lauantai 15. helmikuuta 2020

Fariseuksille kyytiä



Syntyjä syviä

Jari Ehrnrooth, Kymmenen vaatimusta vapaalle ihmiselle. Otava 2019, 245 s.

Jari Ehrnroothin kirjaa voi lukea monella tavalla. Sitä voi pitää suuruudenhulluna itsensä korottamisena, maanisen moralistin järkeilynä, poliittisen klassisen liberalismin rehabilitointina hyvinvointivaltiona ideologiaa vastaan tai juurille saakka menevänä keskusteluna sivilisaatiomme arvoperustasta ja tulevaisuuden mahdollisuuksista.
Omasta mielestäni se on ennen muuta tuota jälkimmäistä, vaikka onkin selvää, että siitä seuraa myös poliittisia johtopäätöksiä, joista ei voi tarkoin sanoa, mitä ne ovat. Ainakin ristiriita nykyisin vallitsevan ideologian kanssa on ilmeinen ja sovittamaton.
Kirjoittaja tunkeutuu maailmankuvamme perusteisiin ja Nietzschen tavoin hajottaa palasiksi niin kristinuskon kuin se pyhimmän ytimen, aina vuorisaarnaa myöten.
Näinhän jokaisen, jolla on filosofista kunnianhimoa, täytyy tehdä etsiessään arvojärjestelmämme perustaa. Siitä taas seuraa ainakin nykyään suurella välttämättömyydellä viholliseksi ja epäihmiseksi julistaminen niissä piireissä, joissa kyky ja halu aitoon filosofiseen ajatteluun puuttuu.
Muistamme varmaan, mitä Jussi Halla-ahosta sanottiin sen jälkeen, kun hän pohdiskeli, että kiistattomasti ihmisarvoa voidaan mitata vain ihmisen tuottamalla taloudellisella hyödyllä. Sen sijaan, että olisi esitetty jokin vasta-argumentti, yritettiin filosofiaan sortunut poliitikko demonisoida ja leimata ihmisvihaajaksi…
Ehrnrooth tarttuu jokaisen asettamansa kysymyksen kohdalla härkää sarvista. Ihmisarvosta hän toteaa, että nykyisessä muodossaan se on oikeastaan yhtä tyhjän kanssa, koska arvo ei ole tosiasia, vaan mielipide.
Ihmisarvoa ei saa asettaa kyseenalaiseksi, koska se ei kestä sitä. Sitä on kumarrettava, koska muuten voisi huomata, ettei sillä ole vaatteita, toteaa kirjoittaja.
Hänestä tämä tilanne on epätyydyttävä. Ihmisyydelle voidaan antaa arvo, mutta sitä ei voida perustella hänen olemassaolollaan, vaan sillä, mihin hän pyrkii.
Elämälle ja siis myös ihmiselle voi antaa arvon hänen pyrkimyksensä hyvään, mikä on monipuolinen käsite. Se voi myös antaa päämäärän koko sivilisaatiolle. Kirjoittaja puhuu superhumanismista, johon on pyrittävä ja huomaamme tietenkin tuossa käsitteessä vanhan kunnon yli-ihmisen tulevan mainituksi.
Nietzsche onkin muuan kirjoittajan kotijumalista ja hän selvästikin ihailee tämän juuriin asti menevää rehellisyyttä ja rohkeutta. Itse yli-ihminen –mitä sanaa kartetaan- eli siis korkeammalle tasolle pyrkivä ihminen näyttää kuitenkin olevan toisenlainen kuin Nietzschen melko epäsympaattinen luomus –sikäli kuin jälkimmäisestä voimme jotakin päätellä.
Yli-ihmiseksihän ei voi ruveta, sen synnyttäminen voisi sen sijaan olla ihmissuvun päämäärä, kun ei muitakaan kerran ole, ymmärrän Nietzschen ajatelleen.
Ehrnrooth mainitsee kiinnostavasti, että ihmisen onnettomuuksiin kuuluu, ettei hän voi verrata itseään mihinkään kilpailevaan lajiin. Veli paviaani tosin näyttää joidenkin luonnon palvojien mielestä olevan ihmistä paljon jalompi ja autenttisempi olento, mutta tämähän vain paljastaa tuon kuppikunnan oman naurettavuuden ja uskomattoman rappion.
