Kun öljykriisi yllätti

Ensimmäinen varoitus

 

Jyrki Vesikansa, Maksun aika. Energiakriisin seuraukset. Päiviö Hetemäki, A.T. Hildén, Max Jakobskon, Mauno Koivisto, Pentti Malaska, Leo Neuvo, Erkki Tuomioja, Klaus Waris. Kirjayhtymä 1974,239 s.

 

Vanhoja ja melko äskettäisiäkin kirjoja kannattaa aina silloin tällöin vilkaista. Ne antavat perspektiiviä omaan aikaan.

Jyrki Vesikansan kirja, jonka lopussa on aikansa nimekkäiden asiantuntijoiden keskustelu energiapolitiikan vaihtoehdoista, on kirjoitettu kriisin ollessa yhä akuutti. Sehän kärjistyi ns. Jom Kippurin sodan aikana syksyllä 1973, kun öljyntuottajamaat alkoivat kiristää öljyntuojamaita poliittisilla hinnankorotuksilla, jotka riippuivat kunkin maan suhtautumisesta arabien ”asiaan”.

Kriisi näkyi meilläkin heti hyvin konkreettisesti. Maanteillä julistettiin 80 km/t kattonopeus, asuntojen lämpötilaa laskettiin ja jopa katuvaloja sammutettiin. Kansan Uutisten pilakuvassa pimeästä Helsingistä käsin näkyi jokin itäinen valonkajastus, joka osoittautuikin Leningradin mainosvaloiksi.

No, Leningradissa ei tosiasiassa ollut siihen aikaan mainosvaloja eikä paljon mainostettavaakaan. Erityissuhteemme Neuvostoliittoon ei myöskään asettanut meitä minkäänlaiseen erityisasemaan energiakriisin edessä.

Itse asiassa saimme kunnian maksaa välillä hyvinkin kovia hintoja öljystä, mutta suurena helpotuksen oli, että maksu voitiin suorittaa oman teollisuuden tuotteilla. Juuri siksi kauppa Neuvostoliiton kanssa nousi vähäksi aikaa neljännekseen koko ulkomaankaupasta. Pääasialliset kauppakumppanimme olivat silloinkin aina lännessä.

Öljyn hinnan nousu oli kova ja asia korostui siitä, että myös neuvostoöljyn hinta alettiin laskea ns. Rotterdamin indeksin perusteella, joka oli kovin heiluva.

Kun kevyt polttoöljy maksoi lokakuussa 1973 alle 50 dollaria tonnilta (eikä siis barrelilta), oli sen hinta joulukuussa jopa 245 dollaria tonnilta. Asiaan vaikutti suuresti hamstraus eikä nousu sentään jäänyt tuolle tasolle. Joka tapauksessa hinnannousu jäi olennaisen suureksi.

Itse asiassa öljy olikin ollut tavattoman halpaa, mikä oli saanut länsimaat siirtymään eräänlaiseen öljy-monokulttuuriin. 1970-luvun alussa öljy vastasi yli puolesta kaikkea energiankulutusta. Sen käyttö oli myös lähinnä 1960-luvun kuluessa noussut kolminkertaiseksi.

Öljyn halpuus oli ongelma myös suurille öljy-yhtiöille ja tämä tietenkin synnytti pian salaliittoteorian, jonka mukaan ne olivat olleet aktiivisesti mukana järjestämässä öljykriisiä.

Salaliittoteoriat voi jättää omaan arvoonsa, mutta on opettavaista todeta, miten nopeasti energiamaailma muuttui sodan jälkeen ja etenkin 1960-luvulta lähtien.

Reaalikansantuote Suomessa kasvoi 1960-luvulla noin 5 prosenttia vuodessa ja energiankulutus sitäkin nopeammin, 6 prosenttia vuodessa

Energiasta sähkön kulutus kasvoi huikeat 10 prosenttia vuodessa ja öljyn kulutus käsittämättömät 16 prosenttia vuodessa. Vuonna 1960 käytettiin Suomessa öljyä 1,4 miljoonaa tonnia ja vuonna 1970 jo yli 10 miljoonaa.

1950-luvun maaseutumaisesta, halkopinojen ja hevosten Suomesta siirryttiin tavattoman nopeasti urbaaniseen, autojen ja kerrostalojen Suomeen. Kymmenessä vuodessa koko maa muuttui.

Vielä vuonna 1960 tyydytettiin maamme energiantarpeesta lähes 60 prosenttia kotimaisin resurssein, haloilla ja vesivoimalla. Öljykriisin puhjetessa vain 13 vuotta myöhemmin, oli kotimaisen energian osuus enää alle 30 prosenttia. Olipa siinä suuren murroksen vuosikymmen!

