Pietarin-opas

Eväitä Pietariin menijöille

St. Petersburg och dess omgifningar. Praktisk vägledning för fremlingar, som besöka Rysslands hufvudstad. Utarbetad af C.M. Lindforss. Helsingfors, G.W. Edlunds förlag, 1872, 203 s.

Vuonna 1870 saivat nälkäiset työmiehet lopulta rakennettua sen mainion ja monessa suhteessa tärkeän itäradan, joka yhdisti Riihimäen Pietariin.

Vääjäämättömät seuraukset tulivat ennen pitkää. Vaikka radan päätepiste pysyi Nevan tällä puolella, oli nyt syntynyt nopea ja tehokas yhteys Venäjälle.

Seuraavan nälkävuoden aikana ei tarvitsisi kuolla ainakaan sen takia, että laivaliikenne loppui meren jäätymisen takia yllättävän aikaisin. Sitä paitsi myös vientitavaraa Venäjälle passasi lähettää nopeasti, ihan päivittäin.

1900-luvun alussa sitten mainostettiinkin jo sisäsuomalaisten konepajojen tuotteita Venäjän Kaukoidässä saakka, vaikka Siperian rata tuli ”lopullisesti” valmiiksi vasta maailmansodan aikana.

 Se kuuluisa, suomalaisilta miljoonansa vaatinut Nevan silta (Финляндский мост 1910-1912), jonka yhäkin saa nähdä Aleksanteri Nevskin sillasta vähän yläjuoksun puolella, yhdisti viimein suuriruhtinaskunnan todella tehokkaasti imperiumin valtasuoniin.

 Kuitenkin jo sitä ennen, kuten kuuluisa kiteytys kertoo, rautatiet olivat tiivistäneet Suomen yhtenäiseksi ja henkisesti se oli 1900-luvun alussa valmis ottamaan vastaan Bobrikovin hyökkäyksiä ja yhdistymään lopullisesti.

Mutta Pietarin radan valmistumisesta siihen meni vielä yksi historiallinen sukupolvi, kolme vuosikymmentä. Toki nekin muuttivat maailman tätä kulmaa suuresti. Rautatie helpotti muun muassa huviloitsijoiden muuttoa Karjalan kannakselle. 1900-luvun alussa heitä oli jo yli satatuhatta. Monin verroin enemmän kuin kanta-asukkaita.

Se antoi sitten aiheen liittää nuo alueet eli Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjät suoraan Venäjään, pois suuriruhtinaskunnan yhteydestä. Asia synnytti Suomessa hirveän haloon ja jäi lopulta toimeen panematta, vaikka sitä ei peruttu.

Talvisodassa raja sitten palautettiinkin aina vuoden 1721 linjalle. Toki meillä on aihetta olla tyytyväisiä siihen, ettei sitä sentään viety aina vuoden 1743 linjalle, jossa se oli ollut aina vuoteen 1811 saakka. Vielä suurempi tyytyväisyyden aihe tietenkin oli, ettei palattu Haminan rauhan rajalle.

Mutta harvoinpa sitä tyytyväisiksi ruvetaan, kun hullusti käy. Onhan silloin aina kyseessä muutos huonompaan suuntaan.

Riihimäen-Pietarin rata joka tapauksessa muutti asioita ainakin aluksi parempaan suuntaan. Pääkaupunkiin pääsi Suomesta nyt pistäytymään vaikka päiväseltään. Myös turistit arvostivat tällaista mahdollisuutta.

On joka tapauksessa ilmeistä, että vielä tuolloin Pietari oli meillä harvojen tuntema ja edusti suoranaista eksotiikkaa. Siitä todistavat ajan sanomalehtien lukijakirjeet. Nopeasti turistien määrä joka tapauksessa lisääntyi ja myös vanha suomalainen kolonia kasvoi.  

Enimmillään noin 24000 ”passilla oleskelevan” suomalaisen takia Pietari oli jonkin aikaa jopa ”toiseksi suurin suomalainen kaupunki”, kuten kuulee usein sanottavan. Sitä paitsi ”suomalaisuus” syntyi myös lähiseutujen inkeriläisistä ja kannaksen talonpoikien päivittäisistä matkoista erilaisten tienestien perässä.

