Sitikkalan kyläsuutarin pojan muistelmia

Suutarin töllistä tiedeakatemiaan

A.J. Sjögren, Tutkijan tieni. SKS 1955, 263 s.

Venäjän tiedeakatemia Pietarissa oli muuan Pietari Suuren kunnianhimoisista luomuksista. Aluksi akateemikot olivat pakostakin ulkomaalaisia, yleensä saksalaisia, usea näistä oli itse asiassa Baltiasta kotoisin.

Venäläisten määrä lisääntyi vähitellen ja siihen oli tiettyjä isänmaallisia paineitakin, mutta ulkomaalaisia ja oman valtakunnan toisrotuisia (inorodtsy) tarvittiin jatkuvasti.

Suomalaisia oli joukossa muutama, kuten matemaatikko ja tähtitieteilijä Anders Johan (Andrei Ivanovitš Leksel) ja kielitieteilijä Matias Aleksanteri Castrén. Myös H.G. Porthania kutsuttiin akatemiaan, mutta hän ei halunnut muuttaa kotimaastaan.

A.J. Sjögrenistä sen sijaan tuli jo nuorena Venäjän keisarin alamainen ja hän myös kiinnostui suuriruhtinaskunnan itäpuolella asuvista sukukansoistamme ja halusi kovasti lähteä niitä tutkimaan.

Sjögrenin lähtökohdat tutkijan tielle eivät olleet kehuttavat. Täysin suomenkielisestä kyläsuutarin perheestä ei opintielle ponnistaminen ollut helppoa, vaikka kyseessä olikin ainoa poika, jonka kouluttamiseen voitiin hieman vähäisiä varojakin sijoittaa.

Tärkeä lähtökohta oli joka tapauksessa varhaiskypsä kielellinen huippulahjakkuus. Oltuaan vuoden kielikylvyssä Antti Juhana puhui ruotsia erinomaisesti, mutta kertoo sen johdosta jo alkaneensa takellella suomen kielessä, jota nyt sentään ei koskaan unohtanut.

Suomella oli nimittäin myöhemmin jatkuvasti käyttöä, kun tutkijaksi päässyt nuori mies kirjoitteli siitä ja sen sukulaiskielistä oppineita tutkielmia, lähinnä saksaksi ja latinaksi.

Sivumennen sanoen, saksa oli myös kotikielenä siinä inkerinmaalaisessa pappisperheessä, jossa Sjögren lomaili.

Kaiken kaikkiaan tutkija joutui opettelemaan suuren määrän kieliä, minkä johdosta muuan asiantuntija viranhaussa rohkeni epäillä, tokko hän tosiaan niin monia osaa. Esimerkkejä osaamattomuudesta ei kuitenkaan liene esitetty.

Muuan noista kielistä oli osseetti, jota Sjögren opiskeli paikan päällä, yrittäessään parantua vaivoistaan etelän miellyttävässä ilmastossa. Hän laati siellä osseetin kieliopin. Tuosta kirjasta tehtiin myös hallitsijan käyttöön loistopainos ja tänäkin päivänä ”ruotsalainen kielitieteilijä Segren” kuuluu osseettien merkkimiehiin ja hänelle on Tshinvalissa omistettu katu.

Monien muidenkin, sekä Kaukasian että Luoteis-Venäjän kansojen tutkimuksen alalla Sjögren teki pioneerityötä. Tuohon aikaan Venäjällä vasta varsinaisesti havahduttiin oman imperiumin kansojen tutkimiseen samalla kun ruvettiin myös kiinnostumaan siitä, mitä venäläisyys oikeastaan mahtoikaan olla.

Kuten tunnettua, venäläisyyden suuri määrittelijä tähän aikaan oli opetusministeri, kreivi Uvarov, joka myös oli Sjögrenin suoranainen esimies Akatemian presidenttinä. Sen varapresidenttinä oli jonkin aikaa ruhtinas Dondukov-Korsakov, joka ei paljoa ympäristöstään ymmärtänyt ja josta tietenkin väännettiin  vitsiä (dondak – ven. pölkkypää, tomppeli).