Suomi ei kuitenkaan ollut hoitanut energiapolitiikkaansa löperösti, vaan osittain jopa esikuvallisesti. Teollisuuden vastapainevoimaa hyödynnettiin meillä poikkeuksellisen laajasti ja poltettiin sen jätteet, mm. jätelipeä. Myös ydinvoimaa oli jo ryhdytty suunnittelemaan. Toki halpa öljy meilläkin muodosti loukun, joka sitten laukesi.

Vesikansan kirjassa on hyödyllistä perustietoa sekä sähköverkkojen asettamista vaatimuksista energianlähteille että raakaöljyn rakenteesta ja käyttömahdollisuuksista. Ne asettavat omat reunaehtonsa myös energiapolitiikalle.

Joka tapauksessa niin sanottu öljykriisi oli vakava merkki yleisemmästäkin ilmiöstä eli energiakriisistä. Kun tätä kirjaa kirjoitettiin, olivat käsitykset erilaisten energialähteiden riittävyydestä vielä varsin kirjavia. Kun vähän yli yhden vuosikymmenen mittaan oli onnistuttu mullistamaan koko maailman talous valtavalla öljyn käytön lisäyksellä, tuntuivat edessä olevat vuosikymmenet luonnollisestikin varsin vaaralliselta alueelta.

Nyt kirjan kirjoittamisesta on kulunut jo pian puoli vuosisataa. Kehitys on koko ajan ollut hurjaa, mutta muutokset läntisessä maailmassa eivät enää ole olleet niin mullistavia kuin siihen aikaan, kun hevoset riisuttiin valjaista ja lähetettiin makkaratehtaalle. Eräissä muissa maissa mullistukset ovat olleet sitäkin suurempia.

Kirjassa todetaan, että öljyn hinnan nousu on iskenyt pahiten niitä kehitysmaita, joilla ei ole omaa öljyä. Oli luonnollista, että niitä pidettiin tulevaisuuden suurina häviäjinä. Olivathan Kiina ja Intia muodostuneet kurjuuden ja nälänhädän perikuviksi.

Tässä kirjassa Kiinaa ei pidetty tarpeellisena edes mainita mahdollisena talousmahtina, Intialle sentään herui sääliä. Etelä-Korean ja eräiden muiden Aasian maiden talousihmeen kuvittelemiseen ennalta ei ollut aineksia olemassa.

Sen sijaan kyllä pohdiskeltiin väestönkasvun merkitystä. Mikäli kaikkialle maailmaan yritettäisiin saada nykyamerikkalaisten elintaso, tarvittaisiin valtavasti energiaa. Mistä se otettaisiin?

Auringon valtava potentiaali ja maalämpö tulevat kirjassa esille kuten myös tuulivoima. Niiden käyttöönotto laajassa mitassa ei kuitenkaan ollut realismia vielä lähiaikoina eikä taida olla sitä juuri vieläkään. Joka tapauksessa öljyä oli pyrittävä korvaamaan muilla energianlähteillä ja tässä meillä Suomessa oli turpeella merkittävä rooli. Sillä oli toki omat hankaluutensa.

Myös maakaasu nousi tähän aikaan lupaavaksi energianlähteeksi, kun sitä löytyi suuria määriä Pohjanmereltäkin. ”Nykyisellä” menolla koko maailman kaasuvarannon arveltiin kuitenkin riittävän noin 40 vuotta. Kulutuksen kasvun jatkuminen tyhjentäisi ne jo 20 vuodessa, arveltiin 46 vuotta sitten.

Onneksi pohja ei tullut niin nopeasti vastaan. Itse asiassa tuohonkin aikaan kuului ääniä, joiden mukaan öljykriisi aiheuttaisi korvaavia toimia, joiden tuloksena öljyn hinta romahtaisi. Tätä ennusti muun muassa professori Pekka Ahtiala, jota muistan suuresti paheksutun. Oikeassa hän joka tapauksessa oli, kuten sitten Neuvostoliiton ja idänkaupan hiipumisen vuosina saatiin nähdä.

Kirjaan kuuluu myös viisaiden paneli, josta ilmenee lähinnä se, miten neuvottomia uuden asian edessä oltiin. Sen merkittävänä puheenvuorona pidän Päiviö Hetemäen mielipidettä, jonka mukaan Suomella ei ole ollutkaan mitään energiastrategiaa. Koko asia oli toki vaikea markkinatalouden oloissa ja siitähän Suomessakin oli myös tuohon aikaan kyse.

Maapallon lämpeneminenkin mainitaan kirjassa ohimennen teoreettisena mahdollisuutena ja saastumisen ongelmat toki tunnettiin. Mutta jokaisella päivällä on omat murheensa ja näin se on ollut ennenkin.