on miellyttävää, ellei nyt mene ihan väärälle rannalle. Asian kyllä huomaa sielläkin.

Pariisi modernisoitiin aikoinaan mahtikäskyllä, kun suuret bulevardit raivasivat tieltä sokkeloisia kortteleita, jotka olisivat estäneet hallituksen joukkojen siirtämistä sinne, missä milloinkin tarvitaan. Sama tapahtui Moskovassa, etenkin 1930-luvulla, jolloin myös metro rakennettiin.

Lontoossa koko homma jäi joko tekemättä tai puolinaiseksi ja New York nyt on esimerkki siitä, mitä syntyy kun millään ei ole mitään väliä. Paradoksaalisesti sielläkin toki on muutama erinomainen puisto.

Kiinnostava on joka tapauksessa kehityksen eriaikaisuus. Suurkaupungit alkoivat syntyä ja kasvaa vasta 1800-luvulla. Maailman suurimpia olivat ensin Pariisi ja Lontoo. Pietari ja Berliini kasvoivat viime vuosisadan alussa hurjaa vauhtia, mutta Euroopan ulkopuoliset maat menivät sitten ohi.

Kaupunkien kokoa voidaan mitata eri tavoin ja luvut poikkeavat toisistaan jopa moninkertaisesti. Meillä ”kuudensadan tuhannen” asukkaan Helsingissä ei millään ymmärretä, että kuulumme miljoonakaupunkeihin, mutta se on taas toinen juttu. Olennaista on, että meillä kuten muuallakin suurkaupungeissa, mukavan kaupungin luominen on nyt päiväjärjestyksessä.

Moskova ja Pietari olivat vielä parikymmentä vuotta sitten esimerkkejä todella epämukavista kaupungeista. Tosin niiden metrot kuuluivat maailman parhaisiin ja turvallisimpiin, mutta siihen se mukavuus sitten päättyikin. Pelkästään ravintoloiden ja vessojen olematon määrä pakotti suunnittelemaan kulkunsa tarkoin. Maleksijalle ei ollut edes taksia tarjolla, mutta mainio kansalaistaksi-instituutio kyllä korvasi tämän puutteen.

Nyt kaikki on toisin. Mukavaa, ihmisläheistä ja turvallista Pietaria on rakennettu tosissaan vasta muutaman vuoden, mutta maleksijan infra on siitä riippumatta kasvanut luonnonvoimaisesti. Toinen toistaan viehättävämpiä istuskelupaikkoja riittää eivätkä hinnat huimaa.

Myös Moskovassa on sama ilmiö päässyt vauhtiin. Bulevardiympyrä on nyt kesäaikaan varsinainen keidas sekä aikuisille että lapsille. Moskova-joen varrellakin on viihtyisiä kävelykatuja ja vanhan Rossija-hotellin paikalle on rakennettu jonkinlainen attraktiopuisto, jolla on vanha nimi Zarjadje. Olisipa tontilla voinut olla kysyntää muuhunkin käyttöön…

Myös vanha VDNH, Kansantalouden saavutusten näyttely on noussut alennustilastaan. Se oli välillä suurena kirpputorina, kuten niin monet muutkin paikat Moskovassa. Kioskejahan oli joka paikka täynnä, mutta eipä ole enää.

Vodkaa ei kioskeista enää saa eikä edes olutta. Tämähän tuntuu suorastaan oudolta ja kun siihen lisätään, ettei illalla klo 23 jälkeen saa enää ostaa kaupasta mitään alkoholia, valtaa kävijän epätodellinen tunne. Tämäkö siis on se sama Venäjä, jossa kaikki vielä hiljattain oli vapaata, mikään ei toiminut, mutta kaikki onnistui…

Aikoinaan, 1970-luvun alussa julistettiin juhlallisesti, että hieman yli kuuden miljoonan asukkaan Moskova ei koskaan kasva yli seitsemänmiljoonaiseksi. Neuvostoliitossahan asiat suunniteltiin ja miksi annettaisiin kaupungin kasvaa liian suureksi? Jo kuusimiljoonaisen väestön huoltaminen oli valtava tehtävä, jossa ongelmat moninkertaistuivat harvempaan asutukseen verrattuna.

Mutta niinpä vain ohjaksia löysättiin ja nyt Moskova on Euroopan väkirikkain kaupunki. Entiset pormestarit julistivat komeasti, ettei autoilua aiota rajoittaa eikä rangaista veroilla ja ennen pitkää liikenne oli sitten sellaista puuroa, etteivät siellä päässeet eteenpäin edes nuo sinistä valoa vilkuttavat autot, vaikka kuinka olisivat olleet kalleinta ulkomaista laatua.

Myös metro alkoi pahimpina aikoina olla niin täyteen tungettu, että sillä matkustaminen oli yhtä helvettiä. Mutta ehkäpä suuruuden kauneus tuotti jonkinlaista tyydytystä nöyryytetyille venäläisille. Sama funktio lienee ollut Moscow Cityllä, pilvenpiirtäjien rykelmällä, joka kaupungin horisontissa muistuttaa jonkinlaista kasvainta. Mutta kun kaikilla muillakin on.

1800-luvulla julkaisivat suomalaiset lehdet runsaasti kuvauksia aikakauden ihmeistä. Sellaisia olivat nimenomaan uudet suurkaupungit valtavine siltoineen, mahtirakennuksineen ja miljoonaväestön palvelemiseen tarvittavine erilaisine keskuksineen.

