Häirintä

Häiriintymisen oikeus ja kohtuus

Parodiahorisontti pakenee taas yhä kauemmas. Kyseessä on kyllä ikituoreen ongelman uudelleen lämmittäminen, mutta hätkähdyttävää on, ettei edellisistä kerroista ole mitään opittu.

Toisaalta koko asia on tavallaan koko ihmiskunnallekin verrattain uusi. Ainakin muuan amerikkalainen edistyksellinen taho esitti pari vuosikymmentä sitten todisteena ihmiskunnan edistymisestä, että aivan uusi rikollisuuden laji on opittu tunnistamaan. Kyseessä oli seksuaalinen ahdistelu, sexual harassment.

No, tuollaisen asian sopimattomuus lienee ihmiskunnalle ollut periaatteessa selvää jo satoja vuosia tai ehkä kauemminkin. Vaimojen kunnia oli ja on etenkin primitiivisissä kulttuureissa aivan erityisessä suojeluksessa ja jopa ahdistelijan henki saattaa pian käydä halvaksi, jos suojelija sattuu asian havaitsemaan.

Pariutumisikäisten kanssa asia on toisin. Heillähän on ymmärrettävästi pakonomainen tarve hankkiutua vastakkaisen sukupuolen huomioon ja vaihtaa erilaisia viestejä, joiden perimmäistä tarkoitusta ei tarvitse selostaa.

Ikävä kyllä, tällöin väistämättä altistutaan ns. oheisvahingoille. Myös sellaiset, joille viesti ei ole tarkoitettu, ottavat sen onkeensa, ymmärtämättömyyttään tai muuten.

Niinpä syntyy häiritseviä tilanteita. Täysin tasapainoinen ja itsensä kanssa sovussa elävä tyttönen tuskin periaatteessa kauhistuu kuullessaan olevansa ns. hyvän näköinen. Mikäli asian toteaa ihailtu alfauros, siitä saattaa jäädä muisto, jota luonnehditaan ihanaksi.

 Muussa tapauksessa kommentin esittäjä saatetaan leimata mahdollisimman rumilla sanoilla, tässähän otetaan naisen arvosta mittaa: että tuollainenkin kehtasi jotain kuvitella…!

Yhtä kaikki, häiriintyminen eli mielenrauhan menettäminen on näillä markkinoilla luonnollinen ja väistämätön ilmiö. Kutsuvasti pynttäytyneet ja käyttäytyvät tai muuten vain vaikuttavan näköiset naiset häiritsevät aivan varmasti perusterveen uroksen mielenrauhaa.

 Ei muuten voi ollakaan, eikä tätä luonnollista asiaa kannata enempää hävetä kuin kauhistella. Luulen, ettei edes burkapakko muuta asiaa, Vain kynnys häiriintymiseen alenee.

Mutta mitä tekemistä tällä on yhteiskunnallisten ongelmien kanssa? Mikäli eletään vapaassa yhteiskunnassa, ei sillä olekaan. Mikäli sen sijaan eletään orwellilaisen totalitarismin maailmassa, asiasta saatetaan tehdä maailman napa.  Mikään ei olekaan yhtä tärkeää kuin häiritseminen, häiriintyminen ja siitä vastuussa olevien syyllistäminen ja rankaisu. Tässä tapauksessa rangaistuksen kovuus on hyvä asia.

Totalitarismin tunnistaa siitä, että se pyrkii hallitsemaan inhimillisen elämän kaikkia tasoja. Kaikki on politiikkaa ja tulee saattaa julkisen vallan tarkkailun ja rankaisemisen piiriin.

Aikoinaan Neuvostoliitossa oli muuan rikos ylitse muiden, neuvostovastainen agitaatio. Siitä saattoi saada hyvin erilaisia rangaistuksia riippuen siitä, miten törkeäksi asia tulkittiin. Joka tapauksessa asian ydin oli vallitsevan systeemin tai vain olojen arvosteleminen. Sellaista vastaan oli nollatoleranssi.

Tuo käsite nollatoleranssi eli täydellinen suvaitsemattomuus on sinänsä täysin totalitaarinen. Kun se yhdistetään asiaan, jonka määrittely on täysin mielivaltaista ja jopa asianomistajasta riippuvaista, ollaan normaalin länsimaisen perinteisen oikeuskäytännön ulkopuolella.

