Dosenttitason kirjallisuutta

Ystävällinen Venäjä ja musta kiittämättömyys

Игорь Пыхалов, Финляндия. Государство из царской пробирки. «Питер» 2019, 286 с.

Nykyisellä Venäjällä on historiakirjallisuus erittäin suosittua. Sangen yleinen trendi siinä on suurvallan menneen suuruuden kaivaminen uudestaan esille ja samallahan sivutuotteena nousevat kynnöksestä myös vanhat asenteet, muun muassa mustasotnialaisten tai ns. Suomi-syöjien näkemykset.

Suomen kohdalla näin tapahtuu tavallista herkemmin, sillä suomen ja ruotsin kielen taitoa on nykyään enää ani harvalla tutkijalla. Niinpä vanhemman historian osalta nojataan lähes aina M.M. Borodkinin moniosaiseen Suomen historiaan, ei alkuperäsilähteisiin, joita ei ymmärretä.

Borodkin oli kuuluisa finnofobi, jonka äiti oli ahvenanmaalainen ja joka sen johdosta osasi ruotsia. Hän oli sekä ns. vanhojen bobrikovilaisten että myös keisarin suosikki ja nousi sotilasurallaan kenraaliluutnantiksi.

Borodkinin laajoissa historiateoksissa on hyvin paljon arvokasta informaatiota, eikä niitä kannata leimata roskaksi, toisin kuin hänen ajankohtaisia pamflettejaan ja lehtikirjoituksiaan, joita hän myös harrasti.

Tutkijoilla kuten kaikilla ihmisillä, tuppaa usein olemaan omat asenteensa, antipatiansa ja sympatiansa ja ne saattavat helposti johtaa siihen, että vaikka faktavirheitä ei olisikaan, on muodostunut kuva pikemmin irvikuva kuin kohdettaan osuvasti karakterisoiva potretti. Tästä vakuuttuakseen tarvitsee vain silmäillä journalistiemme Venäjä-kirjoittelua.

Tämä kirja on ilmestynyt varsin pahaenteistä nimeä kantavassa sarjassa razvedopros, jonka voisi suomentaa tiedusteluraportiksi. Kyseessä on kuitenkin suomalaisten epäsympaattisten ja ryssävihaisten toimien sondeeraus.

Mitäpä syntiä salaamaan. On sitä sellaista meillä ollut, joskaan synnittömiä naapureita -muutettavat muuttaen- eivät kyllä ole olleet venäläisetkään. Tässä siis tarkoitetaan ns. tiettyjä piirejä. Eihän kokonaisella kansalla koskaan mitään mielipiteitä ole.

Kirjan kanttaa koristaa muutaman suomalaisen sotilaan takaapäin otettu valokuva ja heidän yllään näyttää hulmuavan ainakin AKS:n lippu. Verikauhoineen nämä herrat muistuttavat suuresti SA-joukkoja. oikeanpuoleinen korpulentti herrasmies tuo mieleen Ernst Röhmin.

Kirjoittajan henkilö on kiinnostava. Kyseessä on nimittäin Pietarin yliopiston opettaja, joka ei näytä olevan suomenkielen taitoinen. Joka tapauksessa hän on noussut kuuluisuuteen suurena Stalinin puolustajana kirjoillaan ”Suuri paneteltu sota” (Velikaja obolgannaja vojna) ja ”Miksi Stalin karkotti kansoja?” (Za tšto Stalin vyseljal narody?). ”Kansojen rankaisemista” en olekaan aiemmin havainnut kenenkään kehdanneen puolustella.

Mainosteksteissä kerrotaan kirjoittajan antavan vastaiskun liberaalien harjoittamalle sotien ”de-heroisaatiolle”. Näen tuon termin ensi kertaa, mutta sen ymmärtäminen ei tuota vaikeuksia. Man merkt die Absicht…

Kuten vastaavissa tapauksissa usein on laita, kirjaa motivoidaan rakentamalla ensin olkiukko, jolle sitten annetaan kyytiä. Dmitri Goblin Putškovin (Дмитрий Goblin Пучков!) kirjoittamissa alkusanoissa kerrotaan, ettei tavallinen kansalainen tiedä totuutta siitä, että Suomen suuriruhtinaskunnalla muka oli oma perustuslaki, tai siitä, miten sen raja siirtyi Rajajoelle.

Monet kuvittelevat myös, että Suomen armeija pysähtyi jatkosodassa vanhalle rajalle. Monia jopa huvittaa ajatus siitä, että pieni Suomi olisi muka voinut uhata suurta Venäjää…

Itse asiassahan Venäjä antoi Suomelle lähes kaiken mahdollisen ja suorastaan loi Suomen valtion.

Tästä hyvästä suomalaiset kiittivät järjestämällä Viipurin venäläismurhat vuonna 1918 ja sulkemalla Itä-Karjalan venäläiset keskitysleireihin.

