Pylväspyhimysten kaatajat

Muistamisen arvoiset

 

Sen jälkeen kun usko tuonpuoleiseen ja pyhimyksiin oli hiipunut, alettiin patsaita tehdä suurmiehistä. Yleensä he symbolisoivat yhteisön korkeimpia tavoitteita: kansakunnan heräämistä tietoisuuteen itsestään, sen puolustamista ulkoista uhkaa vastaan, aatteita ja taidetta, jossa saivat ilmauksensa ne korkeimmat arvot, joita tuo yhteisö tunnusti.

Toki ihmisiä, eikä vain heeroksia, pyhimyksiä tai jumalia esittäviä patsaita oli tehty siellä täällä ennenkin, mutta kyllä niiden kulta-aika oli nationalismin nousun kausi, joka alkoi 1800-luvulla. Suomessakin saatiin silloin ensimmäiset tällaiset patsaat, aloittaen H.G. Porthanista vuonna 1864.

Turussa sijaitsevan patsaan jalustassa on teksti: "Suomen maan ja Suomen kansan arvohon asettajalle. Tähän kaikki Suomen kansa muistopatsahan panetti".

Porthan todella oli uranuurtaja Suomen kansan tutkimuksen alalla ja siis kohotti sen vähintäänkin vakavasti otettavan tutkimuskohteen arvoon. Muistakaamme, että suomalaiset vielä 1700-luvulla ja kauan sen jälkeenkin olivat paljolta takapajuista ja rutiköyhää salotöllien kansaa, jota parempi väki avoimesti halveksi.

Arvostusta ei kuitenkaan hankita vain itseään kehumalla, vaikka sekin saattaa tietyssä vaiheessa olla kansalle tarpeellista. Asialle on hankittava katetta ja sitähän sitten saatiin etenkin 1900-luvulla. Ensin urheilusuoritukset, sitten sodat ja niiden jälkeen ulkopolitiikka ja taloudellisesti menestyvän sosiaalivaltion luominen oli jokaisen pakko tunnustaa saavutuksiksi.

Maa, joka oli luonut Nokian ja jonka nimi yhä uudelleen löytyi erilaisten hyvää elämää ja onnellisuutta mittaavien listojen kärjestä, ei enää ollut se takapajuinen halpatuotannon maa, joka se oli ollut vielä sata vuotta aiemmin.

Muistopatsaamme on omistettu ensin kansakunnan rakentajille ja sen jälkeen taiteilijoille ja sotien uhreille. Joku harva esittää myös sotapäälliköitä, lähinnä vain yhtä heistä.

Saattaa olla, että talouden ja sosiaalipolitiikan suurmiehet ovat tässä jääneet turhan vähälle. Toisaalta heidän suorituksensa on laadultaan toisenlaista ja he itse voisivat sanoa kuin Sir Christopher Wren St. Paulin katedraalissa Lontoossa: Si monumentum queris, circumspice! –jos etsit monumenttiani- katso ympärillesi!

Roskaväelle tyypillistä on oikosulkukäyttäytyminen. Sekin kaipaa ”suuria” symbolisia tekoja ja on sinänsä luonnollista, että sen katse suuntautuu muistomerkkeihin, joiden merkityksestä sillä ei tietysti ole aavistustakaan. Tosin tämä näyttää tapahtuvan vasta siinä vaiheessa, kun ryöstämisen arvoiset kohteet on jo kaluttu.

No tämän joukon osaamme viimeistään nyt varmaan sille kuuluvaan arvohon asettaa. Se on itse ansainnut sen kunnian, joka sille kuuluu, eikä muunlaista ole luvassa.

Huomaan, että Amerikassa on konfederaation edustajien patsaita kaadettu, mikä ei lupaa hyvää kansalaissovun kannalta. Englannissa on peräti suuren kansallisen symbolin, Churchillin patsasta uhattu, syynä näköjään tämän joskus ilmaisemat mielipiteet joistakin nykyisistä vähemmistöistä…

Voineepa sanoa, etteivät enempää röyhkeys kuin tyhmyyskään tästä enää voi edetä kauemmas. Pohja on nyt saavutettu. Tämä on suoraa jatkoa sille keskiaikaiselle sensuurihenkisyydelle, jota jo ns. PC-uskonto, siis poliittinen korrektius edustaa.

 Jo nimi kertoo kaiken: ajattelun ja puheen vaaditaan olevan tietynlaisia poliittisin perustein… Tätä voisi kuvitella parodiaksi, mutta eihän se sitä ole. Tragikomedian ydin on jo suurelta joukolta hävinnyt ymmärrettävyyden ulkopuolelle.

Tulkoon mainituksi, että Platon teoksessaan Lait, asettaa yhteisten arvojen häpäisyn kaikkein raskaimmaksi rikokseksi. Sellaisia ovat esimerkkisi temppeleihin kohdistuvat rikokset. Toisiksi pahimpia ovat yksityisten pyhäkköjen ja hautojen loukkaukset, kolmansina ovat vanhempiin kohdistuvat loukkaukset. Neljäntenä on se, että viranomaisilta riistetään tai viedään jotakin tai käytetään hyväksi jotain heille kuuluvaa ilman heidän suostumustaan, heitä väheksyen ja viides se, että yksityisen kansalaisen asemaa kansalaisena loukataan tavalla, joka vaatii rangaistusta.

Tässä ei kyseessä ole Platonin utopia valtiosta, vaan hänen mahdollisen ”toiseksi parhaan” valtion lakeja koskevat pohdiskelunsa.

Epäilemättä valtion pyhyyden korostus on antiikin Kreikassa meidän näkökulmastamme kohtuuttoman suurta, mutta ei tällainen tänäkään päivänä tuntematonta ole tässä maailmassa. Vielä hiljattain meillä oli tällainen ”pyhä” valtio ihan naapurissamme.

Anarkismin näkökulmasta valtio taas tietenkin on nimenomaan epäpyhä ja ansaitsee osakseen vain vihaa ja vastustusta. Anarkismin näytöt onnistuneesta yhteisöelämästä odottavat kuitenkin vielä toteuttajaansa.

Mikäli kansakunta, tai mikä joukko nyt valtiota sattuukaan asuttamaan, todella katsoo, ettei se halua kunnioittaa tiettyjen historian hahmojen muistoa patsailla, jotka aikoinaan on pystytetty, se voi enemmistöpäätöksillä ne poistaakin. Kommunistivallan jälkeen on monessa maassa tehty suuriakin siivouksia.

Moskovan ns. uuden Tretjakovkan patsaspuisto eli kaadettujen patsaiden hautausmaa on vain yksi lajissaan. Erinäisiä jalustoja on kaukoviisaasti jätetty jäljelle ja Lubjankan aukiolle on Feliks Dzeržinskin patsas jo useita kertoja kärkkynyt palaamistaan. Sen aika taitaakin vielä tulla.

Mikäli sen sijaan jotkut uudet siirtolaisryhmät alkavat vaatia itselleen arvostusta kaatamalla väkivalloin kantakansallisuuden pyhiä kohteita, on kyse jostakin niin absurdista asiasta, ettei sille taida edes löytyä historiallisia paralleeleja.

Kansalaissovun kannalta patsaankaatelijamaiden tulevaisuus ei näytä hyvältä, mutta onhan englantilaisiakin jo aikanaan varoitettu –kuten on meitäkin.

 Ehkäpä me edes tästä taas voisimme jotakin oppia.