Edellinen ei sitten ole Ehrnroothilta, kiiruhdan sanomaan, ettei väärinkäsityksiä tulisi.
Joka tapauksessa Ehrnroothin ajattelussa arvojen hierarkkisuus on kaiken a ja o. Ihminen on ja hänen tulee olla ylpeästi luonnon herra, eikä mikään luontokappale, jonka ainoana päämääränä on tyydyttää niitä tarpeita, jotka hänellä sattuu olemaan. Kaikkein vähiten ihmiskunnan päämääränä voi olla tällaisen elämäntavan tukeminen.
Kirjoittaja uskoo kulttuurievoluutioon ja katsoo, että sitä tietä on jo saavutettu valtavasti. Se on kuitenkin vaarassa pysähtyä, mikäli unohdetaan, että arvot ovat luonteeltaan hierarkkisia ja että jokaisen, sekä yksilön, että yhteiskunnan ja jopa kulttuurin on pyrittävä yhä korkeammalle. Nyt tyydytään menemään siitä, missä aita on matalin ja sellaisesta jopa kerjätään arvostusta.
Kirja on varsin rikas monessa suhteessa. Se keskustelee suurten eetikkojen kanssa Jeeuksesta Nietzscheen ja Tolstoihin, eikä kaihda puuttumasta mihinkään nykykulttuurin tabuun.
Säälittävä tai kauhistuttava esimerkki nykykulttuurin tilasta on kirjoittajan esittämä suomalaisten piispojen reaktio parin vuoden takaiseen Turun terroritekoon. Siinä ilmenee kristillisen –kirkollisen- etiikan nykyinen konkurssi kaikessa alastomuudessaan.
Nykyinen hyvinvoinnin –well-being- tavoittelu pitää korvata hyvintoiminnan –well-doing- tavoittelulla. Jokaista on kannustettava kehittämään itseään yhä pitemmälle. Pelkästä olemassaolosta ei ole ketään palkittava.
Syrjäytyminen on yksi suurimmista ongelmista, toteaa kirjoittaja. Sitä ei saa sallia –mutta kysynpä tässä, miten se voidaan estää? Siinä ei tainnut taannoinen aktiivimallikaan auttaa?
Politiikan käytännön ohjeita kirjasta ei kannata hakea, mutta sitäkin suurempi syy olisi käytännön poliitikoilla lukea nämä pohdinnat ja miettiä asioita itse.
Mutta poliittinen kenttähän toimii nykyään aivan ala-arvoisella tasolla. Sen sijaan, että vastakkainasettelussa aidosti pyrittäisiin ymmärtämään vastapuolta, se määritelläänkin viholliseksi ja ymmärretään tahallaan väärin sen tarkoituksia niin paljon kuin mahdollista.
Tältä infantiililta puhumisen ja ajattelun tasolta on luultavasti mahdotonta enää mennä alaspäin, joten ainakin minulla on tiettyä optimismia sen suhteen, että tässä vielä ollaan nousemassa.
Ehkäpä tämä itsetyytyväinen lullukkasivilisaatiomme ei vielä olekaan tuomittu? Se on sentään osoittanut tavatonta palautumisen ja uudistumisen kykyä ja ihmiskunnan kehittyminen korkeammalle tasolla on mitä suurimmassa määrin länsimaisen kulttuurin ansiota.
Sitä voimme edustaa ylpeästi, vaikka sen nykyinen suuntaus näyttääkin olevan kohti pysähtymistä, jonka moottoreina, jos niin voi sanoa ovat kristillinen perintö sen nykymuodossa ja sen elähdyttämä kollektivismi. Yksilö ja hänen vastuunsa ovat ne asiat, joiden suuntaan kulttuuria pitäisi kehittää, mikäli yleensä halutaan, että se lainkaan kehittyy.
Puheet saattavat kuulostaa korskeilta, mutta kyllä kirjoittaja aina tuo esille myös nöyryytensä: asiat eivät ole vielä kyllin hyvin. Eipä siis ruveta keskittymään itsetyytyväisyyteen, hemmotteluun tai armoon…

