Varjo Suomen yllä

Varjo Suomen yllä

Stalinin salaiset kansiot. Toim. Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola. Docendo 2017, 510 s.

Moni taitaa kuvitella, ettei Venäjän arkistoista saa yhtään mitään ja että sen takia tietomme neuvostokauden historiasta ovat heikot ja loputtomalle vääristelylle alttiit.

Tämä käsitys tietenkin johtuu siitä, että lehdistö alinomaa muistuttaa arkistojen ollen avoimet parikymmentä vuotta sitten ja sen jälkeen yhä enemmän sulkeutuneen.

Tottahan tämä onkin. 1990-luvun puolivälissä pääsi useimpiin arkistoihin ilman erityistä vaivaa. Mikäli lähteitä tarvitsi projekti, jonka tärkeydestä –esimerkiksi ”historian valkeiden aukkojen täyttäminen”- myös Venäjällä oltiin korkealla taholla kiinnostuneita, oli palvelu erinomaista ja kaikista kysymykseen tulevista arkistoista saatiin materiaalia hyvin höylisti.

Tällainen projekti oli suomalais-venäläinen Talvisodan poliittinen historia,(Suom. Yksin suurvaltaa vastassa) jossa itsekin olin mukana. Suomen puolelta projektin johtajana oli Olli Vehviläinen ja Venäjän puolelta Oleg Ržeševski. Tuossa vaiheessa tarkoitus oli jopa kirjoittaa kirjaan yhteisiä artikkeleita, mutta siitä ei lopulta tullut mitään ainakaan minun osaltani.

Joka tapauksessa palvelu oli moitteetonta. Asiaan lienee vaikuttanut presidentti Jeltsinin suojelus. Hänelle ainakin lähetin Suomen historiallisen seuran Venäjän jaoston nimissä kirjeen, jonka perille meno voitiin todeta arkistoissa, vaikka siihen ei tullut vastausta.

Yhtä kaikki, dokumentteja tuotiin varsin auliisti muun muassa NKP:n keskuskomitean vanhaan istuntosaliin, joka sijaitsee Iljinka-kadun varrella ns. Vanhan torin vieressä. Siellä oli vielä aivan hiljattain kokoontunut supervallan potentaattien kerma. Ehkäpä sen ajan peruna myös paikallinen työmaaravintola oli poikkeuksellisen korkeatasoinen jopa noina ankeina aikoina.

Palvelu oli hyvää ja altista myös ulkoministeriön arkistossa, joka muuten ei ollut eikä ole avoinna tutkijoille. Jopa puolustusministeriöstä pari everstiä toi hotelliin nähtäväksi jonkun salkullisen papereita ja asian tärkeyden korostamiseksi heillä oli pistoolitkin mukana.

Tavaraa tuli myös vanhan puoluearkiston Stalinin kokoelmasta ja NKVD:n raporttejakin muistelen siellä jo silloin olleen. Niitä joka tapauksessa saimme sitten myöhemmin, kun julkaisimme kaksi dokumenttikokoelmaa, jotka käsittivät talvi- ja jatkosodan mielipidetarkkailua.

Lisäksi saimme tutustua myös tämän mielipidetarkkailun dokumentteihin laajemmaltikin, kun niistä julkaistiin parikymmenosainen kokoelma, jonka viimein osa ilmestyi tänä vuonna. (Soveršenno sekretno. Lubjanka Stalnu o položenii v strane, 1922-1934)

Kuva olisi epätäydellinen, ellemme mainitsisi, että perestroikan arkkitehdin, Aleksandr Jakovlevin johdolla julkaistiin monta kymmentä temaattista nidettä dokumentteja sarjassa Rossija. XX vek. Dokumenty. Sen julkaisijana oli kansainvälinen säätiö ”Demokratia”.

Temaattisia, joskus moniosaisia dokumenttikokoelmia on tässä sarjassa julkaistu muun muassa aiheista ”NEP:in murtaminen”, ”Valta ja kulttuuriälymystö”, ”Sensuuri”, ”Vuoden 1957 puoluevastainen ryhmä”, ”Kollektivisoini” ja niin edelleen ja niin edelleen.

Tutkijoiden käytettävissä on nyt paljon enemmän materiaalia kuin he ovat ehtineet sulattaa. Sitä paitsi myös netissä on julkaistu valtavasti erinäisistä aikakauslehdistä (Istotšnik, Rodina) puhumattakaan.

Sitä paitsi englantilaiset ja sittemmin amerikkalaiset mikrofilmasivat paljon keskeistä poliittisen historian aineistoa ja myivät sitä eri maihin. Meilläkin on Kansallisarkistossa sekä Ždanovin että Molotovin kokoelmat. Erittäin paljontärkeää tietoa on molemmissa.

Tähän voidaan lisätä vielä kymmeniä dokumenttijulkaisuja, esimerkiksi Kominternistä, Venäjän oppositiopuolueista, Katynin murhista, kenraali Vlasovista ja niin edelleen. Myös valtava, yli sata osaa käsittelevä Stalinismin historian tutkimusten sarja on vaikuttava ja sotahistorian osalta vankkoja niteitä on ilmestynyt vuosittain. Kyllä Venäjällä tietoa asioista tarjolla on. Meillähän sitä ei juuri olekaan.

Silti on totta, että arkistoista ei enää saa asiakirjoja yhtä helposti kuin ennen. Putin on nyt itse korkein salaisuuksien vartija ja hänen urataustansa huomioiden tämä ei anna aihetta olettaa taipumusta suureen avoimuuteen.