Pietarissahan ilmestyi sitten myös suomenkielisiä lehtiä sekä ”Suomalainen kansan-kalenteri”, jossa oli kaikenlaista käytännön tietoa kaupungissa asioiville. Lindforssin matkaopas sen sijaan on selkeästi turisteille suunnattu, minkä näkee vaikkapa liitteenä olevasta Eremitaasin kartasta.

Kyseessä ei kuitenkaan ole jo 1800-luvun alkupuolelta juontuvien Baedeker-matkaoppaiden kopiosta. Tämä kirja ei siinä määrin luettele ja arvostele hotelleja ja vastaavia asioita, vaan keskittyy kuvailemaan kaupunkia yleensä, myös nähtävyyksiä. Se mainitsee kyllä samalla myös turistin kannalta tärkeät asiat, kuten vaikkapa ministerivaltiosihteerinviraston osoitteen ja passiasioihin liittyvät muodollisuudet.

Muuten kirja sisältää pitkähkön historiallisen kuvauksen sekä aakkosellisen hakemiston, jossa on varsin kiinnostavia otsikoita. Tietoa saa muun muassa erilaisista varoitussignaaleista, jotka koskevat tulipaloja ja Nevan pinnan nousua. Enimmillään ammuttiin tykinlaukauksia viidentoista minuutin välein sekä Pietarin ja Paavalin linnoituksesta että Amiraliteetista.

Kadonnutta kansaperinnettä ovat aikoinaan Nevalla kelluneet uimahuoneet, joissa näyttää saaneen myös lämpimiä kylpyjä. Myös ponttoonisillat, jotka talveksi koottiin pois, on nyt korvattu kiinteillä. Aikoinaahan myös Suomalainen  kevyt höyrylaivayhtiö huolehti liikenteestä Nevalla ja pani talvisin Nevan jäälle taiteet, joita pitkin huristelivat raitiovaunut.

Kansan- ja kirkkojuhlat ovat saaneet hakemistossa oman, laajan osastonsa ja aikalaisten todistuksen mukaan niissä olikin mitä katsella. Olaa luokkaansa olivat laskiaisviikon ja pääsiäisviikon huvit, joita tässäkin kuvataan pitkästi. Ne olivat myös suomalaisten lehtien lukijakirjeiden hittejä.

Yksityiskohtaisesti selostetaan sellaisiakin instituutioita kuin löytölastenkoti. Löytölasten vuosittainen määrä nousi huikeaan 25000:een. Kuolleisuuskin oli melkoinen.

Ajureista kerrotaan, että ne ovat Venäjällä ainutlaatuisia ja niitä löytyy Pietarista peräti 20000. Yleensä kuskit ovat hyvin kohteliaita ja imartelevat potentiaalisia asiakkaita kaikin tavoin.

Mitä tinkimiseen tulee, henki oli sama kuin Runebergin ”Hirvenhiihtäjissä”: ”Ej köpslagades länge och ej afprutades mycket, hälften dock prutades genast”.

Hakusanan statistik kohdalla on myös kiintoisaa tietoa, joka auttaa sijoittamaan Pietarin muiden suurkaupunkien joukkoon. Kaupungin vuosibudjetti vuodelta 1865 oli noin kaksi ja puoli miljoonaa ruplaa. Wienissä ja Berliinissä se oli kolmisen miljoonaa.

Sitä paitsi puolet budjetista käytettiin hallintoon. Poliisejakin Pietarissa oli yksi 210 asukasta kohti. Berliinissä oli yksi 415 asukasta kohti ja Wienissä 416. Moskovassa luku oli vain 70 henkeä per poliisimies.

Wienissä ja Berliinissä kansansivistykseen suunnatut kulut olivat 9 ja 31 prosenttia budjetista, mutta Pietarissa vain yksi prosentti. Myös hyväntekeväisyysmenojen prosenttiosuus olivat Pietarissa alle puolet noiden vertailukaupunkien määrästä.

Tässä toki on jätetty huomioitta, että valistus- ja hyväntekeväisyyslaitokset saivat Pietarissa paljon yksityistä rahoitusta. Suomalainen lehdistö kuvailee joka tapauksessa noita hyväntekeväisyyslaitoksia kerrassaan esimerkillisiksi.

