Diletant

Diletant

Maailman lehtikioskit, jotka muuten ovat kovasti harvinaistuneet, ovat täynnä erilaisia populaarihistoriallisia aikakauslehtiä. Yleensä pyrin ostamaan sellaisen joka maasta.

Paitsi, että niistä aina saa joitakin tiedonjyväsiä, ne myös kertovat, miten oma ja vieras historia halutaan joissakin maissa nähdä.

Vaikka eiväthän nämä lehdet ainakaan yleensä ole valtion julkaisemia, poikkeuksena kyllä esimerkiksi venäläinen Rodina, presidentin hallinnon julkaisema lehti.

Mutta Venäjällä on muitakin historiallisia lehtiä ja sitä paitsi Rodina on hyvin kiinnostava muun muassa siksi, että siinä on julkaistu paljon dokumentteja. Siitä erkaantuikin omaksi julkaisukseen lehti Istotšnik, lähde. Nykyään se on nimeltään Venäjän Federaation Presidentin arkiston tiedonantoja (Вестник архива Президента Российской Федерации).

Sitten on olemassa Istorik, joka alaotsikkonsa mukaan on ”Lehti ajankohtaisesta menneisyydestä”, Журнал об актуальным прошлом. Lehteä rahoittaa Transneft -yhtiö ja sen julkaisemiseen osallistuu ISEPI-säätiö (ИСЭПИ), jonka ideologiaan voi tutustua netistä..

Lehden tausta haiskahtaa siis vahvasti niin sanoakseni viralliselta patriotismilta, mutta tokihan sellaisellakin on oma oikeutuksensa eikä se suinkaan merkitse, että se tuottaisi vain mielenkiinnotonta tekstiä. Muistanpa hyvin vielä senkin ajan, kun kremlologit olivat hyvinkin kiinnostuneita kommunistien näkemyksistä, eikä syyttä. He lukivat niitä tartuntaa pelkäämättä.

Istorik- lehden syyskuun numero on omistettu toisen maailmansodan alkamiselle. Jo pääkirjoituksessa päätoimittaja Vladimir Rudakov kiiruhtaa puolustamaan Hitlerin-Stalinin paktin solmimista ja toki sillekin asialle puolusteluja löytyy. Usein ne valitettavasti ovat anakronistisia ja historian kannalta olisi välttämätöntä tietää pikemminkin se, mitä päämääriä paktin solmijat omassa ajassaan todella ajoivat, kuin se, mitä merkitystä asialla sitten ”objektiivisesti” oli ja mitä sen tekijät olisivat voineet tavoitella.

Itse pidän sympaattisempana ja kiinnostavampana Diletant-lehteä. Sitä on saatavissa vaikkapa Pietarin Suomen asemalta, mutta itse olen sen yleensä ostanut Liteiniltä, sympaattisesta, intelligenttiä nuorisoa vilisevästä liikkeestä nimeltä Podpisnyje izdania. Siellä on hyvää kahviakin.

Uusimmannumeron pääkirjoituksessa päätoimittaja Vitali Dymarski kertoo, että vuoden 2014 Krim-huumassa muuan tuntematon henkilö tarjosi lehdelle juttua Krimin sodasta (1853-1856). Keskustelussa Dymarski totesi, että sen sodanhan Venäjä hävisi.

”Miten niin hävisi?” kiljahti tuntematon keskustelija. Kun päätoimittaja lateli vastaansanomattomat faktat, luopui potentiaalinen avustaja koko asiasta ja totesi, että jos tuollaisia johtopäätöksiä tehdään, niin eipä sitten tule yhteistyötä.

Dymarski huomauttaa, että Venäjällä on nyt monenlaisia organisaatioita ja henkilöitä, jotka huolehtivat historian oikeasta ymmärtämisestä ja heidän kannattaisi jo laatia luettelo asioista, jotka vaativat korjausta ”Venäjän intressien hyväksi”.

