Muuan aikamme dilemma

Winston Smithin hahmotusharha

Kaikki muistanevat, miten George Orwellin kuvaaman Oseanian kansalainen Winston Smith Rakkauden ministeriön käsittelyssä oppi vähitellen näkemään, ettei kaksi ynnä kaksi ollut vain banaalisti neljä, kuten simppeli arkitajuntamme haluaisi meille osoittaa.

Kun asian havaitsemista tarpeeksi monta kertaa harjoiteltiin asianmukaisten palkintojen ja rangaistusten säestyksellä, se viideskin joukon jäsen alkoi todella jollakin tavalla näkyä, vaikka joku, sanokaamme, euraasialainen naiivi realisti olisi samassa joukossa pystynyt näkemään vain neljä jäsentä eikä tosiaan yhtään enempää.

Nyt lienee ajateltava, että Winston Smithillä aivan ilmeisesti oli jommassakummassa tilassaan -ennen harjoituksia tai niiden jälkeen- niin sanottu hahmotusharha. Ei liene mahdollista, että hän olisi molemmissa tapauksissa ollut oikeassa.

Kysymys oli ja on siis viime kädessä siitä, onko kaksi kertaa kaksi neljä vai ei, kun kerran alamainen niin asian näkee. Oseanian virallisen ideologian mukaan se ei missään tapauksessa ollut neljä, vaan sen sijaan eräänlainen viittä muistuttava tulos.

Miten tämä on mahdollista ja mitä se merkitsee, ei kuulunut Smithin kaltaisten ihmisten ratkaistaviin asioihin. Oseaniassa, kuten muissakin ideologisesti kehittyneissä valtioissa toimii ns. suurinkvisiittorin triadi: vallan haltijalla on hallussaan ihme, salaisuus ja auktoriteetti.

Ihmisten jakaminen rotuihin on hesarin 2.10. julkaiseman jutun mukaan ennen kaikkea sosiaalinen ja poliittinen luokittelu, vaikka arkikokemus näyttäisi kertovan kaikkea muuta.

Kyse on kuitenkin hahmotusharhasta, selittää muuan biologi, geneetikko. Älköön siis ihminen ottako totena sitä, mitä hänen silmänsä sanovat, vaan kuunnelkoon hän tiedettä, joka kertoo hänelle, mitä hänen pitäisi nähdä. Tarpeellisen harjoittelun jälkeen se varmaankin myös onnistuu. Ellei onnistu, on paras olla asiasta hiiskumatta ja jokainen ymmärtää miksi.

Harhaiseksi osoittautui myös se kansanedustaja, joka tohkeissaan väitti, ettei mies voi synnyttää (http://www.permanto.fi/fi/web/alfatv/player/vod?assetId=34971396&fbclid=IwAR0Q-2OMvGvxTApfhLdmpehI9fz4IA4CxLOpUdke98GpMN50XpEzsr2GXAk ). Hänet pani ruotuun se yläasteen oppikirjan kirjoittaja, joka oli esittänyt tämän, miestä suuresti tasa-arvoistavan ja imartelevankin väitteen.

Tai saattoihan siinä käydä niinkin, että tämä banaalia arkikokemusta puolustava näkökulma itse asiassa voitti asiasta myöhemmin käydyn väittelyn, mutta siinähän voimasuhteet taisivatkin olla epätasaiset.

Sopii vain kysyä, mikä olisi tulos ollut, jos väittely olisikin käyty Rakkauden puolueen eduskuntaryhmässä tai puoluevaltuustossa.

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, on jokaisella nykyään mahdollisuus ryhtyä mieheksi tai naiseksi valintansa mukaan ja sama koskenee myös synnyttämistä. Vai olenko mahdollisesti ymmärtänyt väärin sen, mitä tuo mystinen Winston Smithin havaitsema ei-neljä merkitsee arkitotuuden kannalta.

En myöskään tiedä, voisinko vielä synnyttää tässä iässä. Mikäli en voi, en pidä maailmaamme vielä täysin tasa-arvoisena.

Joka tapauksessa luulen oppineeni sen, että tasa-arvon toteutuminen on se asia, johon meidän on ehdottomasti ja ennen muuta kaikin voimin pyrittävä. Se taas edellyttää, että voimme valita vapaasti, paitsi kansallisuutemme, myös niin sanotun rotumme.

Tästä muistuvatkin mieleeni ne ns. elämäntapaintiaanit, jotka joskus takavuosina asustivat Pohjois-Suomessa. Heimon nimi taisi olla MicMac ja joukossa tosiaan oli väkeä vähän joka junasta, ei siis pelkkiä ei-europidioletettuja.

Mutta olisiko minun mahdollista ryhtyä vaikkapa afrikkalaiseksi, vaikka en koskaan ole tuossa maanosassa käynytkään? Käsittääkseni sen täytyy olla täysin mahdollista. Ei suuri osa muistakaan afrikkalaisiksi nimitetyistä ole siellä käynyt.

Helposti ymmärrettävistä syistä ajattelin ruveta käyttämään myös tummaa ihomaalia, mikäli toistaiseksi vielä paperilla oleva metamorfoosini toteutuu. Joukossammehan on paljon sellaisia, jotka eivät muuten ymmärtäisi uutta identiteettiäni.

Huomaan kuitenkin, että Kanadan pääministeri Justin Trudeau oli joutunut(?) pyytämään anteeksi sitä, että hän pari vuosikymmentä sitten oli jossakin näytelmässä maalannut kasvonsa tummiksi.

Hän oli kai aliarvioinut sen hahmotusharhan, jonka mukaan ihmiset erottavat toisistaan eri rotuja.

Vai kenellä tässä nyt oli se harha? Eikö se ollutkaan ihan samantekevää, minkä värisenä nuori mies roolissaan halusi esiintyä? Pitikö hänen pyytää sitä varten lupa jonkin viiteryhmän valtuuttamilta (?) edustajilta ja mistä he saivat valtuutensa?

Tuleeko meistä yksi ihmiskunta?, kysyy hesari retorisesti. Luulin meidän kyllä jo sitä olevan. Sitä paitsi olemme myös osa yhtenäistä eläinkuntaa.

Sukupuolierot ja rodulliset erot olemme jo oppineet kiistämään, mutta yhä vielä näyttää olevan ihmisiä, jotka korostavat vaikkapa lajieroja ja muutenkin uskovat sitä, mitä näkevät.

Meillä tai pikemmin sillä taholla, joka meillä huolehtii ns. rakkauden ministeriön tehtävistä, on siis yhä ongelma.

Mutta ongelmat on tehty ratkaisemista varten, kun ne kerran löydetään. Winston Smith parannettiin aikoinaan naiivista realismistaan ja samoin tehtiin väärinajattelijoille Arhtur Koestlerin muistettavassa kirjassa Darkness at Noon (on suom.).

Kyllä ne keinot löytyvät.