Puškinin härskinpuoleinen epigrammi muistetaan yleisesti:

В Академии наук
Заседает князь Дундук.
Говорят, не подобает
Дундуку такая честь;
Почему ж он заседает?
Потому что жопа есть.

Kuitenkin Sjögrenillä oli jatkuvasti suosijoita, muun muassa kreivi Rumjantsev, jonka kirjastonhoitajana hän vähän aikaa oli ja jonka palatsi sijaitsee Nevan rannalla, suunnilleen vastapäätä Taideakatemiaa.

Muistelmakirjassaan, joka muuten päättyy juuri siihen, kun kirjoittaja nimitetään täydeksi akateemikoksi, hän keskittyy sangen huomattavassa määrin ruikuttamaan palkkaetujensa pienuutta. Syystä hän varmaankin sen tekee, Nikolai I: aikana arvossaan olivat sotilaat eivätkä oppineet.

Yllä mainittu kreivi Uvarov muistetaan erityisesti niin sanotun virallisen kansallisuusopin (официальная народность) kehittäjänä.

On sanottu, että se oli vastaisku Ranskan vallankumouksen kolminaisuudelle Vapaus, tasa-arvoisuus ja veljeys. Virallinen kansalaisuusoppi venäläisyydelle nimittäin sisälsi elementit ortodoksia, itsevaltius ja kansallisuus.

Tuo viimemainittu (народность) oli hieman arvoituksellinen. Se tuskin merkitsi vain etnistä venäläisyyttä, vaan pikemminkin jonkinlaista kansanomaisuutta tai kansallista erityisyyttä, kuten saksan sana völkisch tai myöhempi ”neuvostoliittolainen elämänmuoto”. Tarkoituksenahan oli yhdistää imperiumin eri osia.

Uvarovin harteille on usein aseteltu taantumusmiehen viittaa, mutta häntä perusteellisesti tutkineella Cynthia Whittakerilla on valoisampi käsitys. Itse asiassa Uvarovin kaudella voidaan puhua kulttuurisesta noususta. Koko Nikolai I:n kauttakin voi pitää pikemmin valmistautumisena seuraavan kauden suureen irtiottoon, kuin pelkästään taantumuksen ja pysähtyneisyyden aikana.

Sjögrenin kirjoitukset urastaan eivät rajoitu tähän pieneen muistelmakirjaan. Itse asiassa häneltä on jäänyt jälkeen valtava päiväkirjajäämistö, joka valaisee laajasti paitsi hänen omaa elämäänsä, myös Akatemian ja koko Nikolai I:n kauden Venäjää.

Sjögrenin Efemerida (Ephemeris Andreae Johannis Sjögren) käsittää noin 7000 sivua pienellä kirjoitettua tekstiä ja sitä tutkinut Michael Branch vakuutti, että sen avulla on mahdollista rekonstruoida täysin ainutlaatuinen sosiodraama koko Venäjän tiedeakatemian tuon ajan elämästä.

Tuo tekstimassa on tulossa kommentoituna yleisön käyttöön. Sjögrenin erikoistuntija, Lontoon yliopiston Slavonic Schoolin johtajana ansioitunut Branch sairastui ennen kuin ehti saada työn päätökseen, mutta työtä jatkaa nyt professori Esko Häkli ja se valmistunee lähiaikoina.

Maineikas slaavilaisten kielten professori J.J. Mikkola kuuluu verranneet Sjögrenin Efemeridaa suorastaan Rousseaun Tunnustuksiin. Odotan kärsimättömästi sen tuloa julkisuuteen.

Sjögrenin pieni muistelmakirja ei sen sijaan ole erityisen antoisa ja kirjoittaja onkin siinä keskittynyt käsittelemään etenkin raha-asioitaan, mahdollista uranvaihtoaan (opettajaksi tai papiksi), lemmenasioitaan ja matkoilla sattuneita kommelluksia.

Toki se tuon ajan aitona jäänteenä on myös lukemisen väärtti ja sen monet pikku yksityiskohdat kertovat aikansa arkielämän realiteeteista paljon kiinnostavaa.