Kuohuva vuosikymmen

Kun korkki pullosta otettiin

Aug. Schauman, Kuudelta vuosikymmeneltä Suomessa II. K.J. Gummerus 1925, 328 s.

Kaikki tietävät, mitä tapahtuu, kun hiilidioksidilla kyllästettyä nestettä sisältävä pullo avataan. Silloinhan vesi alkaa kuohua ja saattaa roiskua kauaskin.

Kuohuntaa ei tässä tapauksessa siis aiheuta suinkaan paineen nouseminen, vaan sen äkillinen laskeminen. Sama näyttää koskevan monia vallankumouksia ja sitä ”svabodaa”, joka niihin liittyy, kun syntyy yleinen rankaisemattomuuden ilmapiiri ja tyhmyys tiivistyy joukoissa.

Tähän verrattava tilanne syntyi Venäjällä Nikolai I:n kuoltua. Kuolema tapahtui kesken Krimin sodan, joka kyllä vietiin nuhteettomasti tappiolliseen loppuunsa, mutta sen jälkeen uusi keisari rupesi aloittelemaan mittavaa liberalisointiohjelmaa.

Kuten Aug. Schaumanin muistelmien edellisestä niteestä kävi ilmi, ei Suomen perustuslaeista ennen Aleksanteri II:n aikaa ainoastaan vaiettu, mistään ”perustuslaillisesta valtioelämästä” ei uskallettu edes uneksia.

Kun sen sijaan saatiin havaita, että uusi keisari oli valmis todella tekemään niitä uudistuksia, joista hänen setänsä jo puoli vuosisataa aiemmin oli haaveillut, mutta jotka sitten oli, erityisesti tolkuttoman dekabristikapinan ansiosta painettu tiukasti saappaan alle, heräsi koko Venäjän intelligentsija toimintaan.

Venäjällä maaorjien vapautukseen huipentunut suurten reformien sarja synnytti paradoksaalisesti yhtä luihun kuin fanaattisen vallankumousliikkeen, joka ei kaihtanut mitään keinoja taistellessaan vihattua systeemiä (poganyi stroi) vastaan. Vapauttajatsaari itse kuoli terroristien pommeista vuonna 1881.

Suomi oli toista maata, mutta herääminen oli päivän sana myös täällä. Schauman kuvaa elävästi, miten suuret toiveet täyttivät kaikkien mielen. Nyt muuttuisi kaikki!

Muutokset ja uudistukset olivat todella suuria. Sensuuria lievennettiin olennaisesti, suurta kansanopetuksen järjestämistä suunniteltiin, talouselämää vapautettiin, Saimaan kanava ja Hämeenlinnan rata paransivat yhteyksiä. Ennen pitkää saatiin suomen kielen aseman mullistanut kieliasetus, uusi kunnallishallinto ja sen mukana paljon muuta ja pisteenä i:n päällä valtiopäivät. Kulttuurikin alkoi kukoistaa.

Pullon avaaminen on kuitenkin riskaabelia, etenkin mikäli sitä edeltää ravistelu. Puola oli tuollaisessa agitoidussa tilassa eikä siellä tyydytty ”puolinaisiin” uudistuksiin.

Seuraukset tiedämme. Kreivi Berg, joka meillä oli pitänyt kuria menestyksellä, sai Puolaan siirryttyään kukistaa varsin vaarallisen kapinan, jota valistuneen Euroopan mielipide vielä asettui tukemaan, tuon onnettoman maan suureksi vahingoksi, kuten Aleksandr Herzen todistaa.

Venäjää vastaan suuntautunut ”pakotepolitiikka” sai isänmaalliset tunteet vaahtoamaan ja venäläinen imperialismi löi Puolan matalammaksi kuin koskaan. Periaatteessahan tämä olisi voinut olla myös Suomen kohtalona.

Kreivi Berg olikin aika vaikeassa välikädessä toimiessaan Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1855 vuoteen 1861. Siis tuona suurten toiveiden kautena, joka ulottui Krimin sodasta ns. tammikuunvaliokunnan kokoontumiseen.

Bergin jälkimaine on kiintoisa. Hiljattain on ilmestynyt todellinen sankarinpalvontaelämäkerta, jollaiset tässä maailmassa ovatkin kovin yleisiä, luoja paratkoon (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=berg ).

