Suomalaisten historiallinen vastuu

Vastuu ja katumus

Erkki Vettenniemi, Suomi terrorin tukikohtana. Kuinka Lenin tovereineen tuhosi Venäjän suomalaisten suosiollisella avustuksella. SKS 2019, 304 s.

Vai auttoivat suomalaiset aikoinaan Leniniä? No, kokeilkoot nyt sitten myös leninismiä… Näin sarkastisesti kommentoi Ivan Solonevitš, Itä-Karjalan vankileiriltä Suomeen paennut merkittävä toisinajattelija, suomalaisten suunnittelemaa talvisodan propagandaa, jossa olisi korostettu suomalaisten bolševikeille aikoinaan tekemiä suuria palveluksia.

Sivumennen sanottuna, juuri ennen sotaa pitämässään puheessa pääministeri Cajander nosti esille Aleksanteri-keisarit, joiden aikana suuriruhtinaskunnan ja keisarikunnan suhteet olivat olleet erinomaiset. Tätä Pravda käytti hyväkseen leimatakseen koko tuon ”variksenpelättimen” (шут гороховый) synkäksi taantumukselliseksi. Miten hävytöntä olikaan verrata bolševikkeja inhottavaan tsarismiin!

Mikään ei siis kelvannut, koska niin oli päätetty. Kuten Saarnaaja sanoo, kaikella on aikansa. Nyt ei ollut keisarien kunnioittamisen aika eikä suomalaisten kannattanut myöskään vedota siihen, miten he aikoinaan olivat edesauttaneet tsarismin tuhoa. Kontekstihan oli aivan toinen.

Erkki Vettenniemen kirja on saanut ilmeisiä vaikutteita Solženitsyniltä, joka tunnetusti kehotti venäläisiä kansalliseen katumukseen ja itserajoitukseen. Bolševismi ei ollut ulkoa päin tuotu vitsaus, vaan venäläiset olivat sen aikoinaan itse vetäneet päälleen.

Mutta kyllä heillä innokkaita apulaisiakin oli. Kaikkein tunnetuimpia ovat, kiinalaisten ohella, latvialaiset tarkk’ampujat, joiden laakerit antoivat neuvostokaudella paljon kansallista ylpeyden aihetta. Nyt noita lakastuneita lehtiä yritetään kaikin mokomin karistella kansakunnan niskasta, mutta tehtyähän ei saa tekemättömäksi.

Suomalaiset auttoivat myös varsin merkittävästi Venäjän vallankumousta, kuten tiedetään. Vettenniemi selostaa erityisesti sitä venäläistä terrorismia, jonka tukikohdat olivat suuriruhtinaskunnan alueella, erityisesti Kannaksella. Varsinaisesti kotimaiset aktivistien touhut hän jättää huomiotta.

Aikoinaan oli tapana naureskella venäläisten Suomi-syöjien huimasti liioiteltuja käsityksiä hampaisiin asti aseistautuneesta Suomesta, joka muka uhkasi Pietaria. Toista sortokautta on usein pyritty tarkastelemaan suhteettomana hyökkäyksenä Suomea ja sen oikeuksia vastaan, yleisen mielipiteen kosiskeluna pienen kansan kustannuksella, kuten Paasikivi sitä luonnehti.

Vettenniemi on ottanut asiaan niin sanoakseni yleisvaltakunnallisen näkökulman ja ymmärtää erinomaisesti pääministeri Stolypinin huolen Suomesta terrorin tukialueena. Kyse oli Venäjän kannalta siitä, ettei suuriruhtinaskunnan virkamiesten lojaalisuuteen emämaata kohtaan voinut luottaa.

Tästä perspektiivistä katsoen koko puhe sorrosta on perusteetonta. Pääasia, koko Venäjän kannalta oli kuin olikin Suomi, kuten Stolypin kuolinvuoteellaan sanoi.

Kun maamme tuntuu ottaneen vastuuta holokaustista siksi, että kaksi virkamiestä aikoinaan, normaalien kansainvälisten säädösten mukaisesti, luovutti Saksalle muutamia sen kansalaisia, olisi kai kohtuullista ottaa vastuuta myös siitä avusta, jota meiltä käsin annettiin kommunistisen terrorihallinnon synnylle. Sehän sentään oli vielä holokaustiakin, siis juutalaisten shoahia paljon suurimittaisempi ja tuhoisampi ilmiö.

Näin järkeilee kirjoittaja ja hänen ajatuksenjuoksunsa ovat aivan ymmärrettäviä. Jos kansallista katumusta kerran ruvetaan harjoittamaan, niin ollaan nyt sitten edes johdonmukaisia.

Toki aina silloin, kun puhumme rikoksista, meidän on syytä pohtia, toteutuvatko rikoksen tunnusmerkit. Niihin kuuluu myös se, että syntyneeseen lopputulokseen on pyritty. Muussa tapauksessa kyse on jostakin muusta, mahdollisesti tuottamuksellisuudesta tai avunannosta tai rikoksen suosimisesta ja niin edespäin.

Nämä asiathan herättävätkin maailmassa suuria intohimoja. Muuan esimerkki on ns. holodomor, jonka intentionaalisuus ja motiivit ovat mitä kiivaimman poliittisen kiistelyn kohteena.

Mitäpä meidän olisi syytä tehdä tässä terroristien suosimista koskevassa asiassa? Luulen, että itse syyllisyyskysymys jää sanan ankarassa mielessä mahdottomaksi selvittää ja ilmeistä on, etteivät terroristeja auttaneet voineet mitenkään tietää edesauttavansa miljoonien ihmisten tuhoa.

