Helsinki

Helsinki

Nyt on kyllä pakko, Vladimir Sorokinin inspiroimana pohtia, mitä Helsinki meille merkitsee.

Ymmärrettävästi tuo sana ”me” on tässä vähän vaikea, mutta en anna asian häiritä.

Mitä tunteita siis suomalaisessa sielussa sytyttää tuo yksi sana? Helsinki? Ruotsalaisen syrjäseutua tarkoittavan sanan suomalainen väännöshän se os. Helvettiin vajoava paikka se kai lähinnä on anglosaksisessa assosiaatiossa. Venäläisittäin se on maan reunalla, kraj zemli. Uloimmalla niemellähän täällä ollaan, ennen meren tyhjyyttä.  

Se on tuulinen paikka, kostean kylmyyden tyyssija, jossa kymmenen pakkasastetta tuntuu kuin kolmekymmentä. Kiilamainen niemen muoto aiheuttaa sen, että keskustasta laidoille on kymmeniä kilometrejä. Samalla säteellä asuisi mantereella neljä miljoonaa ihmistä runsaiden puistojen keskellä.

Meillähän niitä on vaivoin puolitoista miljoonaa.

Edes kehätietä ei ole täällä mahdollista rakentaa kuin puolen kaupungin ympärille. Ja kaikki vain tuppautuvat sinne niemen kärkeen, jos vain raha riittää. Useimmiten ei riitä.

Mutta tässähän piti etsiä kulttuurisia merkityksiä. Miksi Helsinki oli olemassa ja mitä väliä sillä oli entisajan ihmisille?

Pääkapunkinahan se on ollut vähän kuin Pietari. kuten Gogol sanoi, ellei Pietari olisi pääkaupunki, ei sitä voisi ollakaan. Nykyään sitä muuten sanotaan Venäjällä toiseksi pääkaupungiksi.

Pakolla myös Helsinki perustettiin, mahtikäskyllä ja onnettomat porvarit yrittivät harata vastaankin. Sitten pääkaupunkina se kuitenkin sai itselleen aivan uutta vetovoimaa ja prestiisiä.

Pääkaupungissa oli pakko olla keisarikunnan arvoisia rakennuksia ja niitä siis tehtiin. Siellä oli keskushallinto komeine uniformuineen. Kokonainen uusi societé nousi virkamiesten voimalla ja jopa kartanoissaan asuva herrasväkikin alkoi tuntea arvonsa mukaiseksi käväistä Helsingissä, oikeastaan oli aina joskus hieman pakkokin.

Sitä paitsi herrat kasvatettiin Helsingissä koko maahan. Yliopistossahan niitä leivottiin, hallinnon, kirkon ja poliisin epäluuloisen katseen alla. Koko maan herrasväki tutustui toisiinsa nimenomaan Helsingissä. Se oli nuoruusajan hulluttelujen ja ryyppäysten näyttämö. Lukekaa tästä vaikka Topeliusta.

Herrat ja Helsinki ovatkin liittyneet meillä toisiinsa katkeamattomin sitein.

Jossakin Jyväskylässä ja Turussa saattoi olla sivistystä ja Tampereella taitoa ja rahaa, mutta herrat tulivat aina Helsingistä, vaikka moni ei sinne myöhemmällä iällään koskaan palannutkaan.

Todellisille herroille tyyppiä grand seigneur Helsinki tietenkin oli vain vaivoin kyllin arvokas kaupunki asuttavaksi, mutta sellaisiahan meillä tuskin edes oli. Sellaiseksi kehityttiin muualla ja sellaiset myös kuolivat jossakin ulkomailla.

Helsingissä oli ikävä kyllä, myös rahvasta, jopa alaluokkaa. Jonkinhan piti herroja palvellakin. Alun perin seutu on tietenkin ruotsinkielistä. Pitkään kaupungissa olivat merkittävänä väestöryhmänä myös venäläiset, jotka olivat lähinnä kauppiaita.

Tasaisen varmasti suurimmaksi väestöryhmäksi muodostuivat kaupungin kasvaessa kuitenkin suomalaiset, siis suomenkieliset, joiden kielenä oli tuo aikansa voimamiehen, L.G. Haartmanin mainitsema langue du Perkele.

Jo yli sata vuotta sitten saavutettiin sadan tuhannen asukkaan taso, mikä silloin merkitsi suurkaupunkia. Siellä venäläiset olivat jo pieni vähemmistö ja ruotsinkieliset suunnilleen suomenkielisten kanssa tasavahva elementti.