Varmemmaksi vakuudeksi kirjoittaja on varustanut opuksensa lähdeviitteillä ja julkaisee myös runsaasti sitaatteja, tosin tutkimuksista eikä alkuperäislähteistä.

Myönteisenä piirteenä voidaan todeta, että kirjoittajan mukaan suomalais-venäläisillä suhteilla on takanaan yli tuhannen vuoden historia, joten nuo taannoiset, naiivit ”Suomi 100” -löpinät voi unohtaa.

Kirjoittaja käsittelee melko yksityiskohtaisesti sekä Venäjän Suomen-politiikan myönteisiä ulottuvuuksia, joita todella olikin ja sen ohella myös Suomen politiikan nurjaa kiittämättömyyttä. Mieleen tule Osmo Jussilan arvostelu V.V. Pohljobkinin kirjasta Suomi vihollisena ja ystävänä. Sehän oli otsikoitu ”Hyväntahtoinen Venäjä ja ymmärtämätön Suomi”.

Patriootti luonnehtii Talvisodan tulosta näin: Korjaten Venäjän tsaarien rikollisen lyhytnäköisen politiikan seuraukset, Stalin palautti Aleksanteri I:n suomelle luovuttaman Viipurin läänin. Samoinhan sitten tehtiin Petsamon alueelle, jonka Suomi oli riistänyt Venäjältä sen ollessa heikko.

Oliko tämä oikeudenmukaista? Mielestäni oli, toteaa kirjoittaja lakonisesti ja jatkaa:

Meillä ei ole mitään katumista. Sitäkin vähemmän meillä on syytä harrastaa häpeällisiä ja järjettömiä poliittisia leikkejä samaan tyyliin kuin surullisenkuuluisan Mannerheimin muistolaatan kanssa tehtiin.

Kirja loppuu ajankohtaiseen poliittiseen suositukseen:

Valitkoon nykyinen Suomi nyt itse, haluaako se olla ystävä vai vihollinen Venäjälle. Toivon, erttä valinnasta tulee yhtä järkevä kuin siitä, joka tehtiin viime vuosisadan puolivälissä.

Mitäpä sanoakaan, sitähän suurin osa kansaamme kaikkien tutkimusten mukaan juuri haluaa eikä poliittisella johdollakaan näytä olevan muita aikeita. Mutta eipä tallaisilla pamfleteilla juuri taideta tilannetta parantaa missään suhteessa.

Kirjoittaja on, kuten todettiin, sangen tarkoitushakuinen menneisyyden tapahtumia penkoessaan. Mieleen tuleekin, että nyt yleensäkin olisi syytä tuoda esille myös sitä myönteistä perintöä, joka Venäjä-suhteeseemme on liittynyt ja jota myös meillä on arvostettu. Se kuuluu tosiasioiden piiriin sekin.

Historiamme häpeällisiä lehtiä ovat ilman muuta Viipurin venäläismurhat, joissa uniformun kunnia perin pohjin tahrattiin ja jätettiin sitten puhdistamatta. Sieltä ne pesemättömät likapyykit sitten nousevat esille.

Mitä tulee keskitysleireihin, on sellaisten perustaminen jatkosodan kaltaisessa tilanteessa jokaisen omasta turvallisuudestaan huolehtivan valtion velvollisuus. Toinen juttu taas on, että elintarvikehuolto oli silloin keskitysleireillä järjestetty rikollisen kehnosti ja sotavankileireillä vielä kehnommin.

Se, että tilanne oli yhtä huono venäläisillä leireillä, ei asiaa paranna enempää kuin sekään, ettei Neuvostoliitto ryhtynyt sodan jälkeen asiasta suomalaisia syyttämään. Musta kylki oli kummallakin, mikä aihepiiriä käsittelevien kirjoittajien kannattaisi ymmärtää ja huomioida.

Tällaisen, 2000 kappaleen painoksena ilmestyneen kirjan merkitystä ei kannata liioitella, mutta ei vähätelläkään.

Tämäkin kirja on taas kerran mielestäni selvä viesti siitä, että se vanha säännöllisten symposiumien perinne, joka aikoinaan oli Suomen ja Venäjän historiantutkijoiden välillä, on aika elvyttää uudelleen.

Jos erimielisyyksiä on, joko faktoista tai tulkinnoista, ne on syytä nostaa pöydälle ja käsitellä tieteellisessä hengessä, silmästä silmään.

Symposiumien kunnollinen järjestäminen merkitsee rahanmenoa, mutta jos nyt vaikka yhden hävittäjän tai korvetin verran asiaan uhraisi, se saattaisi olla kustannustehokkaampaa maanpuolustuspolitiikkaa kuin sotilaat tai journalistit pystyvät edes käsittämään.