Myrskyisiltä vuosilta

Valtiomiehen merkintöjä

 

Väinö Tanner, Kahden maailmansodan välissä. Tammi 1966, 274 s.

 

Väinö Tanner on Suomen historian avainhahmoja ja myös eniten tutkittuja henkilöitä. Kymmenkunta muistelmakirjaa ja kolme moniosaista elämäkertaa antavat halukkaille valtavan määrän tietoa miehestä, joka pystyi pitämään Suomea koossa silloinkin, kun ylivoimaiset viholliset joka puolelta hyökkäsivät häntä vastaan.

Tannerin valtiomiesrooli on kyllin tunnettu ja hänen persoonallisuutensa käy hyvin esille muistelmista, jotka myös avaavat kiintoisan näköalan aikaansa yleisemminkin. Vain harvaa presidenttiä tai muuta historiamme hahmoa voidaan merkitykseltään asettaa Tannerin rinnalle ja niinpä häneen kannattaa aina palata, kun nousee esille hänen pitkään aikakauteensa liittyviä kysymyksiä.

Onnettoman kapinan jälkeen Tanner nosti maahan lyödyn työväenliikkeen jälleen suureksi yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Vt. presidenttinä hän otti vastaan Vapaussodan päättymisen paraatin vuonna 1927, jota monet puoluetoveritkaan eivät voineet sietää ja jota tyhmemmät yhäkin kauhistelevat.

Se oli kuitenkin aikamoinen temppu siltä samalta sosialistipuhujalta, jota Mouhiijärven nimismies ja erinäiset muutkin valkoisen vallan fanaatikot olivat yrittäneet omissa pitäjissään kovistella. Tanner osoitti sitä kansalaisrohkeutta, jota tarvittiin Suomen palauttamiseksi normaalin demokratian tielle. Siinä oli tarpeen myös kunnioittaa enemmistöä ja vaatia sitä muiltakin.

Tanneriahan tunnetusti haluttiin joissakin piireissä jopa nostaa diktaattoriksi, kun maata näytti sekasorto uhkaavan lapualaisvuonna. Sitä hän ei halunnut lainkaan ja luotti normaalien instituutioiden voimaan siinä määrin, ettei ollut edes hankkinut pistoolinpanoksia, joita Kyösti Kallio häneltä kyseli. Lieneekö ollut asettakaan sen jälkeen, kun sellainen vuonna 1918 oli takavarikoitu.

Maailmansotien välinen aika oli poliittisesti kirjavaa ja vasta 30-luvun jälkipuoliskolla päästiin varsin normaaliin elämänmenoon, punamultayhteistyön voimin. Sekin kävi mahdolliseksi vain siten, että eräistä tärkeistä vaatimuksista joustettiin. Mutta tulos oli sen arvoinen.

Tämä kirja on tehty sihteerin avustamana muistelijan ollessa jo huonossa kunnossa. Se saattaa olla ainakin osasyynä siihen, että teksti koostuu paljolta dokumenteista. Tämä ei kuitenkaan tee kirjaa epäkiinnostavaksi, päinvastoin.

Kirjan selkätekstissä kerrotaan, että Tannerin ja Paasikiven väliset luottamukselliset kirjeet talvisodan molemmin puolin ovat ”lähes sensaatiomaisia”.

Tämä taitaa olla understatement. Kyllä ne aikanaan olivat ihan sensaatiomaisia ja luulen, että ne monelle ovat sitä vieläkin.

Tannerin mustaaminen, jonka perusteettomuuden jokainen hänen uraansa perehtyneet kyllä ymmärsivät, meni aikanaan joka tapauksessa erinomaisesti perille, kun sillä oli ns. sosiaalinen tai pikemminkin poliittinen tilaus niin sanotun K-linjan taholta. Sitä paitsi takana oli vielä naapurisuurvallan koko auktoriteetti, joka hämmästyttävää kyllä toimi myös maamme nuoren älymystön piirissä.

Itse asiassa kirjan puolensataa viimeistä sivua, jotka sisältävät kirjeenvaihtoa sekä Paasikiven, että myös Erkon ja Kallion kanssa, ovat sangen tuoretta tavaraa tänäänkin. Uuttahan on hyvin unohdettu vanha, kuten venäläinen sananlasku sanoo.