Kun nyt on häpeällisestä Molotovin-Ribbentropin paktistakin (kirjoittaja käyttää tätä termiä), joka aiheutti vuoden 1941 tragedian, tehty jo lähes ”Neuvostoliiton diplomaattinen voitto”, niin miksipä tyytyä tunnustamaan tappio Krimin sodassakaan? Tai Japanin-sodassa? Isänmaan historiahan tunnetusti koostuu vain kunniakkaista sivuista, lohkaisee kirjoittaja.

Perusteellisesti Diletant aikoo paneutua edellä mainittuun paktiin marraskuun numerossaan. Edessäni olevan lokakuun numeron pääaihe on sen sijaan Suuri Pohjan sota ja siinä käsitellään varsin kiinnostavasti ja yksityiskohtaisesti etenkin Poltavan taistelua. Samaan aihepiiriin liittyen käsitellään myös hetmani Mazepaa, joka, kuten muistamme, siirtyi aikoinaan meidän puolellemme.

Mutta kyllä tässäkin numerossa Hitlerin ja Stalinin yhteistyö saa osansa.

Paljon puhuvia dokumenttikatkelmia sisältävässä artikkelissa Ribbentropin puolustus, kerrotaan, mistä Saksan ulkoministeriä Nürnbergin oikeudenkäynnissä syytettiin ja millä perusteella hänet siellä teloitettiin.

Ribbentrop ja hänen puolustajansa esittivät, ettei rangaistusta voida antaa sellaisista asioista, joita laki ei tunne (Nulla poena sine lege). Sitä paitsi Ribbentrop selitti, ettei hyökkäys Neuvostoliittoon ollut aggressio, vaan preventiivinen isku.

Mitä taas tulee maiden valtaamiseen, kertoi Ribbentrop Stalinin sanoneen hänelle Moskovassa elokuussa 1939, että jollei hän saa puolta Puolasta sekä Baltian maita, voisi Ribbentrop yksin tein lentää takaisin kotiinsa. Ilmeisesti sota sinänsä ei siis vuonna 1939 ollutkaan rikos rauhaa vastaan (protiv mira)…

Selittelyt eivät kuitenkaan auttaneet ja neuvosto-osapuoli kielsi jyrkästi paktin lisäpöytäkirjan olemassaolon. Niinpä Ribbentrop sai ensimmäisenä kavuta mestauslavalle ja sovittaa syntinsä.

Molotovilla sen sijaan oli onnea ja hän sai kolmekymmentä vuotta myöhemmin selittää runoilija Felix Tšujeville, joka häntä haastatteli: ”Me tarvitsimme sen Baltian”. Toisin sanoen, myös Neuvostoliitto oli mukana siinä ”salaliitossa rauhaa vastaan”, josta Ribbentropia syytettiin.

”Ribbentropin puolustus” osoittautui, (šakkitermejä käyttäen), tappioon tuomituksi avaukseksi. Mutta tässä pelissähän mustilla ei ilmeisesti ollutkaan muuta mahdollisuutta…  Näin kirjoittaa artikkelin laatija Aleksei Kuznetsov.

Nykyään kuitenkin tunnustetaan yleisesti, että sotarikoksiin syyllistyivät myös sodan voittajat.

Niin sanotun Suuren isänmaallisen sodan kansallinen painoarvo ja asiaan liittyvä emotionaalinen lataus ovat Venäjällä valtavat. Kuten tunnettua, tämä synnyttää paineita siihen, että historiassa vedetään mutkat suoriksi.

Odotan kiinnostuksella, mitä Istorik ja Diletant kumpikin omasta puolestaan tulevat kirjoittamaan talvisodasta. Vailla mielenkiintoa ei kyllä ole sekään, mitä meillä siitä kirjoitetaan.

Kyllähän mekin tiedämme, millaisia isänmaamme historian sivut pelkästään ovat.