Ja nehän mainitaan myös oppaassa. Sellaisia olivat muun muassa Suuri houruinhoitola, jota kuvaillaan hyvin tarkoituksenmukaiseksi, Kruununperillisen hoitolaitos parantumattomasti hulluille (vansinniga), Demidovin turvakoti työväenluokalle, Pietarin kaupungin köyhäintalo, Anastasian asyyli, Keisarinnan Aleksandra Fjodorovnan turvakoti, Pyhän Annan leskienkoti, Diakonissojen eli armeliaiden sisarten laitos, Invaliditalo, Köyhäinkomitean talo ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kaiken kaikkiaan tämän alan laitoksia oli huomattavan paljon. Erikoisesti mainittakoon palvelustytöille tarkoitettu koti sekä langenneille tytöille, parannusta tekeville ilotytöille sekä vankilasta vapautuneille naisille tarkoitettu Pyhän Maria Magdalenan asyyli. Suurkaupungin varjopuoli oli ankea, mutta toki yritystä tilanteen parantamiseen oli.

Myös ympäristön nähtävyyksiä ja liikenneyhteyksiä kuvaillaan. Tsarskoje Selo ja Pavlovskin rautatie, sen päässä pidettyine suurine kesäkonsertteineen tyydytään vain mainitsemaan. Sen sijaan kuvaillaan laajemmin Novaja derevnjan, Staraja derevnjan, Parkalan, Toksovan, Kolomäen ja Murinon tarjoamia mahdollisuuksia.

Itse asiassahan Venäjän ensimmäinen rautatie rakennettiin juuri Pavlovskiin vuonna 1837 ja sen peruja on venäjässä vieläkin käytetty asemaan merkitsevä sana vokzal, joka tulee englannin sanasta Vauxhall, joka viittaa juuri viikonloppuhuvien suosittuun pitopaikkaan.

Muuan seikka, joka nykyturistia, etenkin kotivoin ja -juuston ja maustetun silavan ystävää harmittaa, ovat vähämielisiltä tuntuvat tullimääräykset.

Mutta osattiinhan sitä ennenkin.  Suomeen ei saanut Venäjältä tuoda spriitä eikä paloviinaa (vodkaa) eikä y öskään nautaeläimiä, naudnlihaa eikä vuotia.

Sen lisäksi tullia kannettiin monista tuotteista. Niihin kuluivat tupakka, sokeri, suola (omalla tariffillaan keittosuola, raffinoitu suola sekä vuorisuola karkeana ja paloina) ja viinit.

Ulkomaalaisia tuotteita, joista oli kannettu Venäjän tulli, sai tuoda vapaasti. Tämä ei kuitenkaan koskenut niitä tuotteita, jotka oli mainittu pitkässä luettelossa, joka käsitti muun muassa appelsiinit, arrakin, konjakin, kumin, indigon, cochenillan, kaakaon, kapriksen, kardemumman, korkkipuun, mantelit, siman, oluen ja portterin, neilikat, oliivit ja oliiviöljyn ja monia muita hyödykkeitä. Tullin määrä oli erilainen esimerkiksi silloin, kun juoma oli pullotettua tai tuotiin tynnyreissä.

Kerrotaan, että pietarilaiset huviloitsijat tuskastuivat aivan erityisesti tuohon viinipullojensa syynäykseen Suomen rajalla ja että tämä lopultakin oli tärkeä tekijä johtamassa siihen, että rajapitäjät päätettiin liittää suoraan keisarikuntaan.

 Näin saattaa hyvinkin olla. Asustelihan rannikolla korkeita potentaatteja sotaministeri Kuropatkinista lähtien. Nettohyöty koko tullauksesta saattoi lopultakin olla kyseenalainen. Ärsytysmomentti lienee ollut melkoinen. Ajatelkaapa, jos Ahvenanmaa keksisi soveltaa vastaavaa systeemiä.

Yleisarviona Lindforssin kirjasta sanoisin, että se tietenkin on osittain hieman vanhentunut, mutta ilman muuta intelligentille turistille hyödyllinen ja usein paljon kiinnostavampi kuin nykyiset matkaoppaat.