Erittäin suuria salaisuuksia

Erittäin salainen. Soveršenno sekretno

«Совершенно секретно»: Лубянка – Сталину о положении в стране (1922-1934). Том 10, части 1,2 и 3.  Институт российской истории РАН, Реакционный совет: Г.Н. Севостьянов, А.Н. Сахаров, В.С. Христофоров, В.В. Алексеев, Т. Вихавайнен, Л.П. Колодникова. Москва 2017,  655, 711 и 607 с.

Soveršenno, sekretno –erittäin salaista- oli leima, jota käytettiin Neuvostoliitossa varsin paljon. Koko valtakuntahan oli mitä suurimmassa määrin salailun ja vakoilun yhteiskunta.

Tämä oli tietenkin kummallista, koska asia oli periaatteessa täsmälleen päinvastoin. Juuri bolševikit paljastivat vallankumouksen jälkeen ympärysvaltojen salaisen diplomatian kiemurat ja vannoivat julkisuuden nimeen.

Vapaus taas oli kirjoitettu jo sosialismin nimeen: sehän merkitsi pitkää askelta koko ihmiskunnalle, pois pääoman orjuudesta kohti täyttä ja suorastaan anarkistista vapautta, ihmisen täydellistä itsetoteutusta.

No, periaate on periaate ja käytäntö on käytäntö. Ennen pitkää ymmärrettiin, että vapaus –suurin mahdollinen reaalinen vapaus- vallitsi jo tuossa reaalisosialismissa ja asia tarvitsi vain oikein oivaltaa. Ongelma oli ihmisten omassa päässä. Mitä muuta vapaus on ja edes voi olla kuin välttämättömyyden tiedostamista ja hyväksymistä? Rajat sillä kuitenkin on. Yritäpä olla vapaa vaikkapa painovoimasta…

Siihen aikaan ei ollut postmodernismia, mutta samat argumentit menivät hyvin kaupaksi niille, jotka uskoivat. Mutta tokihan oli sitten niitä muitakin.

Niinpä salaisuuksista eli todellisuuden oikean luonteen kätkemisestä tuli yksi reaalisosialismin tärkeimmistä kulmakivistä tiedustelun ja pelotteen eli terrorin ohella. Puhuttiin jopa konspiratiivisuudesta, joka aina tulisi olemaan osa kommunistisen puolueen hallintoa, kuten jo Lenin totesi.

Sitä paitsi salaisuus ja sen hallitseminen antoi ja antaa aina auktoriteettia. Vain harvat ja valitut ovat arvollisia tietämään joitakin asioita ihan sellaisina kuin ne ovat. Näinhän se silloin ymmärrettiin ja ymmärretään vieläkin. Kysykää vaikka meikäläiseltä laatumedialta,

Dostojevskin suurinkvisiittorin pyhä kolminaisuus koostui ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin yhdistämisestä. Näitä kaikkia tunsi ja hallitsi vain se kaikkein ylin taso ja muut saivat tyytyä uskolla omaksumaan, mitä heille annettiin.

Salaisuus käsitti muun muassa asioita, jotka eivät sopineet kansalle tarjoiltuun kuvaan maailmasta ja omasta maasta. Salaisuuden piiriin kuuluivat sallitun julkisuuden kanssa ristiriidassa olevat asiat. Niiden olemassaoloa ei kielletty siinä ahtaassa piirissä, jonka oikeuksiin kuului niiden tunteminen, mutta muille jopa niiden olemassaolon julkinen olettaminen olisi ollut rikos, lain tarkoittama neuvostovastainen agitaatio. Se oli ennen kaikkea ajatusrikos. Se koski niitä, jotka eivät kyenneet asioita oikein ymmärtämään.

Oli siis syntynyt tilanne, jossa todellisuus ja siitä luotu virallinen kiiltokuva jyrkästi poikkesivat toisistaan. Totuuden sanomisesta oli tehty vallankumouksellinen teko. Se oli vihapuhetta, jollaista normaali, omasta edustaan kiinnostunut kansalainen ei voinut itselleen ja läheisilleen julkisesti sallia.