33 kommenttia:

  1. Armon mekin ansaitsemme. eikun se olikin arvon...

    Jakamaton ihmisarvo - päämäränä Euroopan islamisaatio. Tässä voisi nähdä ristiriidan, jos ideologia ei ole sumentanut näkökykyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerro nyt Toipila hyvä, miten pääsit johtopäätökseesi.
      Jos joku jossain ottaisi vahingossa sinut vakavasti, hänelle voisit vielä kertoa kenelle Sinä ihmisarvon armollisesti soisit.

      Poista
    2. Eihn Nietszhe islamisaatiota vastustanut, vaan Kristinuskoo. Ilmiselvästi islamisaation taustalla on Nietszcheläiset (siionistiset) Jeesuksenvastaiset tahot (kuten EUvostoliitto).

      Poista
    3. Anonyymi15. helmikuuta 2020 klo 15.33/ Ihmisarvo

      En vastaa muiden puolesta, mutta itse ajattelen niin, että kaikkilla ihmisillä tietenkin ihmisarvo, jota tulee kunnoittaa. Isompi kysymys sitten on, mihin kaikkeen se oikeuttaa, kenen kustannuksella, onko kenelläkään mitään omavastuuta jne.

      Tuo kevyt huudahdus "ihmisarvo on jakamaton" on aivan tavattoman tyhjä. Se ei tarkoita yhtään mitään. Siinä ei ole minkäänlaista informaatiosisältöä. Sitä käytetään aivan miten sattuu.

      Sen yhden hyvin yleisen tulkinnan mukaan esim. kaikilla 7 miljardilla maapallon asukkaalla on "jakamaton" oikeus suomalaiseen ja suomalaisten maksamaan sosiaaliturvaan sen koko laajuudessa ja hieman sen ylikin. Kuinka tämä toteutetaan käytännössä?

      Helposti jo sekin, että saan firman parkkipaikan, on "ihmisarvokysymys" myös.

      Hieman tolkuua ja sisältöä puheisiin teksi mieleni pyytää.

      Poista
    4. Täytyypä sanoa tällä kertaa olevani pitkälti samaa mieltä Matiaksen kanssa.

      Termi "jakamaton ihmisarvo" on ihmetyttänyt: mikä voisi "jaettu" taikka "puolinainen" ihmisarvo? Pelkkä ihmisarvo riittää.

      Poista
  2. Korkeuden motivaatiot ovat monet. Yksihän on tietysti näköalapaikka, arkaainen tavoite. Sitten herää kysymys, miksi olla koko ajan näköalapaikalla, ellei sitten turvattomuuteen liittyvistä syistä.
    Toinen seikka voisi tietysti olla, ettei korkealle pyrikään nähdäkseen, vaan näkyäkseen. Tämä on lopultakin niin ikään hyvin inhimillistä. Jopa niin inhimillistä, että paikoille, missä itse on osa näköalaa, on tunkua. Luulen, että Vartiohajun merenrantalinnat ovatkin suht vartioituja.

    Kokonaan toinen syy korkeuteen voi olla paviaanille ja ihmiselle yhteinen elin, jonka yhteispeli egon kanssa viihtyy suuruuden ja pystysuuruuden kentissä. Se auttaa esitellyn kirjan kirjoittajan sukupuolen arvaamisessa pelkän tekstin perusteella, olkoonkin, että klitoriksessa on elimenä yllättävän paljon samaa. Esimerkiksi monien hierarkiahenkisten ihmisten eniten halviksimissa Keski-Aasian maissa yleinen valtiopääte "-stan" on samaa indoeuroopalaista perua kuin sana, jolla englantilaiset viittaavat seisomiseen. Sieltä löytyvätkin nykyvaltiot, joilla pikkuporvarillinen jöpötys on vahvimmin osa identiteettiä, ja joista voisi ehkä ottaa mallia hyvinvoinnin romuttamisessa.

    Kolmas tutkintalinja voisi lähteä siitä, että korkea on aina myös jollain lailla suippoa: korkealle on vaikeaa päästä juuri tuon kapeuden vuoksi. Jos vuoret olisivat leveämpiä ja tasaisempia, niiltä ei voisi enää pudota dramaattisesti, vaan lipsahdettuaan joutusi ikään kuin vyörymään ja kierimään alas, mikä olisi jotenkin noloa. Jos taas sivilisaatio ottaisi vuoret haltuun ja tekisi niistä terasseja, se olisi jo kommunismia. Ahdistushan nimittäin se muoto-opillinen syy lienee, kapealla viihtymiselle. Kun ihminen tuntee olevansa kapeikossa, on luontevaa kiivetä itse kapeuden päälle, jolloin ympäröivät rajoitteet - seinät, ihmiset jne. - tuntuvat häviävän, ja ihminen saa ikään kuin voimauttavan niitseläisen kokemuksen oman ahdistuneisuutensa ja sisäisen hallinnanpuutteensa levittämisestä kosmokseen.