Paasikiven ja Tannerin pohdiskelut Venäjän todellisista tavoitteista Suomen suunnalla ja talvisodan syistä ovat osittain eri kirjoista tuttuja, mutta monet kiinnostavat yksityiskohdat puuttuvat niistä. Tutkimuksellahan on aina omat kohteensa eikä se voi ainakaan kovin laajasti lähteä sivupoluille.

Syksyllä 1939, vielä ennen neuvottelukutsua, Paasikivi pohdiskeli koko maailman poliittista tilannetta ja pikkuvaltioiden mahdollisuuksia siinä.

Muuan hänen näkemänsä ongelma oli siinä, ettei pikkuvaltioilla nyt ollut suuria miehiä: Ei niitä ole suurillakaan kansoilla (paitsi kenties Hitler Saksalla, mutta hänenkin suuruutensa on vielä epätietoinen)…

Ilman jälkiviisautta esitetyt aikalaisarviot ovat omiaan palauttamaan meitä oikealle tielle arvioidessamme menneisyyttä.

Ulkoministeri Erkon 31.10.1939 Tannerille lähtiäisiksi pistämä kirje on poikkeuksellisen kiinnostava. Siinä Erkko arvioi, että venäläiset ovat hyvinkin tyytyväisiä saadessaan Suomenlahden saaret ja Kannakselta aluetta lähipuolustusta varten. Hanko on vain väline, jolla halutaan kiristää Suomea, sen menettäminen merkitsisi, että Skandinaavia on poissa.

Mikäli aikaa on, Erkko kehotti ottamaan Moskovassa esille myös mm. kauppasopimuksen ja kysymyksen loikkareiden paluusta ja lisäksi vielä kalastus- ja Nevan kauttakulkuasiat.

Koska myönnytysten selittäminen kansalle olisi poliittisesti erittäin vaativa tehtävä, Erkko kehotti pyytämään venäläisiltä lupaa paljastaa heidän alkuperäiset tavoitteensa. Muuten tulee olemaan hyvin vaikeata hoitaa asioita.

Tätä samaahan myös Tanner pohdiskeli. Ei ollut niinkään helppoa sopia siitä, että tuhansien ihmisten ikiaikaiset mannut luovutettaisiin toiselle maalle, joka ei voinut juuri esittää suuria tekoja maamme hyväksi. Suomalaisuuden juurittaminen Itä-Karjalasta ei sellaiseksi kelvannut Molotovin myöhemmästä tämänsuuntaisesta selityksestä huolimatta.

Aivan vuoden 1940 lopulla Tanner sai Paasikiveltä Moskovasta pitkän kirjeen, jossa tämä pohti Suomen eloonjäämismahdollisuuksia hyvin realistiseen sävyyn. Myös hän tuli siihen tulokseen, että ainoa taho, josta todellista apua voisi odottaa, oli Saksa.

Paasikivi ei tietenkään ollut mikään natsi-Saksan ihailija, vaan kaukana siitä. Maantiede on kuitenkin maantiedettä. Sitä paitsi meidän on muistettava, että Saksaa tosiaan tuossa vaiheessa yhä pidettiin jonkinlaisen kulttuurimaana. Paasikiven päiväkirjat jatkosodan ajalta paljastavat, miten pettynyt hän oli saadessaan kuulla, että Norjassa saksalaiset olivat nahkaremmeillä pieksäneet arvossapidettäviä kansalaisia, professoreja. Niin natsit kuin bolševikitkin ovat samaa ainesta, päätteli hän, niiden välillä oli vain aste-ero…

Kun nyt Venäjällä käydään häpeämättömän kyynistä kampanjaa Suomen sodan ajan historian mustaamiseksi, olisi syytä julkaista venäjäksi mahdollisimman paljon sellaista dokumenttiaineistoa, joka puhuu puolestaan. Venäläiset tottuivat neuvostoaikana siihen, että historioitsijat valehtelevat häpeämättömästi ja alkoivat suosia dokumenttijulkaisuja.

Jokainen toki ymmärtää ne metodiset ongelmat, jotka pelkillä dokumenttijulkaisuilla on, mutta ilman niitä on myös mahdotonta torjua härskeimpiäkään oikotulkintoja, kun ollaan tekemisissä sellaisen tahon kanssa, joka ei itse kykene lukemaan dokumentteja.

Venäjällä on suuri osa historiantutkijoita yhä rehellistä väkeä, jota kiinnostaa totuus. Ainakin tälle joukolle olisi annettava mahdollisuus tutustua asioihin syvemmin. Ehdotan, että UM sponsoroi tämän kirjan kääntämisen venäjäksi.