Mutta valtiojohto oli kiinnostunut myös siitä, mitä ihmiset -tyhmyyksissään tai ei- ihan oikeasti ajattelivat eikä vain siitä, mitä he julkisissa tilaisuuksissa väittivät ajattelevansa.

Totuutta pyrittiin saamaan selville ilmiantajien verkostolla, joka kirjasi myös kaikki mahdolliset epäviralliset lausahdukset ja jopa kännijaaritukset (päivityksistä ei siihen aikaan puhuttu), luottamuksellisista ja vähemmän luottamuksellisista keskusteluista puhumatta.

Neuvostovastaiset mielialat, niiden ilmaisijat ja heidän oletetut taustavoimansa olivat yksi niistä asioista, josta tietoa koottiin systemaattisesti ja raportit yhdisteltiin säännöllisin väliajoin muistioiksi, joista muutaman hengen johtoryhmä sai yleiskuvan koko maan tilanteesta ja sen mahdollisesta muuttumisesta. Konkreettiselle tasolle oli myös haluttaessa helppo päästä syvemmällekin, mutta siitä yleensä huolehtivat paikalliset elimet.

Muuten mielipidetarkkailu huolehti erilaisista teemoista, joita periaatteessa usein ei lainkaan tunnustettu olevan olemassa. Kyseessä olivat esimerkiksi lakot, banditismi, oppositiopuolueiden toiminta, nälkä, epidemiat, onnettomuudet ja niin edelleen.

Tosiasiassa kansa ei riemuinnut, kuten lehdistö väitti, vaan napisi jatkuvasti ja ajoittain todella kiivaasti ja olipa syytäkin. Kun ns. riistäjäluokat likvidoitiin sosialismiin riennettäessä, samaan aikaan kun suoritettiin täyskollektivisointi eli erityisesti vuosina 1930-1931, oli kansan ravitsemustilanne ja muukin toimeentulo katastrofaalisessa tilassa.

Seuraavana vuonna kärsittiinkin jo sitten valtavasta nälänhäästä, joka etenkin Ukrainassa ja Kazakstanissa tappoi useita miljoonia ihmisiä.

Kuitenkin jo pelkkä yksityisen vähittäiskaupan lopettaminen merkitsi sellaista kurjistumista, että ns. neuvostovastaista agitaatiota riitti enemmän kuin pystyttiin käsittelemään. Ainoa mitä voitiin tehdä, oli näyttävästi rangaista muutamia. Se pelotti ainakin hetkeksi.

Ihmiset, joita kiusattiin seisottamalla heitä päivittäin tuntikaupalla jonoissa ja simputtamalla kaiken maailman proopuskoilla ja tarkastuksilla, olivat väistämättä vihaisia.

Viha toki voitiin ainakin yrittää suunnata kohti kulakkeja (joiden likvidoijille luvattiin osa saaliista), ulkomaisia rosvokapitalisteja, insinöörejä ja intellektuelleja, mutta ei se aina toiminut eikä riittänyt. Osansa saivat myös maireasti valehtelevat johtajat, jotka vakuuttivat kaiken olevan hienosti.

Ankea tosiasia oli, että olot sosialismia rakentavassa Neuvostoliitossa olivat ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana katastrofaaliset. Millään kapitalistisessa maalla ei ollut esittää vastaavaa.

Toisella viisivuotiskaudella 1932-1937 tilanne sentään parani sen jälkeen, kun nälänhädästä päästiin eroon. Olihan syöjiäkin vähemmän.

Mikä oli pirullista ja vastoin kirjoituksia, oli se, että tehtaantyöläiset, nuo todelliset proletaarit, joiden piti olla historian moottori ja synnynnäisiä sosialisteja, olivat jatkuvasti aiheuttamassa harmia.

Jopa suurimmat ja arvovaltaisimmat tehtaat, joiden piti olla kehityksen kärjessä, rettelöivät yhä uudelleen. Putilov (Krasnyi putilovets), Skorohod, Krasnyi treugolnik lakkoilivat, kommunisteja ja komsomoleja pahoinpideltiin, juutalaisia uhkailtiin ja lyötiin, alokkaiksi otetut huusivat palvelevansa tsaari-isää ja niin edelleen.