    Luulen kuitenkin, että lopulta korkeuteen pyrkivässä pikkuporvarillisessa ajattelussa on kaikkein vahvimmin kyse ihmisen alitajuisesta kaipuusta korkeaan paikkaan, nimittäin takaisin puuhun.

    VastaaPoista
  3. Nietzsche, jonka henkilöhahmon ympärille ihmisen kehitysominaisuuksia glorifioiva sädekehä tihentyy, täydellisti lajin- ja yksilökehityksen yhteensulamisen, koko 19. vuosisadan ajanhengen, joka manifestoitui myös ns. suurissa kertomuksissa -- luonnontieteen eetoksessa, darwinismissa, marxismissa, jne.

    Se oli "minän" juhlaa. Oli löytynyt se kirkkaasti loistava alkupiste, johon kaikki kokemuksen, kuvauksen ja selityksen langat voitiin johtaa. Kollektiivinen visio ja yksilökokemus läpäisivät toisiaan, ja polttopiste oli sokaisevan kirkas. Yhä vieläkin todellisuusvoimaisinta on palauttaa kaikki "minuuteen". Sokea individualismi on voimissaan -- mutta se merkitsee jo enemmän sokeutta kuin vahvuutta.

    Itse koen nämä psykologisoivat paatostelijat pintaveikkoina, jotka ovat jääneet Nietzschensa vangeiksi. Sartresta tuli seuraava sekoilijoiden isähahmo. Relativismin kautta ajaudutaan rappion autenttisuuden palvontaan, jossa Hunter S Thompson ja Bukowski outoina houkutuksina kummittelevat. Tätähän meillä hehkutti Esa Saarinen, kotomaisen gonzokoulukuntamme muotipunkkari. Sillä pyhien lehmien lantaan tallotulla tiellä niin moni tillustaa, myös Ehrnrooth.

    Kehitysusko kariutui Spengleriin, filosofiassa Wittgensteiniin. Heidegger oivalsi, että "minä" ei ole kiinto- eikä palautuspiste, vaan "oleminen" on paikallistettava uudelleen. Koska sellaista positiota ei ollut josta tämä tarkastelu voitaisiin suorittaa, hänen filosofoinnistaan tuli sakeaa käsitesoppaa. Sellaisena se innoitti myös sitä mitä myöhemmin olemme nimittäneet laajasti "postmoderniksi" ja missä "minän" puuttuminen tarkoittaa hajoamista pitkin kirjojen riviä ja kielen kerroksia.

    Itse olen kokenut niin, että "minuuden" syvyydelle jäävät kokemukset ja selittelyt ovat vain pintaa. "Minää" ennen vaikutti "Sinä", ja persoonapronominien oikea järjestys on siis: "Sinä", "Minä", "Hän", "Yleistynyt Hän", "Yleistynyt Toinen", "Me", jne. Kaikki -- koko ihmisyytemme kulloinenkin kulttuurinen perimä ja ominaislaatu -- palautuu "minuuden" taakse, kehitysvaiheeseen jolloin "minän" kokemuksellisuutta ei vielä ole. Siksi meidän on niin likipitäen mahdotonta tajuta meissä vaikuttavia ja meitä olemuksellisesti eniten ohjailevia joukkovoimia ja -tekijöitä.

    Psykologisoivat kuvaukset ja selitykset jäävät "minän" kokemukselliseen piiriin. Siinä piirissä pyöriminen ei auta ymmärtämään mitään ihmismielen varsinaisesta syvyydestä. Kuten Allardt suunnilleen tiivisti Durkheimin opetuksen: "Se, että on olemssa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, on varsin vaikeasti ymmärrettävissä oleva seikka."

    Todella vaikeaa. Ei psykologisointi siinä paljoakaan auta, päinvastoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitatko Oikkonen, etta oli ihmisen historiassa aika kun minaa ei ollut kokemuksellisesti tai varhaisessa lapsuudessa? Omasta mielestani mina on intuitiivisella tasolla niin kauan kuin mielessa toimii subjekti-objekti -dualismi.