Vaatia nollatoleranssia häirinnälle, jonka määrittelee kokonaan asianomistaja, tarkoittaa yksinkertaisesti avointa valtakirjaa mielivallalle. Sitä paitsi kyseessä on yritys julistaa normaali inhimillinen psykologia a priori rikolliseksi siltä osin kuin se koskee miessukupuolen normaalia sukupuolista suuntautumista.

Muistanpa vielä, miten takavuosina kauhisteltiin sitä, että joku mies oli saattanut ehdottaa naiselle seksuaalista kanssakäymistä.  Tämä leimattiin rikolliseksi, mutta ei esitetty asialle vaihtoehtoa: onko siis seksuaalinen kanssakäyminen aloitettava lupaa pyytämättä vai onko sekin rikollista? Entä miten ihmiskunnan käy tämän nollatoleranssin kassa eläessä?

Toki seksuaalinen ahdistelu vastoin kohteen suostumusta tai halua saattaa olla epämiellyttävää ja täyttääkin tietyssä vaiheessa rikoksen tunnusmerkit. Se on ainakin potentiaalisesti helppo tunnistaa. Asianhan voi todeta vaikkapa siitä, että se jatkuu kiellosta huolimatta.

Mutta miten on häirinnän kanssa? Edistyneistölle on tainnut sattua kömmähdys tuon rakkaan englanninkielen kanssa, kun harassment on suomennettu häirinnäksi. Sanat tosin kuulostavat samanlaisilta, mutta kyllä suomen kielen häirintä on sentään aivan jotakin muuta kuin ahdistelu. Asiat on syytä erottaa jyrkästi toisistaan eikä tahallaan sotkea niitä keskenään.

Kuten sanottu, kuka tahansa normaali oman sukupuolensa edustaja häiriintyy seksuaalisista viesteistä, sanallisista ja sanattomista, joita vastakkainen sukupuoli lähettää tarkoituksella tai vain yleisesti ja kohdentamatta. Näin on ollut ja näin on aina oleva.

Aivan eri asia on, mikäli ryhdytään yksilöön käyvään provosoimattomaan hyökkäykseen vieläpä siinä tapauksessa, että kohde selvästi kertoo asian olevan ei-haluttu. Tässäkin toki joudutaan jättämään ratkaisuvalta kohteelle. Se, mikä on tarkoitettu flirttailuksi, saattaa mennä ohi tai sitten vain ärsyttää, kuten liian pienen lahjuksen tarjoaminen virkamiehelle. Se on alentavaa.

Mutta kaikki riippuu konkreettisesta tilanteesta ja sen osapuolista. Puheet ”nollatoleranssista” kannattaa jättää vakavan keskustelun ulkopuolelle, sikäli kuin asiasta edes on mahdollista viritellä vakavaa keskustelua yleisellä tasolla.

Se, mikä olisi ehdottomasti syytä tehdä keskustelun säilyttämiseksi järjellisellä tasolla on häirinnän ja ahdistelun erottaminen toisistaan.

Molempia sanoja toki käytetäänkin, mutta ikään kuin synonyymeinä. Tämä on surkeaa ja todistaa ajattelukyvyn puutteesta.

Sata vuotta sitten oli muodissa miesten naisia kohtaan osoittama ritarillisuus, joka sai usein melko naurettaviakin muotoja, ainakin meidän näkökulmastamme. Joka tapauksessa kyseessä oli molempien osapuolten hyväksymä leikki, jolla oli omat sääntönsä.

Kulttuuri on itse asiassa hyvin suurelta osalta, ellei kokonaan, leikkiä, kuten Johan Huizinga aikoinaan totesi. Kun kulttuuri eli tapojen viljely, kultivointi, rapautuu, jää jäljelle vain karkeus, joka ei tunne henkevyyttä eikä huumoria.

Millaisia leikkejä tämä aika on kehittänyt sukupuolten väliseen kanssakäymiseen? Vai onko leikki niissä kokonaan kielletty? Ehkäpä kyseessä onkin nyt, ainakin ihanteen tasolla, yhteiskunnan normittama, äärimmäisen vakava ja totinen asia, joka ennen pitkää viedään kokonaan valtion tarkkailun ja rankaisun kohteeksi?

Ilmeiseltä näyttää, ettei sukupuolten välinen suhde ainakaan tulevaisuudessa enää kuulu runouden ja vapauden valtakuntaan, vaan sitä hallinnoidaan keskitetysti ideologisista keskuksista käsin. Lähiviranomaiset hoitavat määräysten toimeenpanon ja laadunvarmistuksen. Hilpeys kielletään ja hymystäkin tulee raskauttava asianhaara.