Kaikki oli toisin kuin olisi pitänyt olla ja todellisuuden jakaantuminen kahteen kerrokseen, viralliseen ja epäviralliseen näkyi kaikkialla.

Se näkyi myös asiakirjoissa. Normaalit, virkasalaisuuden piiriin kuuluvat tai suorastaan siihen kuulumattomat asiakirjat muodostivat omat arkistonsa, mutta kaikkialla toimi myös tavallisten salaisuuksien ohella erittäin salainen osasto, osobyi sektor, joka muodosti omat arkistokokoelmansa rinnakkaisessa järjestelmässä, jonka luettelot ainakin Leningradin alueella erotti kirjaimesta ”b”.

Se, materiaali, joka kertyi OGPU:n(NKVD:n) raporttien pohjalta korkeinta puoluejohtoa varten tehdyistä yhdistelmistä, on nyt, viidentoista vuoden aikana julkaistu massiivisessa kokoelmassa ”Erittäin salaista”: Lubjanka Stalinille tilanteesta maassa (1922-1934).

Lähteenä tämä kokonaisuus on murskaava niiden kannalta, jotka yhä vain uskovat, että bolševikit onnellistuttivat työtätekevän kansan enemmistöä ja toteuttivat sen tahtoa. Mutta ainahan toki joku sentään hyöytyi.

Asiat erinomaisesti tunteva Sheila Fitzpatrick on pannut suuren painon sille, että vaikka sosialismin rakentaminen merkitsi puutetta ja terroria, se myös merkitsi sosiaalista nousua hyvin monille. Tätä voi pitää kyynisenä, mutta onhan siinä perää.

Konkreettisimmin noususta nauttivat ne työpajasta suoraan nostetut uudet johtajat, jotka pääsivät nopeasti urallaan etenemään, kun terrorin aalto toisensa jälkeen pyyhkäisi esimiehet mennessään. Suotta ei ole puhuttu ns. Brežnev-sukupolvesta, joka aivan erityisesti sai nauttia pakkomodernisaation ja terrorin hedelmistä.

Mutta kaameaa tämä koko touhu oli, kun sitä katsoo sensuroimattomien dokumenttien kautta. Siihen tarjoaa mahdollisuuden tämä mainittu kokoelma.

Sehän ei siis enää ole ihan uusi asia. Sen alku liittyy ns. arkistovallankumoukseen. Silloin, 1990-luvun lopulla ilmestyi jo useita kirjojakin tästä aineistosta, muun muassa Sarah Daviesin Popular Opinion in Stalin’s Russia, 1997. Myös esimerkiksi pietarilainen Sergei Šinkartšuk kirjoitti aiheesta kirjan, jota harva kai kuitenkaan tuntee edes Venäjällä.

Itselläni oli tuohon aikaan tutkimusprojekti Popular Opinion in the Soviet Union, joka mielestäni tuotti varsin kiinnostavia tuloksia, kaikki tietenkin englanniksi ja venäjäksi.
Itse en ole varmaan sopiva henkilö arvostelemaan enempää projektia kuin tätä tässä käsiteltyä kirjasarjaakaan, koska nimeni on sen toimitusneuvostossa. Itse asiassa roolini rajoittuu muutamaan pikku artikkeliin, joita on julkaistu eri niteissä, muun muassa vuoden 1929 osalta.

Mutta voin kai nyt kirjasta jotakin sanoa. Sen innokas puuhamies, Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen johtaja Andrei Saharov on ollut tästä materiaalista hyvin ylpeä. Antikommunistina hän katsoo sen suurimmaksi ansioksi, ettei se jätä vanhasta valheiden rakennelmasta kiveä kiven päälle.

Kyseessä on ennen kaikkea siis lähdejulkaisu, jota voivat käyttää kaikki aikakauden tutkijat. Se myös kiinnostaa kaikkia niitä, jotka haluavat ymmärtää, missä silloin mentiin. Sitä paitsi materiaali, joka siis avaa silmiemme eteen aikoinaan vain huippujohdolle sallitun näkymän, sisältää paljon konkreettista materiaalia myös alueiden ja tuotantolaitosten tasolla.