      Poista
    2. "Minä" on se raami, jonka puitteissa koemme olemassaolomme jatkuvuuden. Itsetietoisuuden kynnys ylitetään jossain kahden - kolmen vuoden välillä, sikäli kun sitä koskaan täysin ylitetään. Ratkaisevat rakennusaineet oman kulttuurisen ihmisyytemme muodosteseen siirtyvät meihin elämän ensimmäisen vuoden aikana.

      Suomalainen psykoanalyytikko Reima Kampman teki uraauurtavaa työtä tutkiessaan hypnoosilla synnytettyjä niin sanotuuja "sivupersoonia". Ne opettavat varsin silmiä avaavalla tavalla, miten häilyvä kehikko "minä" on. Erityisessä regressoidussa tilassa aivomme pystyvät tuottamaan erilaisin persoonallisuuden piirtein ja erilaisin pitkäkestoisen muistin varastoin toimivia "minuuksia". Vaikka regressio toisaalta on tajunnallista arkipäivää -- kaikki joukkoutuminen, myös "totuutena" yhteisesti tunnustetut ajatukset, tapahtuu regression ehdoilla -- emme kuitenkaan normaalitilassa kestä monien "minuuksien" rinnakkaiseloa, vaan mielenterveytemme tarvitsee tuon yhden vahvan olemassaolon jatkuvuuden perustan.

      Haastattelin Kampmania kerran. Hänestä enemmän nimeäni klikkaamalla.

      Poista
  4. Kristinuskon etiikan konkurssi ev lut kirkon pohjalta on kauempaa haettu kuin liberalismin konkurssi Yhdysvaltojen Irakin ja Vietnamin sotien vuoksi. En kyseista kirjaa ole lukenut, mutta jos nain on niin aika idiotismia. Olen varma, etta kirkon isat olisivat pitaneet ev lut kirkkoa pahasti kerettilaisena, ellei jopa saatanallisena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei, kyllä se kritiikki alkaa Jeesuksen hybriksestä.

      Poista
    2. Mielestani hanella ei ole, mutta jos niin on, niin saman kritiikin voi ulottaa jokaiseen uskonnon perustajaan.

      Poista
  5. Suomessa ei oikein koskaan ole ymmärretty kuinka voimakas on median, kulttuurin, viihteen ja taiteen yhdistäminen palvelemaan haluttua tarkoitusta. Kansa joka ei tunne & arvosta historiaa on aina hajanainen ja helposti lietsottavissa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaclav Havel kutsui EU:ta historian vakavammin otettavaksi rauhanliikkeeksi koska se on Eurooppaa vuosisatoja hallineen kuninkaan ja kirkon sotaisen liiton jälkeen syntynyt täysin uudenlainen maallinen hallintomuoto.

      Mooseksen yliopiston pomo Tartsa osallistui Havelin hautajaisiin. Miksi? Tolkun mies sentään älyää pelata tänäänkin jääkiekkoa eikä tunge Muncheniin.

      Poista
  6. Vaan tekeepä se hyvää tässä tunkkaisessa suomalaisessa keskustelussa tunkeutua edes joskus peruskysymysten äärelle. Itse tykkäsin muun muassa tästä paikasta:
    Mitä enemmän ja peruatavammin olette eri mieltä, sitä tärkeämpää on kunnioittaa vastustajaa.
    Vapaista yksilöistä muodostuvat tasavallan erimielisyyden näyttämölle sopimaton tapa on tulkita vastustaja viholliseksi, jota ei tarvitse kunnioittaa, vaan vaientaa ja eliminoida pois näyttämöltä. Vihollista ei arvosteta, vaan halveksitaan, vihollista ei kuunnella, vaan hänet vaiennetaan, vihollista ei kohdella ihmisenä, joka on asiasta eri mieltä, vaan pahuuden edustajana, jonka loukkaamatonta ihmisarvoa ei tarvitse kunnioittaa...
    Ei kannata ennen lukemista alkaa halveksia Ehrnroothiakaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on täysin samaa mieltä!

      Itse kunnioitan Ehrnroothia siksi, että hän on nykyajattelijoista yksi harvoista ellei ainoa velvollisuusetiikaan kannattaja. Muiden muotifilosofien onnellisuus/hyvinvointietiikka johtaa vain onnellisten syöttösikojen yhteiskuntaan.