Sentään uutta materiaalia on saatu. Suomen kannalta tärkeimmät uutuudet koskevat ns. Presidentin arkiston erikoismappeja (osobyje papki).

”Erikoismappi” oli aikanaan salaisuuden korkein aste ja ns. Presidentin arkisto näyttäisi koostuvan kauttaaltaan juuri sellaisista.

Presidentin arkisto syntyi, kun Jeltsin aikanaan poiki eri arkistoista sellaisen materiaalin, joka ei kuulunut julkistettavien piiriin.

Muuan tällainen ryhmä olivat Suomea käsittelevät Neuvostoliiton korkeimman hallintoelimen, politbyroon Suomea käsittelevät erikoismapit, jotka nyttemmin siis saatiin suomalaisten käyttöön valokuvattuina. On ilmeistä, että niistä ei ole poistettu yksittäisiä asiakirjoja. Muutama mappi kyllä sen sijaan aivan ilmeisesti puuttuu ja kahden liitteen voi myös havaita puuttuvan.

Valitettavasti näiden puuttuvien mappien sisällysluetteloa tai edes aihepiiriäkään ei ilmoiteta. Selvää joka tapauksessa on, että on olemassa jokin erityinen syy siihen, ettei niitä ole annettu. Ainakaan jokaisessa tapauksessa syynä ei ilmeisestikään ole se, että ne sisältäisivät materiaalia, jonka salassapitoaika on päättynyt. Mahdollisesti asia liittyy agenttien toimintaan, jota FSB yhäkin tunnetusti pyrkii salailemaan, mahdollisesti syy on jokin muu.

Mutta parikymmentä mappia sentään saatiin ja epävirallisten tietojen mukaan sen pitäisi oleman yli 90 prosenttia kaikesta vastavasta materiaalista, mitä siellä Stalinin ajalta on

Kun saadun materiaalin määrä on noin 1900 sivua (valokuvaa) ei kaiketi sitten puuttuisi kuin noin 100-200 liuskaa. Toki laatu saattaa näissä asioissa olla olennaisesti tärkeämpi kuin määrä.

Merkittävää joka tapauksessa on, että meillä nyt on täysiä sarjoja niistä Neuvostoliiton korkeimman päättävän elimen materiaaleista, jotka koskevat Suomea.

Ei tässä kaikkea ole ja Neuvostoliiton päättäjillä oli aikoinaan käytössään vielä paljon muuta, joka ei näihin politbyroon mappeihin ole mahtunut. Mutta se kuva, joka valtion ja puolueen terävällä päällä Suomesta aikanaan oli, on kyllä nyt tutkijoidenkin katseltavissa tämän materiaalin ansiosta. Se talletetaan kokonaisuudessaan Kansallisarkistoon lähiaikoina, veikkaan ensi vuoden kevättä.

Mutta miksi olemme tämän materiaalin saaneet? Miksi se on meille annettu?

No, ensiksikin sitä pyydettiin. Huhuja ja mukamas tietoa siitä, että materiaali olisi saatavissa puoluearkistosta, jonne se oli siirretty, oli liikkeellä jo yli kymmenen vuotta. Sieltä kuitenkin tuli pakit.

Joka tapauksessa se piti paikkansa, että tätä materiaalia oltiin siirtämässä julkisiin arkistoihin. Ilmeisesti samalla tehtiin Venäjälle tyypillistä tarkistusta vielä siitä, mitä aineistoa ei vielä salaisuusajan umpeuduttuakaan annettaisi kenellekään.

Mutta pari vuotta sitten, kun vanha ystävämme, Venäjän tiedeakatemian Venäjänhistorian laitoksen varajohtaja Sergei Žuravljov, joka oli mukana myös parinkymmenen vuoden takaisessa O.W. Kuusista käsittelevässä kirjassa, arveli, että se nyt olisi saatavissa, pyydettiin häntä hankkimaan sinne lupa.

Lupaa ei kuitenkaan myönnetty eikä myönnetä niille, jotka eivät ole Venäjän kansalaisia tai joilla on kaksoiskansalaisuus. Sergei joka tapauksessa pääsi arkistoon ja hommasi valokuvakopiot Suomi-mapeista, joita ei siis kuitenkaan saanut aivan viimeistä myöten. Kuvaus- ym. työ maksoi pari tonnia.

1900 liuskaa usein huonolaatuisia kopioita on liikaa käännettäväksi ja julkaistavaksi ja niinpä vanha työryhmämme, joka oli julkaissut myös talvisodan ja jatkosodan NKDV-raportteja käsittelevät kirjat, valikoi joukosta noin parisataa dokumenttia ja laati niihin kommentit.

Kun saimme vielä Wihurin ja Emil Aaltosen rahastoilta apua käännöskuluihin ja Mirko Harjula teki käännöstyön, oli kasassa julkaisu, jollaisia Suomessakin kustantajat suostuvat julkaisemaan. Yleensähän ne tuottavat huonosti ja kustantajat pelkäävät kuluja.

Käännösvalikoima on nyt kirjakaupoissa ja vaikka se ei sisällä merkittävästi aivan hämmästyttäviä ja käänteentekeviä dokumentteja, voi sitä pitää arvokkaana lisänä alan kirjallisuuteen ja myös harrastajien kirjastoihin.

Olennaisempaa on tietenkin itse aineisto kokonaisuudessaan, parikymmentä mappia, jotka siis tulevat Kansallisarkistoon ja joiden aineisto on kiinnostavaa mitä moninaisimpien kysymysten tutkijoille.