Dostojevskin parempi puolisko

Läheltä katsoen

 

Anna Dostojevskaja, Muistelmat. Suomentanut Eila Salminen. Kirjayhtymä 1985, 362 s.

 

Fjodor Dostojevskin toinen vaimo Anna oli tunnetusti suomalaista sukua, Miltopaeuksia. Hänen äitinsä ei koskaan edes kunnolla oppinut venäjää. Isä oli ukrainalaista sukua.

Dostojevskiin Anna tutustui toimiessaan tämän pikakirjoittajana. Avioliitosta tuli onnellinen ja se kesti neljätoista vuotta. Neljästä lapsesta kaksi kuoli nuorena.

Neron kanssa ei ollut aina helppoa tulla toimeen ja asiaa pahensi Dostojevskin kaatumatauti. Mielenliikutukset aiheuttivat kohtauksia. Pelihimo riivasi myös miestä ja kuten matematiikka todistaa, se johti suuriin rahallisiin menetyksiin aina siihen saakka kunnes kirjailija sai jostakin voimaa lopettaa koko järjettömän harrastuksensa.

Muistelmien mukaan Anna, joka oli miestään yli kaksikymmentä vuotta nuorempi, pilaili joskus varsin raa’asti tämän mustasukkaisuuden kustannuksella, mikä tuntuu sitäkin oudommalta, kun tietää Dostojevskin hermoheikkouden. Erikoiselta tuntuu myös se, että hän saattoi suorastaan lähettää Fjodorin kasinolle pelaamaan, jotta tämä virkistyisi.

Alituisesta rahapulasta huolimatta Dostojevskit lähtivät kerran ulkomaanmatkalle, joka kesti peräti neljä vuotta. Onnistuihan etätyö kirjailijalta siihenkin aikaan.

Ulkomailla sosiaaliset kontaktit jäivät usein hyvin vähäisiksi, vaikka venäläisiäkin löytyi etenkin Saksasta. Toki myös Dostojevskit puhuivat sekä saksaa että ranskaa. Teoksessa Talvisia muistiinpanoja kesän vaikutelmista kerrotaan herkullisesti, miten pariskunta ympäristöään arvosteli.

Dostojevski oli ajattelija eikä mikään poliitikko ja siksi myös täysin vieras ns. poliittisen korrektiuden idealle, olihan sillä tuohonkin aikaan jonkinlaisia ilmenemismuotoja.

Merkille pantavaa on, että hänen rehellinen suorasukaisuutensa luultavasti auttoi häntä saamaan vihamiesten ohella myös ystäviä ja ymmärtämystä korkeaa älyllistä tasoa edustavien poliittisten vastustajiensakin piiristä. Jonkin aikaa Fjodor Mihailovitš jopa toimitti taantumuksellisena pidettyä ruhtinas Meštšerskin Graždanin-lehteä ja koko aikakauden taantumuksellisuuden symboliksi nostettu K.P. Pobedonostsev oli hänen henkiystävänsä.

Silti myös Nekrasovin kaltainen radikaali oli niin ikään hänen hyvä ystävänsä ja hän tuli hyvin toimeen myös Turgenevin kanssa, niin pirullisen kuvan kun hän onkin tästä maalannut Riivaajien Karmazinovissa.

Muistelmissa kerrotaan myös vuoden 1880 kuuluisan Puškin puheen jälkitunnelmista. Puheen jälkeenhän oli seurannut suoranainen eri puolueiden yhtä äkillinen kuin yleinen, harras veljestyminen, joka vaikutti joukkosuggestiolta. Siitä ilmeisesti monet sitten jälkikäteen nolostuivat ja alkoivat panetella kirjailijaa.

Dostojevskajan kertomat monet aikansa tapahtumat, matkustamisen ongelmista terveydenhoitoon, huviloinnin käytännön ongelmiin ja rahaliikenteen järjestelyyn ovat omalta osaltaan kiinnostavia, mutta kiinnostavinta on toki kuvaus kirjailijan persoonasta ja siitä, miten monet yksityiskohdat ja hahmot eri romaaneihin saattoivat löytyä aivan lähiympäristöstä.

Dostojevskin kirjat ovat paksuja ja siihen on myös käytännöllinen syynsä: palkkiot maksettiin sivumäärän mukaan. Töitä oli tehtävä ahkerasti ja tarvittaessa kirjaa pidennettiin. Itse asiassa Dostojevski kyllä saattoi kirjoittaa tekstiä uusiksi pitkiäkin pätkiä ja kärsi syvästi siitä, että jotakin joskus julkaistiin raakileena.

Annalla oli käytännön järkeä, jota Mihaililta taas puuttui. Kun raha-asiat loppujen lopuksi saatiin kuntoon, oli se ainakin tämän kirjan mukaan vaimon ansiota.

Kirjailijaa pidettiin poliisin epäilyttävien luettelossa aina vanhoille päiville saakka ja tämä perustui siihen petraševskiläisten juttuun, jossa hänet aikoinaan oli tuomittu. Perinnöllinen aatelisarvokin palautettiin vasta myöhään eikä heti armahduksen jälkeen.

Kirjailijaa koetettiin myös häväistä. Hänen kerrottiin itse paljastaneen olevansa pedofiili, joka todella oli raiskannut lapsen tai ainakin niin sanotusti käyttänyt tätä hyväkseen. Anna on näistä väitteistä raivoissaan, mutta ei tietenkään pysty todistamaan sitä, etteivät ne pitäneet paikkaansa. Kukapa pystyisi tuollaisiin todistuksiin ja juuri siksi loan heittäminen onkin niin tehokasta.

Mutta entäpä, jos syytökset pitivätkin paikkansa? Seuraisiko siitä, että kirjailijan tuotanto olisi arvioitava uudelleen, kukaties kaadettava patsaat, ehkä sensuroitava hänen tekstinsä ja niin edelleen?

Mitään näin hullua ei aikalaisten mieleen luultavasti koskaan tullut. Kirjat ovat kirjoja ja niiden kirjoittajan yksityiselämä on hänen yksityiselämäänsä.

Nykyäänhän jopa tällainen alkeisasia on hämärtynyt kaikkein muodikkaimpien radikaalien yliskamarissa, mikä on lajissaan vakava merkki ajattelun rappeutumisesta yleensä.