      Poista
  7. Yksinkertainen on kaunista. Syntymälaiskana ja huonomuistisena muistan vain rajallisen määrän oppimastani. Olen kuitenkin huomannut, että laajalla ajattelulla niilläkin pärjää. Sokrates sanoi, hyve on viisautta. Sen kun oikein ymmärtää, niin ymmärtää, ettei nykyihmiset useinkaan ole kovinkaan viisaita, koska useimpien mukaan pelkkä hyvän ajattelu ja hyvä tarkoitus riittää. No ei tietenkään riitä. Esimerkiksi hyvinvointivaltio on rakennettu hyvässä tarkoituksessa, mutta samalla kun se auttaa osaa, niin se tuhoaa toiselta osalta aloitekyvyn elää omaa elämäänsä. Puhumattakaan rasitteesta sille kolmasosalle, joka kustantaa tämän hyvyyden. Valinnat eivät ole helppoja, jos olet mukavuudenhaluinen ja hyvää tarkoittava, joudut silakkaparveen, jos olet tarpeeksi viisas ymmärtääksesi, miksi hyve on viisautta, olet denialisti tai häirikkö, ellet peräti natsi.

    VastaaPoista
  8. Joskus tulee ajatelleeksi, että mahtavatkohan kaikki ihmiset olla kaltaisiani ja käydä sisäistä keskustelua asioiden olemuksesta, vähän kuin käräjäkivet, jossa kohde on keskellä ympärillään kylän vanhimmat, jotka kohteesta havaintoja tekevät ja arvioivat.

    No, asioiden juurille on hyvä aina palata ja yleensäkin kannattaa katsoa 5 minuuttia karttaa, kuin mennä saman ajan väärään suuntaan, ainakin jos on jokin päämäärä minne mennä.

    Nykyään tosiaan leimataan helposti viholliseksi tai muutoin epäihmiseksi, jos kyseenalaistaa vallitsevan politiikan korrektit vaatteet. Toisaalta se kertoo vallitsevan politiikan onttouden. Ajatellaan vaikka käsitettä arvopohja. Arvopohja oikeasti perustuu hyveisiin, joista Euroopassa pätevät eurooppalaiset hyveet antiikista nykyaikaan.

    Poliittinen arvopohja taas on sekunda-arvopohja joka on voimassa niin kauan, kuin se sopii poliittiseksi pelimerkiksi ollen olemukseltaan vapaudut ajattelemisesta kortti.

    Ihmisarvo on myös ajanolon poliittista sekundaa laadultaan ja on voimassa vain, kun se sattuu poliittisille pelaajille sopimaan. Olisi kai parempi sanoa ja paljastaa keisarin vaatteet ja sanoa, että kaikilla ihmisillä on ihmisarvo - toiset ihmiset ovat vain ihmisarvoisempia kuin toiset. Ja kun tämän totuuden sanoo, muuttuu sanoja ihmisvihamieliseksi viholliseksi ja epäihmiseksi.

    Viisas ajattelija ei ole se, joka voittaa sata väittelyä ja omaa korkeat oppiarvot.
    Viisas ajattelija on se, joka saa ihmiset ajattelemaan asioita erilaisista näkökulmista ilman sataa väittelyä.

    Tärkeää on tuntea itsensä ja ymmärtää niiden ihmisten olemusta, jotka eivät jaa samaa näkökulmaa itsesi kanssa.

    VastaaPoista
  9. "lullukkasivilisaatiomme"

    Lullukkasivilisaatiomme kehittyy, kun leivän asemesta tarjotaan/kehitellään/imetään sormista ja varpaista kaikenlaisia lillukanvarsia.

    VastaaPoista
  10. Miten ihmisarvo määritellään, on kulttuurisidonnainen kysymys. Mutta miksi puhutaan jakamattomasta ihmisarvosta? Mitä ihmettä sana jakamaton tuossa yhteydessä tarkoittaa? Ei mitään. Se on pelkkä tyhjä sanonta ja sen hokijat paljastavat ajattelunsa pinnallisuuden. Puhuttaisiinpa edes kiistattomasta ihmisarvosta, niin se kuulostaisi jotenkin järkevältä, vaikka sen sisällöllinen määritteleminen onkin erittäin vaikeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihmetellyt aivan samaa (ks kommentti 12.18).

      Voisiko olla, että tuo termi on korvannut vanhan "luovuttamaton ihmisarvon". Minusta pelkkä ihmisarvo riittää.