Bergin sukulainen Garoff panee hänen ansiokseen kaiken sen positiivisen, mitä tuona lyhyenä aikana syntyi ja sitähän toden teolla riittää, Krimin sodan menestyksellisestä puolustuksesta ainakin Helsingin osalta aina Saimaan kanavan valmistumiseen, sensuurin hellittämiseen, Suomen kielen oikeuksiin ja niin edelleen. Sitäkin kiinnostavampaa on, miten Schauman käsittelee Bergiä. Suurta myönteistä kehitystä hän ei toki voi kiistää, mutta esittää sen tapahtuneen Bergistä huolimatta. Schaumanille Berg oli kuin Goethen Mefistofeles: henki, joka aina pahaa tahtoo ja hyvää aikaan saa…

([Ich bin] ein Teil von jener Kraft,
Die stets das Böse will und stets das Gute schafft. ...
Ich bin der Geist, der stets verneint!)

On ainakin selvää, etteivät henkilökemiat toimineet. Bergin hahmo oli kirjoittajasta syvästi koominen, jos traaginenkin. Tuo vanheneva, peräti kuusikymppinen sotasankari oli uskomattoman turhamainen, peruukkejaan vaihteleva ja viiksiään värjäävä poseeraaja, joka ehdottomasti halusi itse ja omalla viisaudellaan päättää kaikesta mahdollisesta. Hänet kuvataan myös epärehellisenä ja epäluotettavana vehkeilijänä.

Suomen kieltä Berg tuki ja lausahti, että hänen olisi pitänyt perustaa suomalaisuusliike, ellei sitä jo olisi ollut. Ruotsia Berg, Sangasten moision poika, nimittäin vihasi.

Suomen kielen asia olikin ennen noita murrosvuosia ollut varsin yleisesti hyväksytty eikö herättänyt juuri intohimoja. Asian voi kyllä ymmärtää sikälikin, ettei sillä silloin vielä ollut mitään mahdollisuuksia eikä se siis vaarantanut kenenkään asemaa.

Nyt tilanne alkoi muuttua ja liberaali Schauman sai hämmästyksekseen kohdata myös ihmisiä, jotka olivat hyvin vihaisia ruotsalaisuudelle ja halusivat sen hävittämistä koko maasta. Myös Snellmanin päämäärä oli yksikielisyys, mutta hänen kanssaan tultiin persoonallisesti hyvin toimeen.

Tilanne enteili sitä kielitaistelua, joka sittemmin ilmeni esimerkiksi korkeamman opetuksen kielestä kiisteltäessä. Nyt, vapautuvan kuohunnan aikana kaikki oli vielä auvoista.

Mutta ei kaikki niin yksinkertaista ollut. Pietarissa pidettiin tarkkaan silmällä sitä, mitä Suomessa tapahtui. Keskeisenä tarkkailun kohteena oli yliopisto, jonka kanslerina oli itse kruununperillinen, mikä oli jo traditio ja jatkui itsenäistymiseen saakka.

Suomessa poliittinen viisaus auttoi torjumaan skandinaaviset ja muut esivallan kannalta vaaralliset houkutukset ja Puolan tie vältettiin.

Voidaan pitää todistettuna, että keisarin erityinen suopeus Suomea ja nimenomaan snellmanilaista suomalaisuusliikettä kohtaan oli reaktiota Puolan tapahtumiin.

 Suomi, joka käyttäytyi arvokkaasti ja rauhallisesti, sai uskomattoman paljon liberaaleja uudistuksia juuri samaan aikaan kun Puola murskattiin ja sen nimikin pyyhittiin kartalta. Siinäpä Euroopalle katsottavaa.

Tämä ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys. Kun yleisessä vapauden huumassa oli herätty odottamaan valtiopäiviä ja kun näytti siltä, että ne korvattaisiinkin ns. tammikuunvaliokunnalla, ad hoc-instituutiolla, jolla ei ollut mitään tekemistä maamme vanhojen lakien kanssa, herättiin täälläkin vetoamaan ”perustuslakeihin”, mikä oli hyvin  uskallettua autokraattisesti hallitussa keisarikunnassa.

Kuten tiedetään, päämäärä saavutettiin ja siinä onnistuttiin pysyttäytymällä vanhan konservatismin opeissa: fortiter in re, suaviter in modo. Turha metelöinti olisi varmasti vain vahingoittanut asiaa ja sitäkin toki jo alkoi esiintyä.

Mitä tulee kreivi Bergin itsevaltaiseen hyssyttelypolitiikkaan, se tuskin yleisesti ottaen oli perusteetonta. Puolattumisen vaara oli kuin olikin uhkaamassa, mutta hyvinhän se sitten meni meidän osaltamme.

Ja jokaisella valtiolla on taipumus ja jopa velvollisuuskin huolehtia nimenomaan omista eduistaan.