Aseiden valtakunnassa

Venäläisen militarismin syntysijoilla

Tulan kaupunki on tunnettu samovaareistaan ja kivääreistään. Siellähän johtivat ja vuokrasivat valtavaa kivääritehdasta ja patruunatehdastakin kaksi suomalaista ”maanmiestä” Carl August (Karl Karlovitš) ja Hugo Standertstkjöld. Edellinen kenraaliluutnantti ja jälkimmäinen eversti.

Miljoonia aseita tuottaneen tehtaan johtajille kertyi vähän omaakin pääomaa, jota sitten sopi sijoittaa vaikkapa Aulangon residenssiin tai Anjalankosken puuhiomoon ja Enso-Gutzeitin sellutehtaaseen.

Sitä paitsi molemmat miehet, setä ja veljenpoika, hoitivat aikanaan myös Iževskin valtavaa asetehdasta.

Mutta se on jo Suomen historiaa se.

Tulan asetehtaan museon opas tunsi nimeltä vain Karl Karlovitšin ja näyttää kovin siltä, että tuo Suomi-kytkentä koko kaupungissa jää ansaitsemattoman vähälle muistamiselle nykyään. Mutta kukapa sellaista meilläkään tuntee kun kerran ollaan ns. Euroopassa.

Muuten kaupungissa vallitsee varsin ylpeä paikallispatrioottinen henki, eikä aiheetta. Suurissa plakaateissa mainostetaan Tulan olevan Venäjän asepääkaupunki ja Venäjän työpaja, mestareiden kaupunki.

Siellähän on jo iät ja ajat hallittu varsin vaativat käsityöt, kirpun kengittämisestä lähtien, eikä tämä ole vitsi.

Monessa kodissa riippuu meilläkin seinällä tulalainen haulikko, ellei jo ole viranomaisten mahtikäskyllä piilotettu jonnekin panssarikaappiin. TT-pistooleita toimme sodasta huomattavia määriä ja mitäpä ulkomaisia malleja ei Tulassa olisikaan tehty: Naganista (Nagant) Mauseriin.

Sivumennen sanoen, museossa puhutaan mielellään vain ”Mosinin” kivääristä, joka siis on tämä meidänkin omimamme kolmen linjan kivääri (1 linja= 1/10 tuumaa eli 2,54 mm).

Itse asiassa belgialainen Nagant oli senkin mallin takana, mutta niinhän meilläkin on pk Lahti-Saloranta, kun Saloranta sattui olemaan se esimies.

Museon patsaspuistossa ovat Makarov, Tokarev, Mosin ja monet muut, mutta ei Nagantia. Mutta ymmärtäähän tämän.

Innostunut ja asianmukaisen lapsellis-isänmaallinen henki tuntui täyttävän koko asetehtaan museon, jonka myymälässä äidit ja mummot touhukkaasti valitsivat lapsille ja vunukoille henkilökohtaista asetta. Aikakin on vähän sellainen, militaristinen.

Vähemmän tunnettua on, että Venäjällä, suurten arojen pohjoispuolella oli usean vuosisadan ajan linnoituslinja Zasetšnaja tšerta (Засечная черта). Nimitys tulee murrokoista (zaseka), joita hakattiin metsään. Puut pantiin poikki ihmisen pituuden kohdalta ja kaadettiin oksat kulkusuuntaa vastaan.

Kun Venäjän metsät, kuten Brjanskin ja Meštšeran salot, olivat usein läpipääsemätöntä tiheikköä, riitti murrosten tekeminen vaikeuttamaan suuresti hyökkääjän liikkeitä. Teiden kohdalla oli linnoitettuja kaupunkeja. Suuren murroslinjan kohdalla niitä oli nelisenkymmentä.

Tästä tulemmekin siihen, että Venäjällä oli vuosisatojen ajan tarvetta pitää yllä ajan olossa valtavaa sotajoukkoa, joka miehitti noita linnoituksia.

Tulan kohdalta aukeni tie Donille ja Mustan meren rannalle, josta krimiläiset ja mongolilais-tataarilaiset laumat hyökkäsivät yhä uudelleen.

Kulikovon kenttä on Tulan lähellä ja siellä pantiin tataareille ensi kerran kunnolla kampoihin jo 1380, mutta eihän se leikki siihen loppunut.

Ukrainasta -sana tarkoitti muinoin vain raja-aluetta yleensä- tultiin yhä uudelleen niin päin Tulaa kuin itse Moskovaakin aina 1500-luvulle saakka. Eivät ne sotilaat ihan jouten saaneet olla siellä ukrainnaja linijalla.

Tästä etelärajan vahtipalvelusta on enemmän kirjoittanut ainakin John Keep, joka esittää varsin suuria lukuja armeijan vahvuudeksi, suorastaan satoja tuhansia.

Kun otetaan huomioon, ettei itse Venäjän väkilukukaan vielä 1500-1600-luvulla mikään valtava ollut, vaan huomattavasti pienempi kuin Ranskan, on määrä aivan hirmuinen.

Liikkuvaan kenttäarmeijaan ei tuohon aikaan voinut juuri koota 10000-20000 miestä enempää, koska porukka kaikkine hevosineen ja valtavine huolto-organisaatioineen piti kyetä vielä syöttämään ja juottamaankin.

Harvaanasutulla Venäjällä se ei ollut niinkään yksinkertaista ja muistakaamme, että Kaarle XII:nkin voittamaton, myöhemmin toki voitettu, armeija oli vain hieman yli 30000 miestä, jotka yleensä liikkuivat toisistaan erillään.

Armeijaan pyrittiin kokoamaan kaikki hulttiot ja joutomiehet ja esimerkiksi Englannin laivastosta 1700-luvulla Samuel Johnson sanoi, että vankilassakin on ihmisellä mukavammat olot, parempi ruoka ja jopa parempaa seuraa…

Jos lippujen alle kuitenkin tarvittiin pitkiksi ajoiksi useita satoja tuhansia miehiä, seurasi siitä, että myös normaalit kelpo miehet turmeltuivat henkisesti, taantuen militaristeiksi, joiden arkipäivään kuuluivat kyntämisen ja kylvämisen sijasta äkseeraus ja juopottelu.

Englannissa laivastoon saatiin värvättyä miehiä alaluokkien tuottamasta liikaväestöstä ja rikollisista, mutta sen määrä jäi lopultakin kohtuulliseksi. Vakinaista armeijaahan maassa ei edes ollut.

Voidaan vain pohtia sitä, millainen merkitys sukupolvesta toiseen ulottuvalla puolustustaistelulla -ja myöhemmin hyökkäyksillä- uskottomia basurmaneja vastaan oli kansanpsykologialle.

Olihan meilläkin samaa asetelmaa läntisen sivilisaation itärajan vartijan roolissa, mutta vakinaisten joukkojen määrä jäi kyllä varsin pieneksi. Kallistahan se oli ja jos rauhan aikana yritettiin pitää joukkoja linnaleirissä, niin siitähän ei hyvää seurannut, kuten Nuijasodasta tiedämme.

Mutta viime kädessä olemme varmaankin saman hengen lapsia, me suomalaiset ja he, tulalaiset. Perivihollista on aina saanut odotella miekka teroitettuna ja rukoilla, ettei luoja suuressa viisaudessaan sallisi vitsauksien tulevan nyt ihan heti.

Vaan meiltä taitaa puuttua tuo militaristinen riemu, jonka juuri nyt luulee havaitsevansa Venäjällä, jonka yltä suuren heikkouden painajainen on haihtunut.

Mutta se voi olla falski ja petollinen mielentila.