Suomenkielisen, uuden väestön keskuudessa syntyi erikoislaatuinen ja aika hykerryttävä ilmiö, josta olen toisessa yhteydessä kirjoittanut (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=stadin+slangi ).

Asiassa on monta erikoislaatuista piirrettä, joita ei voi selittää pelkällä paikallispatriotismilla, avuttomien apinoimishalulla (ut desint vires, tamen est laudanda voluntas) tai muulla yleisellä tekijällä. Helsingillä on myös oma erikoislaatuinen merkityksensä, sen proprius ja ipsissimus. Kyse on tässä myös historiasta eikä vain sosiologiasta.

Asia nyt on niin, että stadilaiset (jotka siis demonstroivat sitä, että osaavat tuosta vaan ja loputtomasti lausua suomenkieleen kuulumattomia äänneyhdistelmiä) pitävät hyvin tärkeänä sitä, että eivät ole muualta.

Luulen, ettei täsmälleen juuri tämän kaltaista patriotismia tavata missään muualla. Ajatelkaamme nyt vaikka pariisilaista, joka kerskuisi sillä, että on syntyisin nimenomaan Pariisista…

Totta kyllä, monikin pääkaupunki kerskailee kotikaupunkinsa asemalla ja mahdilla, mutta se on eri asia. Moskovan hymnissä tämä nostetaan kopeasti esille:

Но Москвою привык я гордиться
И везде повторял я слова:
Дорогая моя столица,
Золотая моя Москва!

On tässä siis muutakin kierretty kuin tahkoa, mutta Moskovalla on totuttu ylpeilemään. Olen muuten huomannut, että tämä asenne herättää muualla Venäjällä aina enemmän tai vähemmän närää. Tutkimusten mukaan varsin suuri osa venäläisistä pitää moskovalaisia leuhkoina ja tyhmänylpeinä. Nämä taas maksavat potut pottuina.

Kyllä kai meilläkin jonkin verran on Helsingin kanssa tuota samaa suhtautumista, vaikka nykyisen suuren muuton jälkeen raja helsinkiläisyyden ja muun maan välillä alkaa olla jo korkeintaan veteen piirretty viiva. Helsinkiläisyyden erikoisuutena lienee lähinnä se, ettei siinä ole mitään persoonallisesti suomalaista, saati paikallista suomalaista, yhtä monikulttuurista mössöä vaan.

Mikä helsinkiläinen ilmiö/asia voisi kuulua kansallisiin symboleihin? Monumentaalinen keskusta nyt toki, mutta sekin on venäläis/saksalais-yleiseurooppalainen ilmiö.

Suomenlinna on Suomen linna vain vuoden 1918 jälkeen, sitä ennen se oli vieraan valtiollisuuden suuri symboli.

Onhan niitä patsaita sitten siunaantunut ja hautojakin riittää. Mutta sykähdyttäisikö jokin niistä suomalaista sydäntä niin paljon, että muistamme sen, kun puhumme Helsingistä?

Eduskuntatalolla on suuri symboliarvonsa, mutta, kuten muuan venäläinen kirjailija sanoi, kun suomalaisella on sydämen asemesta rinnassaan viiden pennin kuparikolikko, niin eihän siitä oikein vielä tunnelmaan pääse.

Ei ole Helsingissä Olavinlinnaa, ei Kolia, ei Saimaata, ei Imatrankoskea eikä esimerkiksi Sulkavan Linnavuorta. Ei se sinänsä mitään, kyllähän kaupungissa voi toimeen tulla sekä fyysisesti että henkisesti, ainakin vielä toistaiseksi.

Mutta tässäpä ajoinkin takaa niitä symbolisia merkityksiä, jotka liittyvät tähän paikkaan. Lönnrot oli muualta, kuten myös Runeberg ja Topelius, Kivikin. Väinö Linnan elämä ei liity Helsinkiin lainkaan eikä muuten myöskään Kalle Päätalon tai Veikko Huovisen.

Mutta onhan meillä näitä soijapoikia ja lattetyttöjä. Uusi suomalaisuus lienee heidän luotava. Mahtaako siitä tulla erityisesti helsinkiläistä? Mitä se sellainen on?

Olen kuullut ihmisten hurmioituneena kehuvan sitä, miten jokunen julkisuuden henkilö pystyy puhumaan siten, ettei häntä millään uskoisi suomalaiseksi.

Siitä se kai sitten lähtee…