Ihmeellisin kaikista oli toki Pariisi, mutta myös Pietari sai osansa ihastelusta. Pietarissa kaikki tuntui olevan sekä suurempaa että parempaa kuin meillä kotona.

Moskova sen sijaan sai aika ristiriitaisia kuvauksia. Siinä oli yhä jäljellä paljon tuosta ”Venäjän suurimmasta kylästä”, jollaiseksi etenkin eurooppalaisuuttaan korostavat pietarilaiset sitä nimittivät. Vuosisadan vaihteessa toki Moskovassakin alkoi tietty ”pietarilaistuminen”, samaan aikaan kun Pietari ”moskovalaistui”, mitä edustaa vaikkapa Verikirkko.

Kuitenkin Moskova säilyi yhä sokkeloisena ja siivottomana ja sen kadut olivat joko täynnä upottavia rapakkoja tai sitten kuhmuraisia mukulakiviä. Tällaisena myös Moskovan maisterit sitä Pietarin kokemustensa jälkeen kuvasivat.

Moskovaa muuten kuvattiinkin suomalaisissa lehdissä aika vähän. Siellä kyllä asui suomalaisia jopa paljonkin väittää esimerkiksi Moskovan maisteri Eino Kalima ja heidänkin joukossaan oli menestyviä kultaseppiä. Harva kuitenkin näyttää tunteneen tarvetta kirjoittaa lehteen kuvausta kaupungista. Kruunajaisiin kutsutuilla joka tapauksessa näyttää olleen asiaan aikaa ja harrastusta.

Tuo paljon puhuttu Venäjän suuri vallankumous löi sitten maahan imperiumin mahdin ja sekä Pietari että Moskova vajosivat surkeaan tilaan. Aluksi Pietarin väkilukukin putosi hetkellisesti kolmannekseen ja Moskovassa se puolittui.

Mutta 1930-luvun puolivälissä ajat olivat jo muuttuneet. Moskovasta oli nyt tullut pääkaupunki, joka komeasti julisti olevansa koko maailman keskus ja sen ”toivo”, kuten Jevgeni Dolmatovskin tunnetussa runossa kerrottiin:

Стоят на страже трубы заводские,
И над Кремлем рассвета синева.
Надежда мира, сердце всей России -
Москва - столица, моя Москва!

Tarkkaan ottaen runo on vähän uudempi, vuodelta 1949, mutta yhtä kaikki, symbolisesti Moskova oli jo ennen sotaa maailman napa ja Šabolovkan pyöreästä tornista kuulutettiin Kominternin ilosanomaa koko maailmalle. Pian vallankumouksen jälkeen rakennettu torni, joka sijaitsee monelle tutun hotelli Akademitšeskajan lähellä, oli uuden Moskovan symboli.

Uutta Moskovaa alettiin toden teolla puskea vanhan jättiläiskylän tilalle 1930-luvun puolivälissä ja sen symboleihin kuului metroverkosto, jonka asemat olivat kuin palatseja. Muuan taitelija väittää näkevänsä niissä bysanttilaisen basilikan rakenteen.

Kaiken komeuden keskellä pieni ihminen tuntui kuitenkin kutistuvan vain entistäkin pienemmäksi. Jalankulkijana hän tuntui olevan lainsuojaton, normaalit inhimilliset tarpeet oli unohdettu ja pröystäilevä mittakaava oli tehty jotakin muuta kuin viihtymistä varten. Toki ainakin autojen tuloon oli valmistauduttu jo puoli vuosisataa ennen kuin niitä oikeasti alkoi tulla.

Muistan vielä, miten helppoa turistin oli hurauttaa autollaan mihin tahansa ja pysähtyä loputtomille vapaille parkkipaikoille ilman maksua. Suurilla valtakaduilla taas taisi olla toistakymmentäkin ajokaistaa ja on vieläkin.

Nyt kaikki on muuttunut Moskovassakin. Mikä on kiinnostavaa, on muutoksen tavaton nopeus ja, kuten tuntuu, myös perinpohjaisuus. Turistia ajatellen on metrossa myös tekstit ja kuulutukset englanniksi. Kuulemma ajatellaan nyt ainakin ensi alkuun joitakin potkupallokilpailuja, joita monet suorastaan tulevat varta vasten katsomaan.

Ihmeekseni kuulin Moskovan junassa taannoin, että junavuoroja Suomesta on harvennettu ja että suomalaisia turistiryhmiä junissa on näkynyt hyvin harvoin, vaikka yhteys on todella kätevä.

Mutta asiaa saattaa ainakin jossain määrin selittää nykyinen lentoliikenteen helppous. Juna Šeremetjevosta Valko-Venäjän asemalle menee puolessa tunnissa ja maksaa Suomen rahassa vajaan kympin. Tungosta ei näytä olevan ja edestakaisen lentolipunkin Suomeen saa halvemmalla kuin junalipun.

Kelpaapa sitä nykyään siis matkustaa tuohon varsin kiinnostavaan kaupunkiin, jonka etuihin kannattaa lisätä myös turvallisuus, ainakin turistin kannalta. Moskovassa on joka puolella sen verran poliiseja ja vartijoita että mikäli turisti tulee ryöstetyksi, hän kyllä saa syyttää itseään.

Ja onhan se vanhemmalle ihmiselle mukavaa, kun metrossakin nuorukaiset ja neitoset kiiruhtavat luovuttamaan istumapaikan. Toki kuulutuskin kehottaa siihen jokaisena pysäkkivälin aikana, mutta silti. Ulkomailla sitä tuntee olevansa.