Vapauden pettäjät ja poliisi

Alma mater ja poliisit

 

Kesällä 1973 pidettiin Moskovassa opiskelijoiden kansainväliset urheilukisat, universiadit. Niillä pohjustettiin jo vuoden 1980 olympialaisia. Turvallisuuteen panostettiin paljon, sillä edellisen vuoden Münchenin tapahtumat olivat tuoreessa muistissa.

Asuin itse yliopiston päärakennuksessa niin sanotuilla Lenin-vuorilla (Varpusvuoret), mutta läheinen ystävättäreni, tataarityttö oli jo lähtenyt oppilaitoksesta eikä hänellä ollut siellä enää asuntoa.

Halusimme kuitenkin ehdottomasti yöpyä yhdessä. Asiaa lienee mahdoton selittää nykyihmiselle, mutta se liittyi siihen, että sukupuolia oli tuohon aikaan kaksi ja se tuntui meistä molemmista erinomaiselta asialta.

Asiaa mutkisti se, että yliopiston ovilla sijaitsevissa propuskamökeissä oli nyt poliiseja, joita nimitettiin miliiseiksi, koska mikään instituutio ei suuren sosialistisen vallankumouksen perintöä kantavalla Venäjällä merkinnyt samaa, kuin kapitalistisissa maissa. Yleensä niiden merkitys oli aivan päinvastainen. Siis periaatteessa.

Propuskamummojen ohi oli yleensä ollut helppo päästä. Joskus joku vain vilahti siitä puolijuoksua ja huikkasi mummolle luulleensa, että täällä myydään olutta. Mummo vain nauroi, eikä kukaan tietysti perään juossut. Neuvostojen maassahan asiat aina sujuivat kansalaisten kesken.

Nyt siellä olivatkin miliisit, mikä oli jo hankalampi juttu. Muistan, että siellä me joka tapauksessa yön vietimme , sitä en muista, miten tyttö sinne pääsi.

Mutta kylläpä morsmaikkoni oli vihainen. Mustissa silmissä vain salamat sinkoilivat, kun hän sätti miliisejä, jotka olivat tunkeutuneet akateemisen vapauden pyhälle paikalle. Kun näytti kai siltä, ettei ihan ymmärtänyt koko asian järkyttävyyttä, hän kysyi, miltä tuntuisi, jos joutuisin katsomaan äitini raiskausta. Univormuniekoilla ei ollut mitään asiaa sinne, missä intelligenssin herruus ja akateeminen vapaus vallitsivat.

Tämä siis totalitaarisessa valtiossa aikana, jolloin yleinen usko aatteeseen oli vielä aika vahva ja tilastot osoittivat Neuvostoliiton tuota pikaa ohittavan kapitalistiset maat talouden alalla.

Tyttö oli itsekin taloustieteilijä ja oli joutunut kiistoihin opettajansa kanssa. Hän oli jopa sanonut, ettei koko marxilainen taloustiede ole tiedettä lainkaan, eikä hän välitä yrittää siitä sellaista tehdä.

Opettajan vastaus oli ollut ironinen, mutta ehkäpä hänkin pohjimmiltaan tajusi, kuka oli oikeassa. Tai sitten ei.

Tästä tuleekin mieleeni muuan venäläinen ystävä, joka työskenteli jossakin paikallisessa neuvostossa tehtävänään huolehtia siitä, että kansa oppi leniniläistä marxilaisuutta (marxism-leninizm). Se oli typerä homma, hän tokaisi. Ei sellaista kukaan tarvitse.

Mutta tässä jo etäännytään itse aiheesta, joka on totalitarismin ja poliisin suhde.

Minulla oli onni seurustella sellaisissa piireissä, jotka olivat henkisesti vapaita ja sanoivat arvelematta mielipiteensä kommunistihallinnosta. Kuitenkin jotkut, kuten juuri tämä tataarityttö, kannattivat sosialismia. Ihmisethän syntyvät tasa-arvoisina tai ainakin heille pitää turvata yhtäläiset mahdollisuudet syntyperästä riippumatta.  Näin hän innolla julisti.

Neuvostoliitossa edes tämä tasa-arvo ei toteutunut, hän vakuutti, mutta pahinta siellä oli vapauden puute ja valhe. Totta sai sentään puhua akateemisissa piireissä ja miehestä otettiin mittaa aina silloin, kun jotkut akateemikot mielistelivät hallintoa ja liittyivät toisinajattelijoiden mustauskampanjoihin.

Se oli kuitenkin viime kädessä vapaaehtoista toimintaa ja häntyröinti herätti pelkkää halveksuntaa ja jopa erittäin syvää halveksuntaa.

En voinut tässä olla vertaamatta tilannetta omaan maahani, jonka älymystön piiristä ei tuolloin tuntunut löytyvän yhtään vanhurskasta tai edes kohtuullisen rehellistä ihmistä. Jokainen vähintäänkin kehui Neuvostoliiton ihmeellistä tasa-arvoa ja vapautta, mikä sanomattomasti tympäisi niitä venäläisiä, jotka sitä joutuivat kuuntelemaan.

No, se oli silloin –entäpä nyt?

Kun tässä on päivästä toiseen saanut katsella erilaisten riemuidioottien eduskuntapuheenvuoroja, joissa jopa syvällä paatoksella huudetaan poliisia kansanvallan pyhälle paikalle estämään sananvapautta ja kun näkee, miten erilaiset ketkut ovat uskovinaan umpikieroja tulkintojaan poliittisten vastustajien puheista, tulee kyllä ikävä sitä ns. totalitarismia, jota joskus sain olla todistamassa.

Totalitarismi syntyy ennen muuta ihmisten pään sisässä. Jos he syystä tai toisesta ovat valmiita pettämään vapauden asian ja edistämään omaa ohjelmaansa vaikka sitten valheen avulla ja poliisivoimin, ollaan tilanteessa, joka muistuttaa maamme 1970-luvun älyllistä konkurssia.

Se, ettei totalitarismia silloin saatu aikaan myös poliisivalvonnan osalta, lienee johtunut ennen muuta onnellisesta sattumasta. Toki myös parlamentaarisella enemmistöllä oli silloin vielä sekä selkärankaa, että valtaa omassa talossaan.

En viitsi sanoa, mitä ajattelen niistä juristinketkuista, jotka ovat kyhänneet viattomasta sanailusta sellaisen skandaalin, että se heiluttelee koko parlamentin arvovaltaa. Sen parempia eivät ole ne älykääpiöt, jotka ovat juosseet heidän perässään käyttämään hyväksi selvästi valheellista tulkintaa.

Kun totuutta ja järkeä lakataan kunnioittamasta, ollaan sellaisella alueella, jolla alkaa syntyä hirviöitä. Eduskunta ei ole mikään yliopisto, mutta kansanvallan ylimpänä elimenä sekin on meidän äitimme. Sen häpäisijät tullaan kyllä muistamaan.