Nuoriso apinoi

Demonstrointia katsellessa

Satuinpa eilen Aleksanterinkadulle ja Senaatintorille. Vastaan lappoi nuorta väkeä, joka kantoi lappusia. Tyypillisesti niissä oli muutama kirjain: BLM tai sitten koko viesti oli kirjoitettu auki: Black lives f…ing matter. Pilkkuja ei tietenkään käytetty eikä kirjaimia puuttunut.

Asia tuntui aluksi aivan mykistävältä, I was left breathless, sanottaisiin suurella äidinkielellämme. Mutta sitten kaikki palautui oikeaan kontekstiinsa. Déjà-vu oli täydellinen.

Tässä toistui juuri se sama asia, joka oli tuntunut niin epäuskottavalta aikoinaan 1970-luvulla: nuoriso apinoi, koska sen täytyy apinoida. Kohteen ja tavan määräävät aikakauden ja hetken esikuvat ja ärsykkeet, ei mikään intellektuaalinen tai moraalinen näkökohta.

Valkoisen poliisin perusteeton väkivalta tummaihoisia kohtaan ei tosiaankaan ole meillä mikään ongelma eikä ole mitään epäilystä siitä, että tuo porukka tietää sen erinomaisesti.

Onko se ongelma USA:ssa on taas juttu erikseen. Tilastojen perusteella se ei ole, mutta amerikkalaisen yhteiskunnan sairaudet ovat siksi monimutkainen kysymys, ettei niihin kannata puuttua tässä eikä niistä varsinkaan kannata luennoida sille porukalle, joka oli menossa demonstroimaan. Ei se heitä kiinnosta.

Asian pihviä voi pitää kaksiosaisena. Ensiksikin tässä tarjoutui tilaisuus päästä esittämään roolia, esiintymään. Esille nostettu asia oli sinänsä uskomattoman typerä, mutta tarjosi aasinsillan esiintyä hyvänä ihmisenä, joka vastustaa pahuutta. Sitä jopa pääsi tekemään seurassa, jonne kokoontuivat samankaltaisesta toiminnasta ja samankaltaisesta seurasta kiinnostuneet.

Toiseksi tämä roolileikki tarjosi tilaisuuden esiintyä henkisesti amerikkalaisena. Trumpia ei tämä joukko siis todellakaan halua uudelle kaudelle ja tässä kansalaiselle tarjoutui tiaisuus kertoa kaltaisilleen yksin tein sekin asia.

Normaali, tervejärkinen ihminen tietenkin huomauttaa tähän, ettei Suomi suinkaan ole mikään Amerikka eikä kaukaisen ulkomaan jossakin kolkassa ollut yksittäistapaus kuulu meille millään oikeudella eikä logiikalla. Sitä paitsi mikään ei muutu minkään vertaa sellaisen happeningin takia, jolla tosiasiassa ei ole edes osoitetta.

Mutta kun tässä on nyt siis se tilaisuus leikkiä amerikkalaista. Jos ihminen kuluttaa päivät pääksytysten amerikkalaista viihderoskaa ja alkaa jo ajatellakin slummienglanniksi, ei hänen päässään enää ole suinkaan itsestään selvää, ettei hän olisi amerikkalainen. Henkisesti hän on jo sitä ja tarkemmin sanoen hän yleensä vielä haluaa samastua siihen alaluokkaan, jota viihdemaailma nykyään hännystelee ja nostaa esikuvaksi.

Joskus, yli sata vuotta sitten sanottiin, että jokaisella sivistyneellä ihmisellä on kaksi isänmaata: tämä oma ja sen lisäksi Ranska.

Tämä oli siis siihen aikaan, kun kolmannen tasavallan liberalismi ja jopa libertinismi teki Ranskasta ja tarkemmin ottaen Pariisista älykköjen ja boheemien pyhiinvaelluskohteen. Nythän Ranska on pikemminkin tyhjänpäiväisen keikaroinnin ja vähämielisen rettelöinnin symboli, mikä toki on vain pieni osa totuudesta.

Amerikka, joka tuohon aikaan oli vielä kulttuurittoman humpuukin symboli, ei voinut kiinnostaa älymystöä, eli siis sitä kansanosaa, joka ainakin yritti ajatella omilla aivoillaan. Amerikka tarjosi sen sijaan unelman aineellisesta hyvinvoinnista niille, jotka eivät välttämättä muuta kaivanneetkaan. Siis suurelle enemmistölle. Hoi polloi, kuten nykykaukaasiaksi sanotaan.

Amerikan, siis Yhdysvaltojen, symbolisen merkityksen muuttuminen muualla maailmassa on kiinnostava aihe. Kun vielä taannoin oli tapana sanoa, että siinä on maa, joka on kehittynyt suoraan barbariasta dekadenssiin ilman sivistyksen välivaihetta, ihmiset vielä nauroivat ymmärtäessään, että sutkauksella oli vahva suhde todellisuuteen.

Kun amerikkalainen kulttuuri on nyt valloittanut eurooppalaisen, ovat tuollaiset naurunaiheet jo vähissä. Amerikkalainen kulttuuri-imperialismi on jo onnistunut esittämään kaikki ongelmansa jo yleisinhimilliksi tai ainakin koko valkoihoista maailmaa (saaneeko sanoa?) koskeviksi.

Amerikkalainen monirotuinen ja monikansallinen yhteiskunta on nykyään se perusoletus, jonka mukaan kaikkia muitakin yhteiskuntia arvioidaan. Jos räikeitä eroja havaitaan, pyritään ne hävittämään, tarvittaessa vaikka asevoimin, kuten ainakin Afganistanissa ja Maghreb-maissa on yritetty.

Eipä siis ihmetellä, että tytöt heittäytyvät mahalleen ja kirkuvat I cannot breathe! Heillä on ikään kuuluva apinoinnin pakko ja kulttuurinen prestiisi aiheuttaa sen, että heidän pitää reagoida nimenomaan amerikkalaisiin tapahtumiin amerikaksi.

Ajatelkaapas vain, että nuo samat hempukat heittäytyisivät vaikka selälleen protestoimaan jonkun vaikkapa Kaukasiassa tapahtuneen kuuluisuuteen nousseen raiskauksen takia, sätkisivät ja huutaisivat Не надо! НЕ надо!

Mutta eihän sellaista tapahdu. Siitä huolimatta on hyvä pysähtyä ajattelemaan myös sitä, mitä ei tapahdu ja miksi. Se voi ehkä  auttaa ymmärtämään myös sitä, mitä tapahtuu.