Uusimmista niteistä löydämme materiaalia vaikkapa tunetuista Sovfin- eli suomalais-ugrilaisten kansojen salaliitosta, ”Suomen pääesikunnan salaliitosta” ja muusta vakoilu- ja diversiotoiminnasta, joka muka oli levinnyt hyvin laajalle. Sen johdosta pidätettiin pelkästään Suomi-linjalla pari tuhatta henkeä jo tuossa vaiheessa, eli siis muutama vuosi ennen suurta terroria.

Suurta huomiota kiinnitettiin tietenkin poliittiseen oppositiotoimintaan, jota ilmeisesti oli, toki tyrannia ymmärsi, ettei sen mielivaltaa mukisematta nielty ja kun pelolla on suuret silmät, se kehitteli kauhukuvia vastarintaliikkeen leviämisestä kaikkialle. Kukaties jossakin mielen pohjalla väikkyi jopa ajatus jostakin sellaisesta kohtalosta, jonka Ceausescu aikoinaan sai.

Kiinnostavia ovat vaikkapa armeijaan kutsuttujen alokkaiden mielenilmaukset. Nuorukaiset, usein kai vodkan vaikutuksen alaisina, sanoivat usein suorat sanat siitä, miten kokivat niin sanotun isänmaallisen ja internationalistisen velvollisuutensa. Eivät kommunistien epäluulot ihan vailla pohjaa olleet. Kuitenkin esimerkiksi nuorison terrorististen organisaatioiden valtava määrä oli suurimmalta osalta ilmeistä kuvittelua.

Kun Ukrainassa maaseutuväestöä oltiin nälkään tappamassa, se saattoi aseistautua kaikella kättä pidemmällä ja mennä ryöstämään varastoja. Tällainen rikollisuus huolestutti vallanpitäjiä ja kuten tunnettua, valtion omaisuuden (siis talonpoikien itse tuottaman viljan) varastamisesta tehtiin vuonna 1932 kuolemantuomion arvoinen rikos. Lapsiakaan ei kannattanut panna asialle, sillä heidätkin saattoi tuomita aina 12-vuotiaisiin saakka.

Mutta se oli karua aikaan, kuten kaikki ovat jo kauan tienneet. Ei asialla enää uutisarvoa kai ole. Joka tapauksessa jyhkeä, parikymmenosainen teos (monessa volyymissä on useita osia) tarjoaa materiaalia yhä uusille tutkijoille.

Siinä suhteessa rinnakkaisena esimerkkinä tulee mieleen DVP, Dokumenty vnešnej politiki SSSR, joka on lähes yhtä laaja ja alkoi ilmestyä jo neuvostoaikana.

Jokainen ymmärsi, että DVP oli huolellisesti sensuroitu, eikä sisältänyt Neuvostoliittoa kompromettoivaa aineistoa. Mutta oliko se myös arvoton, kenties väärennetty?

Tätä syytöstä en ole kuullut kenenkään esittävän. Tosin ulkopolitiikan dokumentit ovat yhä monen lukon takana, mutta monen projektin yhteydessä niitä toki on saatu ja vertailu vanhaan julkaisuun on ollut mahdollista.

OGPU-materiaalin alkuperäislähteitäkin on projektin jäsen voinut pyydettäessä katsoa. Kukaan ei sentään liene tätä työstä systemaattisesti tehnyt. Ei ole todennäköistä, joskaan ei mahdotontakaan, että niitä on manipuloitu.

Olisi kuitenkin aika erikoista ajatella, että tätä materiaalia olisi käsitelty jonkin tietyn päämäärän saavuttamiseksi, ellei se olisi neuvostosysteemin mustamaalaus, jolle tietenkin on myös tilausta.

 Lähteiden arvoa on aina syytä punnita jokaisessa tapauksessa erikseen ja selvää on esimerkiksi se, että OGPU/NKVD harrasti suurimittaista ”salaliittojen” ja ”terrorismin” tehtailua ja kävi viattomien ihmistyen kimppuun ilman perusteita.

Sikäli kuin asia koskee nimenomaan mielialatarkkailua, voidaan tähän materiaaliin mielestäni suhtautua aika turvallisin mielin. Tietojen kerääjä tuskin on tuntenut tarvetta kaunistella asioita ainakaan keskimäärin, ainakaan se ei ollut sen tehtävänä.