Venäjää ja nimenomaan sen hallintoa vastaan kyllä sen sijaan toimittiin tietoisestikin. Vastoin aikakauden yleistä käsitystä, Suomessa oli kuin olikin systemaattista terroristien tukemiseen ja piilotteluun tähtäävää toimintaa, pommipajoista majoitusliikkeisiin. Poliisi oli usein juonessa mukana. Kyse ei ollut ohranan provokaatioista.

Mutta toki tuo niin sanottu tsarismi myös toimi tavalla, jota meillä pidettiin laittomana. Omat lakimme ja oikeusistuimemme kyllä olivat hyvin helläkätisiä vallankumouksellisia kohtaan, mutta eivät sen sijaan katsoneet läpi sormien mustasotnialaisten mellastelua, kuten vaikkapa Herzensteinin murha Terijoella osoitti. Kyseessä oli ilmeinen valikoiva puolueettomuus, etten sanoisi puolueellisuus.

Miksei sitten oltu lojaaleja ja eikö olisi pitänyt olla?

Ensimmäisen sortokauden tapahtumat olivat virittäneet suomalaiset tai ainakin merkittävän osan niin sanoakseni vastarintamoodiin. Yleistä mielipidettä aina hallitsevan sopuli-ilmiön mukaisesti kaikki, mitä Venäjä teki tukittiin vääryydeksi.

On kiinnostavaa, miten tuo Venäjä-suhde saattoi sitten hyvin lyhyessä ajassa muuttua aivan totaalisesti. Tunnettua on, miten Maila Talvion kaltaiset kiihkeät russofiilit äkkiä saattoivat muuttua yhtä kiivaiksi russofobeiksi.

Suuri vedenjakaja oli kansalaissota ja useassa tapauksessa jo sitä edeltänyt epäjärjestyksen ja murhien orgia. Das Blut ist ein ganz besonderer Saft, sanoi aikoinaan Mefistofeles ja syystä sanoikin.

Terroristit ovat aina ymmärtäneet, miten tärkeää veren vuodattaminen on. Paitsi, että se herättää pelkoa, se jo sinänsä todistaa, että asia on tärkeä, kuolemanvakava. Pelkään pahoin, että sitä lajia saamme vielä nähdä enemmänkin.

Vettenniemi kuvaa ansiokkaasti monien tunnettujen terroristien toimintaa Suomessa. Niitä olivat niin Savinkov kuin Azef tai Traubergs, niin Krasin kuin Malmberg, siis tuo Aino Malmberg, suojeluskuntakenraali Lauri Malmbergin äiti.

Kaikki heistä eivät tappaneet henkilökohtaisesti, mutta maaninen viehtymys väkivaltaan ja usko sen voimaan yhdisti noita ihmisiä, jotka riskeerasivat elämänsä taistellessaan Venäjän laillista hallitusta vastaan.

Paradoksaalisesti he saivat aikaan monin verroin tuhoisamman komennon kuin se, joka kukistui. Ja oliko tsarismilla muuta mahdollisuutta, kuin vastata samalla mitalla?

Tämän terroristit ymmärsivät ja pyrkivät kärjistämään vastakkainasettelua. Myös suomalaiset aktivistit pyrkivät samaan ja onnistuivatkin. Vettenniemi katsoo, että sana sortokausi on väärä ja liioitteleva termi. Kaikki on toki suhteellista, mutta aivan varmasti tuota sortoa ja sen merkitystä myös haluttiin meidän puolellamme liioitella.

 Kyseessä oli ennen muuta kansallisen mobilisoinnin yritys ja toki kansallinen vaara kasvoi Stolypinin kaudella ja sen jälkeen valtavasti. Mutta siinä vaiheessa myös terrorismi lopahti.

Myöhemmin aktivistit saivat ylleen vapaustaistelijoiden gloorian. Heidän dilemmansa kiteytti myöhemmin alan merkittävä edustaja Elmo E. Kaila pohtiessaan, että suomalaisten suuri ongelma oli se, etteivät he osanneet vihata venäläisiä. Suomalaisia kohtaan kaikkein parhaat keisarit olivat samalla kaikkein vaarallisimpia. Jotta kansakunta lakkaisi mielistelemästä venäläisiä, tarvittiin sitä verta, joka sitten vuonna 1918 vuodatettiin.

Ideahan on ikiaikainen. Sitä hyödynsi Stalin vuonna 1944 patistellessaan suomalaisia verenvuodatukseen saksalaisia vastaan. Vasta sillä tavoin voitiin -mahdollisesti- murtaa aseveljeyden paradigmaa. Huonoin vaihtoehto olisi ollut, että venäläiset olisivat ajaneet saksalaiset pois Lapista.

Vettenniemen kirja on varsin kiintoisa kooste nykyään jo varsin unohdettuja tosiasioita. Kirjallisuusluettelo on valtava, mutta arkistolähteitä on hyvin vähän. Käytettävissä olisi kyllä ollut kopioita Stolypinin Suomea koskevista papereista ja nykyään myös noista kirjavista vuosiin 1917-1920 sijoittuvista suomalaisten puna-armeijalaisten vaiheista on saatavilla paljon uutta materiaalia.

Mutta eipä vaadita mahottomia yhden kirjan tekijältä. Tämän opuksen merkittävänä ansiona ovat sen esille nostamat näkökulmat. En osta tältä istumalta ajatusta Suomen syyllisyydestä bolševismiin, mutta on hyvin hyödyllistä pysähtyä miettimään historiallisten oikeaoppisuuksiemme sidonnaisuutta aikaansa. Niin se vielä muuttuu tämä nykyinenkin tilanne.

Pikku huomautuksena totean, että Azef (Азеф)kirjoitetaan suomeksi Azef ja Tšheidze (Чхеидзе) kirjoitetaan Tšheidze. Kyseessä ovat gruusialaiset eivätkä venäläiset nimet.