      Poista
  11. Tarkoitetaaan, että ihmisarvoa ei voi jakaa puolisoiden kesken kuten omaisuutta, vaan kummallakin on ainutkertainen ihmisarvo. Aina näin ei ole ollut, vaan naiset ovat joutuneet läntisessäkin kulttuurissa taistelemaan kauan sen saadakseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa ne kaikki sotiin lähetetyt piruparat näköjään omasivat naista korkeamman ihmisarvon, tai laivastoihin pakkovärvätyt.

      Poista
  12. "Jussi Halla-ahosta sanottiin sen jälkeen, kun hän pohdiskeli, että kiistattomasti ihmisarvoa voidaan mitata vain ihmisen tuottamalla taloudellisella hyödyllä. Sen sijaan, että olisi esitetty jokin vasta-argumentti, yritettiin filosofiaan sortunut poliitikko demonisoida ja leimata ihmisvihaajaksi"

    Jos nyt sitten pohditaan vähän Halla-ahon argunentteja:

    "Yksi nykyajan aksioomista on, että kaikilla ihmisillä on ihmisarvo, ja että tuo ihmisarvo on kaikilla ihmisillä samansuuruinen. Pahinkin rasisti ja antiegalitaristi yrittää yleensä mahduttaa ihmisarvoaksiooman omaan teoreettiseen kuvioonsa. Aksiooman kieltäminen on kerta kaikkiaan epäkorrektia.

    Ainoa mitattava ja siten kiistatta olemassaoleva ihmisarvo on yksilön instrumentaalinen arvo. Yksilöt voidaan perustellusti asettaa arvohierarkiaan sen mukaan, miten paljon heidän kykyjensä tai osaamisensa poistaminen yhteisön käytöstä heikentäisi yhteisöä. Maanviljelijä, syötävien eläinten kasvattaja ja rakennusinsinööri ovat arvokkaampia kuin muut, koska ilman heitä yhteisö kuolisi nälkään ja kylmään. Toisaalta he selviytyisivät hengissä, vaikka kaikki muu osaaminen poistettaisiin. Asetta käyttävä yksilö on seuraavaksi arvokkain, koska hän suojelee ruokalaaria ja asumusta pedoilta ja vihollisilta sekä estää yhteisön jäseniä toteuttamasta primitiivisempiä viettejään ja tuhoamasta toisiaan."

    Asiaa voisi tarkastella siitäkin näkökulmasta, kummanlainen yhteiskunta on jäsenilleen parempi, sellainen, joka ottaa rakentamisensa peruspuuksi aksioman jokaisen (luovuttamattomasta) ihmisarvosta vai sellainen, jossa yksilön arvo nähdään ainoastaan siinä hyödyssä, jonka hän tuottaa kansalleen, rodulleen taikka (työväen-)luokalleen. Vertailuja ei tarvitse hakea kuin 1930-40-lukujen eräistä ideologioista. En itse myöskään välittäisi elää yhteiskunnassa, jonka terveyden- ja vanhustenhoito rakenettaisiin halla-aholaisen välinearvon perusteella.

    Aiemmin ihmisarvoajattelu perusteettiin eurooppalaisen kristilliseen maailmankuvaan. Kun se on universaalina perusteena hylätty, ihmisarvo voitaisiin perustaa länsimaisen filosofian korkeimpaan ajatteliaan I. Kanttiin, joka rakensi moraalinsa järviperäiseen päättelyyn. Kantin ajattelun mukaan toista ei saanut käyttää välineenä.

    Sinällään uskon, että Halla-aho on vain sotkenut ihmis- ja kansalaisarvon: ensimmäinen on sama, mutta jälkimmäinen vaihtelee. Sitä osoittavat mm palkkaerot, statuserot ja kunniamerkit sekä lukemattomat vastaavat seikat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten määritellään "välineenä käyttö"? Onko esimerkiksi toisen palkkaaminen vessaa puunaamaan välineenä käyttöä?

      Pitäisi olla päivänselvää, ettei kestävää yhteiskuntaa voi rakentaa, jos vaikkapa ammattirikollisen "ihmisarvo" on sama kuin vaikkapa laillisen silmäkirurgin.

      Poista
    2. Kylläpä vaan voi, kun muistetaan

      - ero ihmis- ja kansalaisarvon välillä
      - ihmisarvo ei estä rikollisen asianmukaista rankaisemista
      - ihmisarvon syvin ydin ei ole ko. rikollisesessa vaan meissä muissa

      Tarkemmät perustelut am teoksessa.

