Runoniekan nuoruus

Runoniekan nuoruus

V.A. Koskenniemi, Vuosisadanalun ylioppilas. WSOY 1947, 313 s.

V.A. Koskenniemi leimautui tunnetusti vanhoilla päivillään taantumukselliseksi saksalaissuuntauksen ja historiallisen pessimismin (hui!) kannattajaksi. Nuoret runoilijat havaitsivat sodan jälkeen hänen teoksissaan -siis runoissaan- myös epäselvyyksiä ja peräti epätarkkoja ilmauksia.

Niinpä VAK sai kunnian tulla kaikkien radikaalien maalitauluksi ja on tainnut glooriansa säilyttääkin, huolimatta esimerkiksi Martti Häikiön perusteellisesta elämäkerrasta, joka panee asiat paikalleen.

Toki Koskenniemen ranskalainen kausi lienee useimpien tiedossa. Kevätilta Quartier latinissa on ylistys  vasemman rannan Pariisille ja ranskalaiselle hengelle.

Myös Koskenniemen rooli vanhasuomalaisen työväenaatteen puuhamiehenä Raatajan ryhmässä ja samannimisen lehden toimitussihteerinä on yleisesti tunnettu. Nuori konservatiivi ja hänen lehtensä kannattivat innokkaasti kaikkia hyviä asioita, kuten varttunut VAK toteaa. Siinä samassa tuli tutustuttua myös sosialisteihin, joiden dogmaattisuus sitten aiheutti vastareaktion.

Muistelmissa kuvataan hauskasti tuon ajan Helsinkiä ja sen tyyppejä, joista monet ovat häipyneet historian hämärään.

Yhä hyvin muistettu on kuitenkin K.N. Rantakari, jonka Venäjän-matkaa selostin joku vuosi sitten (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=baku ).

VAK kuvaa eloisasti Rantakarin hahmoa, joka puhkui tarmoa ja taisteluintoa: Hän oli äsken palannut Kotkasta, missä hän hyvin kansanvaltaisilla hyökkäyksillään sikäläistä ruotsalais-norjalais-saksalaista sahabyrokratiaa vastaan ja ajamalla yleistä äänioikeutta ja työväen suojelulakia oli pannut pienen teollisuusyhdyskunnan kiehumatilaan.

Rantakaria pidettiinkin yleisesti sosialistina, kertoo kirjoittaja, joka mainitsee myös, että toimittaja ulkoisesti muistutti intiaanipäällikköä, eikä kaiketi olisi pannut pahakseen, jos jonkin sveessin skalppi olisi riippunut hänen vyössään…

Kielitaistelu oli arkipäivää siinä Helsingissä, jonka asukkaista noin puolet oli ruotsinkielisiä ja jossa saatettiin ravintoloissa kieltäytyä ymmärtämästä suomeksi tehtyjä tilauksia, kuten kirjoittaja todistaa.

Toki kaikenlaiset ajan aatevirtaukset saivat jalansijaa myös Helsingissä. Liikkeellä oli muun muassa Ostwaldin energetiikkaa ja pikku-Nietzsche-tyyppejä löytyi runsaasti.

Nuoriso halveksi kaikkea sitä, mihin liitettiin saksalainen, alun perin raamatusta lainattu sana filisteri -poroporvari (Uks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=filister ). Barabbaskin saatettiin usein päästää irti poroporvarin pelottelemiseksi -pour épater le bourgeois. Viina virtasi ja hyviä tapoja halveksuttiin. Tällaista muotiahan älymystö on aina silloin tällöin harrastanut niin meillä kuin muualla.

Kirjoittaja tunnustaa yliarvioineensa jossakin vaiheessa saksalaista kuttuurimuotoa, jonka omakehu saavutti merkittävät mittasuhteet esimerkiksi Gobineaun, Chamberlainin ja Langbehnin teoksissa.

Toisaalta, peräti seitsemän Amerikkaan muuttanutta VAK:n serkkua osallistui USA:n joukoissa taisteluun saksalaisia vastaan, minkä johdosta Koskenniemi-Forsnäs -suvulle ehkä voidaan antaa anteeksi se, että kirjoittaja, tosin hengen asein, taisteli Saksan puolella.

Mutta toki Koskenniemi arvosti myös venäläistä kaunokirjallisuutta. Dostojevskia hän piti aluksi ylivertaisena ja ihastui myös Tolstoihin.

Kuten tunnettua, hän kyllä sitten vuonna 1912 kirjoitti varsin nuivan arvostelun Tolstoin Anna Kareninasta, mitä hän nyt muistelmissaan jo katuu. Tuo kirjoitushan oli suoranainen herätyshuuto Suomen sivistyneistölle, jonka kirjoittaja katsoi kohtuuttomasti tulleen venäläisyyden viettelemäksi: Oriens an occidens -itään vai länteen?

Koskenniemi, muuten, kirjoittaa yrittäneensä pelastaa Algot Untolan alias Maiju Lassilan siltä kohtalolta, jonka valkoinen Suomi oli Työmiehen viimeiselle toimittajalle varannut. Tunnetustihan tämä ei ainakaan onnistunut.

Kirjoittajan kuvaukset kollegoistaan ja opettajistaan ovat sangen eläviä. Huomiota herättää tietty pyrkimys vähätellä Juhani Ahoa, joka kukaties oli kiusallinen kilpailija ajan johtavia henkiä arvioitaessa. Eino Leino taas on lähinnä traaginen tapaus ja Hj. Nortamo taas näyttäytyy oikeana anakreontikkona kirjoittajan termiä käyttääkseni. Sehän viittaa epikurolaisuuteen siinä epähistoriallisessa mielessä, kuin me nykyään sanaa käytämme.

Kirjan henki on kaiken kaikkiaan sangen viihdyttävä ja joviaali eikä suinkaan pursua mitään moraali- tai muutakaan poseerausta, kuten voisi ajatella. Apologiaa siinä epäilemättä kyllä on. Mikseipä olisi.