Kuinka siinä niin kävi?

Niitä suuria kysymyksiä

Heinrich Böll, Lev Kopelev, Miksi ammuimme toisiamme. Librum 1982, 256 s. Suom. Pekka Visuri.

Vielä 1970-luvulla Neuvostoliitto oli täynnä yksikätisiä ja yksijalkaisia keski-ikäisiä miehiä. Psyykkisistä vammoista ei puhuttu, mutta lieneepä niitäkin ollut. Kuitenkaan vihaa sodanaikaista vihollista kohtaan ei yleensä ollut tunnettavissa ainakaan noin mutu-tasolla.

Muistan, miten joskus moskovalaisessa bussissa muuan mies tuli juttelemaan ja kertoi eräänlaisella pidgin-saksalla kokemuksistaan sotavankeudessa. Useamman kerran hymyssä suin toistettu ilmaus alles Dreck jäi  mieleeni ja sen taustat on helppo ymmärtää. Miljoonien sotavankien huollon järjestäminen oli toki lyhyellä tähtäimellä myös Hitlerin Saksalle mahdotonta, mutta koko asian hoitamisessa on myös selvät rikoksen tunnusmerkit.

Kuten tässäkin kirjassa todetaan, eurooppalaisen suurvallan aloittama sota tarkoituksella kokonaan hävittää toinen, oli historiassa ainutlaatuinen asia. Toki historian ennustaminen osoittautui tässäkin tapauksessa mahdottomaksi ja se oli sitä rintaman molemmin puolin.

Vihollisen tulittaminen kuuluu tietenkin sotilaan velvollisuuksiin. Se on niin sanoakseni hänen arkista työtään, eikä sitä kannattane sen enempää pohdiskella. Kiinnostavampaa on, miten koko tuo tilanne oikein pääsi syntymään. Miksi saksalaisista ja venäläisistä äkkiä tuli perivihollisia, vaikka he olivat olleet mitä parhaimpia naapureita jo kaksi ja puoli vuosisataa.

Pietari Suuren ajoista lähtien Venäjällä vallitsi tietty germanofilia ja balttilaisten paronien rinnalle tuli Katariina II:n aikana runsaasti myös talonpoikaisväestöä, niin että saksalaisten määrä oli Neuvostoliitossa jo laskettava seitsennumeroisilla luvuilla.

Lev Kopelev, hieno humanisti ja tilityskirjojen kirjoittaja (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lev+kopelev )kertoo suorastaan innostuneensa kuultuaan Saksan hyökänneen Neuvostoliittoon. Hänen käsityksensä mukaan nyt vihdoinkin Saksan kommunistit, joiden varaan koko Komintern oli niin paljon laskenut, saisivat tilaisuutensa.

Reinin vasemmalta rannalta kotoisin oleva Böll sen sijaan sai sisältä päin nähdä, miten nuo kommunistit täyttivät nuhteettomasti niin sanotun sotilaan velvollisuutensa, vaikka eivät luopuneetkaan uskostaan. Rintamalla kaveria ei jätetä, edustipa hän mitä tahansa ajattelua.

Mutta entä tuo natsien kaamea kansanmurhapolitiikka. Kaikkihan tiesivät siitä, kuten me nyt tiedämme, eikö sen vastenmielisyys aiheuttanut reaktiota?

Tosiasia on, että sellaisista asioista niiden kaikessa irvokkuudessa tiesivät lopultakin vain harvat. Kun Kopelev, jonka tehtäviin kuului työ sotavankien parissa, näytti heille kuvia massateloituksista, ne tekivät tyrmäävän vaikutuksen.

Kopelevin työmaana oli Vapaan Saksan kansalliskomitean kanssa toimiminen. Saksan kanssa yhteistyössä taas toimi ns. Vlasovin armeija, jonka kanssa Böllillä ei kyllä ollut mitään tekemistä. Joka tapauksessa siis molemmin puolin rintamaa toimi kansallisin tunnuksin sotavangeista muodostettuja joukkoja, jotka pyrkivät vihollisvaltion –mutta ei sen kansan- tappioon.

Kummallakaan puolella menestystä ei voi pitää erinomaisena. Propagandan epäonnistuminen oli muuan asiaan vaikuttava seikka. Sen laadusta on tässä kirjassa runsaasti näytteitä. Asia on outo senkin takia, että sotavangit itse osallistuivat tuohon työhön.