      Poista
  13. Pitäisi vain perustella miksi ensimmäinen on sama.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siksi, että tuollainen aksiooma tuottaa parhaimman mahdollisen yhteiskunnan ihmisille. Tätä monisanaisemmat ja vaikeaselkoisemmat perustelut löytyvät Kantin "Käytännöllisen järjen kritiikistä" (Gaudeamus). Minulle riittää Kant ja em esimerkit yhteiskunnista, joissa tuo aksiooma on hylätty.

      Poista
  14. Voi pettymysten pettymys!

    "Kirjoittaja tunkeutuu maailmankuvamme perusteisiin ja Nietzschen tavoin hajottaa palasiksi niin kristinuskon kuin se pyhimmän ytimen, aina vuorisaarnaa myöten.
    Näinhän jokaisen, jolla on filosofista kunnianhimoa, täytyy tehdä etsiessään arvojärjestelmämme perustaa. Siitä taas seuraa ainakin nykyään suurella välttämättömyydellä viholliseksi ja epäihmiseksi julistaminen niissä piireissä, joissa kyky ja halu aitoon filosofiseen ajatteluun puuttuu."

    ..eli kristityllä ei ole joko
    1) oikeutta puolustaa uskoaan tai
    2) hän niin tehdessään on määritelmällisesti kyvytön filosofiseen ajatteluun?

    Silkkaa idiotismia. Jos joku Vapahtajaa vastaan hyökkäämällä julistautuu Kristuksen viholliseksi, niin eiköhän häntä sitten pitäisi saada sellaiseksi nimittää?
    Todellisuudessa Kristinuskon lyöminen palasiksi länsimaiden arvoperustaa etsiessä on kuin, Goethea lainaten:

    Wer will was lebendig's erkennen und beschreiben,
    Sucht Erst den Geist heraus zu treiben,
    Dann hat er die Teile in seiner Hand,
    Fehlt leider! Nur das geistige Band.

    VastaaPoista
  15. Toimiva ja vahva yhteiskunta perustuu hyveisiin ja niistä johdettuihin arvoihin "arvopohjaan". Näin oli asianlaita myös esikristillisenä aikana, eli kalevalaisena sankariaikana, jolloin oli voimassa ne yhdeksän hyvettä, jotka olivat perujaan ihmisiltä - ihmisille, alhaalta ylös ja ylhäältä alas hyviksi havaittuja hyveitä, eikä jumalallisia ylhäältä alas annettuja käskyjä.

    Jos instrumentaalinen ihmisarvo olisi ollut yli muiden, niin silloin arvokkain ja hyveellisin ihminen olisi ollut itseriittoinen ihminen, joka tulee toimeen ilman muita,so. osaa itse kaiken tarpeellisen, sellaisen ihmisen markkina-arvo oli varmasti suuri. Vaan kun oli muitakin hyveitä, jotka pitivät kaiken tasapainossa. Esimerkiksi kunnia/kunniallisuus tarkoitti pyrkimystä hyvään elämään ja siihen liittyi huolehtiminen läheisistään ja heidän hyvinvoinnistaan, jotta heilläkin olisi hyvä elämä vauvasta-vaariin.

    Mitenköhän on asianlaita nykypäivän Suomessa?

    Noin muutoin olen sitä mieltä, että ihmisarvo on kulttuurisidonnainen asia ja sille ei ole mitään koko maailman tunnustamaa määritettä, ei ainakaan todellisuudessa ja teoissa - ei edes Suomessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se varmasti mikään entiteetti, minkä voisi mitata ja punnita. Ainoastaan eräänlainen aksiooma l. sovittu käyttäytymistapa suhteessa muihin ihmisiin, joka tekee yhteiselon paremmaksi.

      Sen määreet löytyvät riittävässä laajuudessa ja tarkkuudessa Suomen perustuslaista, Euroopan ihmisoikeussopimuksessa sekä YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta. Astetta korkeampi taso löytyy ns kultaisesta säännöstä taikka antiikin filosofien teoksista. Siitä vaan panemaan koko programmi täytäntöön jatkuvasti vain valittelematta, mitä muut tekemättä: moraalia kun se tasoa mitä vaadimme ITSELTÄMME, moralismia se taso mitä vaadimme TOISILTA.

      Poista

Kirjoita nimellä.