Rankkoja puheita

Es klingelt noch immer

Matti Klinge, Canicula. Päiväkirjastani 2018-2019. Siltala 2019, 212 s.

Matti Klinge on niitä, joista kannattaa aina sopivissa yhteyksissä eli lähes aina mainita myös titteli. Siis professori Matti Klinge.

Akateeminen ura on nimittäin niin täysin keskeinen asia hänen ajatus- ja kokemusmaailmalleen ja siis myös itseymmärrykselleen. Siltä varalta, ettei joku asiaa tiedä, totean vielä, että se professuuri, jota Klinge neljännesvuosisadan verran hoiti, oli ordinariuksen virka eikä siis joku niistä lukemattomista vähäpätöisemmistä toimista, joita tuolla nimikkeellä nykyään on.

Sanon tämän ilman sarvia ja hampaita. Maailma on muuttunut perusteellisesti ja yliopistomaailma sen mukana. Massayliopiston professori ei enää ole se olympolainen tulevan eliitin kasvattaja, joka aikoinaan työskenteli suorastaan keisarin välittömässä valvonnassa tai ainakin hänen katseensa piirissä.

Tuohon aikaan kasvatus vielä oli akateemisen opiskelun tärkein osa, ellei sellaiseksi laskettu siihen liittyvää verkostoitumista, joka taas tapahtui paljolta akateemisissa juhlissa ja seremonioissa, siis leikeissä, jollaiset aina ovat kulttuurin keskeistä ainesta.

Muistan jonkun ulkomaalaisen joskus takavuosina kertoneen, ettei Suomessa professoreita pidetä naurettavina, vaan heitä arvostetaan suuresti. Eräissä muissa maissa kamarioppineiden, mahdollisesti aspergerin syndroomasta kärsivien, monomaanisesti tieteeseensä uppoutuneiden peruukkien ympärille sen sijaan pakkasi muodostumaan tietty koomisuuden kehä.

Varmemmaksi vakuudeksi totean, etten itse suinkaan pidä Klingeä naurettavana, saati tyhjänpäiväisenä, kuten monet erehtyvät tekemään sillä perusteella, että hän tässä pyhän yksinkertaisuuden (edle Einfalt) maassa esiintyy kuin ranskalainen intellektuelli Ranskassa. Ympäristö ei ole kiitollisin mahdollinen, mutta miten tylsää olisikaan, jos kaikki täällä pokkuroisivat ympäristönsä arvostuksia.

Sitä paitsi Klingellä on aina sanottavaa ja hän myös uskaltaa sen sanoa. Jokin jonninjoutava dandy tai coquin sen sijaan ajattelee vain omaa imagoaan ja egoaan, joita ei kyllä sankarimmekaan laiminlyö, pois se.

Mutta itse kirjaan. Kyseessä on peräti jo kahdeskymmenesensimmäinen nide päiväkirjasarjaa, jota moni siitä huolimatta aina säännöllisesti seuraa. Minä muiden muassa.

Mutta mitä tarkoittaa canicula? Latinisti ymmärtää heti, että kyseessä on pieni koira, mutta tässä tapauksessa sillä on siirtomerkitys.

Tässä nimittäin viitataan Pienen koiran tähdistöön ja sen kirkkaimpaan tähteen Siriukseen, joka nousee ja laskee yhdessä auringon kanssa heinäkuun 24. ja elokuun 24.päivän välisenä aikana.

Tämä jakso, joka meillä tunnetaan mätäkuuna, on Euroopassa lomakausi. Ranskalaiset kutsuvatkin sen mukaan lomaansa nimellä canicul ja samoin tekevät venäläiset (kanikuly, каникулы). Ei siis kanikulyi.

Hauska pikku tiedonmurunen se on tämäkin, mutta Klingen varsinainen anti ei ole näissä kuriositeeteissa, joita hän kyllä mielellään myös viljelee.

Se on mielipiteissä tai pikemminkin ajattelussa, jota ei poliittisen korrektiuden pelko rajoita. Usein näkemyksillä on vankka pohjansa asiantuntemuksessa, mikä ei tarkoita sitä, että ne sillä perusteella olisivat oikeampia kuin muiden asiantuntijoiden. Niillä on joka tapauksessa puolellaan se etu, että kirjoittaja tietää, mistä puhuu.

Ajatelkaamme vaikkapa sortokausien käsitettä. Klinge näkee ne konstruktiona, jolla ei ole todellista pohjaa omassa ajassaan. Hän jopa innostuu siteeraamaan Selma Lagerlöfin pilkallista reaktiota suomalasten ruikutukseen toisen sortokauden johdosta: hellidudan ändå!