Ennakkoluulot vihollista kohtaan olivat syvällä ja myös suurelta osalta aivan oikeutettuja. Tässäkin kirjassa esitetyn lehtisen mukaan nuo 91000 Stalingradissa otettua sotavankia tiesivät varmasti palaavansa omaistensa luo terveinä ja hyväkuntoisina. Itse asiassa heistä palasi vain noin 6000 henkeä.

Patriootille oli toki vaikea pala pyrkiä oman valtionsa tappioon. Böll kertoo näin joka tapauksessa ajatelleensa. Stalinismin vastustajalla, Kopelevilla tilanne oli toisenlainen, sillä tappio olisi merkinnyt myös kansan tuhoamista.

Kirjan keskustelut käytiin aivan 1980-luvun alussa ja siinä todetaan parikin kertaa, että 20 tai jopa 15 vuotta aiemmin sellainen olisi ollut mahdotonta useastakin syystä.

Nyt joka tapauksessa Venäjälläkin oli mahdollista jälleen ajatella saksalaista myös saksalaisena, erään kansan edustajana muiden joukossa. Sen olivat aikaansaaneet erinäiset Neuvostoliitossa 1950-60-luvuilla  julkaistut kirjat, muun muassa erinäiset Erich Maria Remarquen sekä myös itsensä Böllin teokset.

Böll uskoi eräänlaiseen veljeyden uskontoon, mikä ei merkinnyt kansallisuusaatteen hylkäämistä. Hän piti itseään ehdottomasti ja ensisijaisesti saksalaisena. Samaan tapaan ajatteli myös Kopelev, jonka identiteetissä venäläisyys oli ensi sijalla ja juutalaisuus vasta toisella. Ei hänenkään mielestään kansallisvaltiota mikään voinut korvata eivätkä sodan raakuudet siitä juontuneet.

Kopelev mainitsee keskustelussa alkaneensa kerätä materiaalia, joka kertoo venäläisten ja saksalaisten suhteista toisiinsa. Tällä hetkellä voikin sanoa, että eri tahot ovat keränneet sitä valtavia määriä ja julkaisseet eri yhteyksissä niin saksaksi kuin venäjäksi. Merkittävin kokoelma lienee juuri Kopelevin aloittama Wuppertaler Projekt –West-östliche Spiegelungen: https://www.kopelew-forum.de/das-wuppertaler-projekt.aspx .

Mitä saksalaisten ja venäläisten keskinäisiin suhteisiin tulee, vaikuttavat ne nyt juuri tällä hetkellä olevan erinomaiset. Saksa on läksynsä oppinut ja olisi perin juurin naiivia uskotella, että jokin AfD on uuden natsismin alkulähde.

Böll ei myöskään pidä natsismin uutta nousua mahdollisena, mutta on kyllä sen sijaan huolestunut uuden, totaalisen valtion mahdollisuudesta. Olisipa kiinnostavaa kuulla mitä hän tämän päivän tilanteesta koko läntisessä maailmassa sanoisi, jos eläisi.

Venäjällä suhde menneisyyteen on ollut ja on yhä vaikeampi kuin Saksassa. Stalinin hahmo todella kytkeytyy kovin vahvasti siihen Voittoon, jonka makeudesta nykypolvella näyttää olevan usein kovin harhainen kuva, mutta joka oli kuitenkin Venäjän kansalle välttämätön.

Joka tapauksessa militarismin nykyinen pesäke sijaitsee ilman epäilystä Venäjällä, jossa toisen maailmansodan raskasta perintöä myös käytetään häikäilemättä hyväksi sen lietsomisessa.

Kirjan tekemisen aikoina saksalaisilla näyttää vielä olleen outo käsitys siitä, että joutuminen Neuvostoliiton hyökkäyksen ja sittemmin miehityksen kohteeksi oli jollakin tavalla epäoikeudenmukainen kohtalo sinänsä.

Toki siihen kuului paljon vääryyksiä ja väkivaltaa täysin syyttömiä ihmisiä kohtaan. Niitä muuten myös Kopelev silminnäkijänä nousi vastustamaan ja joutui sen takia vaikeuksiin.

Kun nyt tämänkin kirjan tekemisestä on kulunut puoli vuosisataa, voisi olla taas kiinnostavaa koota pieni ryhmä keskustelijoita, jotka voisivat arvioida, miltä tilanne nyt näyttää. Ovatko raskaat kokemukset opettaneet puolin ja toisin ja onko saatu oppi siirtynyt uudelle sukupolvelle. Vai onko nyt paljonkin niitä ääliöitä, jotka julistavat, että koko homma voitaisiin ottaa uusiksi: možem povtorit…