No, eihän meille kovin paljon pahaa silloin tehty eikä ehdittykään tehdä ja kaiken kohtuuden nimessä on syytä muistaa, miten suuressa määrin eräät täkäläiset piirit onnistuivat provosoimaan Venäjän vallanpitäjiä.

Kuitenkin, kaikitenkin, olimme äärimmäisen vaarallisessa tilanteessa ja sitä paitsi vastustuskykymme oli tuohon aikaan jo lähes lopahtanut. Karrierismi ja poliittinen korrektius mädättivät kulttuuriamme ja uhkasivat paisua valtavirraksi.

Klinge on mielestäni kuitenkin oikeassa täräyttäessään täyslaidallisen omahyväisiä vastarintamiehiä ja avanturistisia aktivisteja vastaan. Heitä saamme, paitsi kiittää, myös syyttää paljosta. Tässä on taas muuan noista historian monimutkaisista solmukohdista, joita ei kannata ymmärtää liian nopeasti.

Entäpä se uusjuutalaisuusaalto, joka Klingen havaintojen mukaan alkoi 1990-luvulla?

Kyseessä on tosiaankin mielenkiintoinen ilmiö, jonka synnyn kirjoittaja liittää Saksan yhdistymiseen ja Neuvostoliiton romahdukseen.

Miksi holokaustista tuli se maailmansodan suuri teema juuri nyt ja vasta nyt?

Kyllähän asiat tunnettiin jo sodan päättymisestä lähtien, mutta pahuuden symboliksi olivat nousseet pikemminkin Japanin kaupunkien atomipommitukset.

Seemiläisyyteen näyttää kuuluvan voimakas sukuajattelu polvesta toiseen. Meillä taas jokainen vastaa itsestään. Suvusta vait’ sanoi jo maaherra Wibelius ja taisi muuten sanoa myös Stalin, vaikka ei niin ajatellutkaan.

Mutta se, mitä Amerikka keksii, sitä muu maailma seuraa.

Itse puolestani pidän mahdollisena, että joku päivä ylimmäksi symboliseksi pahaksi vielä nostetaan se kauheus, että äidit söivät lapsiaan. Näinhän on historiassa tapahtunut yhä uudelleen, kuten tiedämme ja Euroopassa niin tapahtui viimeksi Leningradin piirityksessä.

Mutta riittäähän tuota hirveyksien muistelemista, jos niin halutaan. Kiintoisaa on, miksi halutaan ja mitä ja milloin nimenomaan. Historioitsijan merkittävä anti yleisölleen voisi olla asioiden suhteuttaminen. Horror storyt ovat epäilemättä jännittäviä eli kiihottavia, mutta sitä tuskin voi pitää merkittävänä arvona sinänsä.

Muuan Klingen ilonaihe on nyt havaittava anglosaksisen maailman ja etenkin sen (epä)kulttuurin laskusuunta. Tosin englannin kielen ylivallan kasvu on vain jatkunut ja huolimatta asian monista käytännön hyödyistä on epäilemättä totta, että eurooppalaisen perintömme siirtyminen sukupolvelta toiselle on vaarassa, kun ei osata kieliä.

Sitä paitsi median taso on tullut yhä surkeammaksi. Helsingin Sanomat on esimerkki kielen tylsästä rahvaanomaisuudesta virheitä vilisevässä tekstissään. Toimittajat, jotka eivät kykene lukemaan lähteitään muilla kielillä kuin englanniksi, ovat lisäksi sivistymättömiä.

Tottahan tämä on, joka sana ja on mainiota, että jostakin löytyy vielä memento, joka herättelee amerikkalaistyyliseen itsekehuunsa uppoutunutta toimittajakuntaa.

Toki tästäkin kirjasta virheitä löytyy, mutta olisi pikkumaista puuttua niihin, kun itse sisältö on niinkin raikasta ja älyllisesti stimuloivaa kuin se on.

Vanha totuus, jonka mukaan nuorison on syytä kuunnella vanhaa polvea, vaikka se ei sitä tietysti tottelekaan, koska ei vielä kykene viisautta ymmärtämään, soveltuu hyvin myös tähän kirjaan. Kunhan ensin opiskelee tarpeeksi, sopii sitten vaikka kapinoida.

Se tyhjän jauhaminen, jota nuoriso nykyään mielellään kapinointinaan markkinoi ja joka useimmiten on pelkkää apinointia, kumisee vain tyhjyyttään. Vanhalla polvella, joka osaa suhteuttaa nykypäivän osaksi pitempää jatkumoa, on sen sijaan aina tarjottavana pohdinnan arvoisia näkemyksiä.

Kiitoksia siis vain taas kirjoittajalle. Jatkoa odotellaan!