Koronasodan pesänselvitys

Solidaarinen Suomi

Tässä maassa näyttäisi vielä löytyvän ilahduttavan paljon solidaarisuuden henkeä, ainakin mikäli se kohdistuu tarpeeksi kaukaisiin ryhmiin, kuten esimerkiksi amerikkalaisiin narkomaaneihin ja taparikollisiin ja mikäli se ei maksa mitään.

Oman maammekin vaatimattomissa puitteissa on usein ennenkin ollut kysyntää solidaarisuudelle ja saattaa sitä pian olla vieläkin.

Näyttää siltä, että lähitulevaisuudessa kyllä sitten kysytään myös, ollaanko valmiit raottamaan myös lompakkoa ja kenen lompakkoa.

Kun YH vuoden 1939 lokakuussa aloitettiin, se merkitsi tosiasiallista armeijan liikekannallepanoa. Kansantaloudelle sellainen on myrkkyä ja valtion finansseja se rasittaa kovasti. Neuvostolehdistö hekumoikin sillä ajatuksella, että kohta köyhän Suomen rahat olisivat lopussa. Niitä oli kuitenkin saatu ankaralla taloudenpidolla jonkin verran säästetyksi.

Yhteiskunnallisessa solidaarisuudessa oli meillä tuohon aikaan vielä paljon toivomisen varaa ja kun liikekannallepanon rasitus nyt kohdistui epätasaisesti yhteiskuntaluokkiin, oli odotettavissa luokkaristiriitojen kärjistymistä. Monesta perheestä joutui elättäjä lähtemään tuottamattomaan rintamapalveluun tai muuhun sotahommaan, elämään armeijan sopan ja pikkuruisten päivärahojen varassa.

Yhteiskunnallista tyytymättömyyttähän tämä mielialatarkkailun mukaan aiheutti ja se oli tähän aikaan potentiaalisesti vaarallinen asia.

Moskovassa oli vuoden 1939 sotilasoperaation skenaariota suunniteltaessa valmistauduttu tekemään siinä sivussa Suomessa vuoden 1918 kapinan revanssi Puna-armeijan tuella. Niinpä siellä luettiin vesi kielellä omien reportterien juttuja siitä, miten Suomen valtiontalous oli ennen pitkää romahtamassa liikekannallepanon kustannuksiin. Uutiset luokkaristiriitojen kärjistymisestä kertoivat ilahduttavasti, että reserviläisten ja suojeluskuntalaisten välillä oli ollut jo puukkotappeluita.

Se propagandakuva, joka lehdissä sitten joulukuun alussa esitettiin ja jonka mukaan Suomen plutokraattisen lahtarivaltion näännyttämä kansa oli aloittanut vallankumouksen, oli saanut hyvää pohjustusta.

Uutiset mahtoivat olla keksittyjä sillä suomalainen mielialatarkkailu ei tiennyt tuollaisista tappeluista mitään. Sen sijaan se kyllä tiesi niistä epäkohdista, joita oli syntynyt, kun vakinaiseen palvelukseen kutsuttujen perheet olivat usein jääneet vaille tukea. Monet joutuivat todella elämään puutteessa.

Asian merkitys ymmärrettiin ja työnantajatkin saatiin nyt mukaan maksamaan asianmukaista korvausta sotilaiden perheille. Myöhemmin, jatkosodassa tuli voimaan perheellisten sotakuukausipalkka, joka maaseudun alhaisilla mittapuilla edusti jopa melko normaalia tasoa.

Työmarkkinapolitiikassa työnantajapuoli vielä vikuroi vastaan, mutta jo talvisodan kestäessä saatiin aikaan ns. tammikuun kihlaus työehtosopimuksien hyväksyttävyydestä ja jatkosodan uhkaavina aikoina sitten jopa yleissopimus työehdoista.

Rintamamiesten, haavoittuneiden ja kaatuneiden perheet olivat kaikesta huolimatta yhä heikossa asemassa, mutta heitä pyrittiin tukemaan monin tavoin sekä valtion toimesta että vapaaehtoisesti.

Sodat olivat suuri askel kohti sosiaalivaltiota tai jopa sosialismia. Sellaisestakin voitiin jo sodan oloissa puhua ja itse asiassa myös bolševikkien keskusjohtoisen talouspolitiikan mallina oli ollut saksan sotatalous. Sosialistinen talous ja sotatalous sisälsivät samoja totalitarismin elementtejä. Asiat hoidettiin käskyttämällä eikä jätetty niitä laissez-faire-ajattelun varaan.

Sosialistiseen ja siis myös sotatalouden säännöstelyyn kuuluvat aina pulailmiöt ja pullonkaulat ja niitä opittiin hallitsemaan muun muassa eräänlaisilla puolittain vapaaehtoisilla pakkotöillä.

Esimerkiksi sadonkorjuun aikana mobilisoitiin Neuvostoliitossa vielä maan hajoamiseen saakka virastojen ja koulujen väki ulos pelloille ”perunaan”, kuten termi kuului.

Meillä on muistona menneiltä ajoilta vielä koulujen syysloma, joka aikoinaan tunnettiin perunannostoloman nimellä.

Maaseudulla ”šefit” eli kunniapäälliköt (sesonkiapulaiset) viettivät Neuvostoliitossa usein viikkokausia kylissä yrittäen saada sadon mahdollisimman nopeasti talteen. Siitä huolimatta hukkaporosentit olivat suuria, kolmenkymmenen luokkaa.

Suomessa otettiin sotien aikana käyttöön varsin samanlainen systeemi. Työvoimaa mobilisoitiin maaseudulle erilaisten järjestöjen voimin. Perustettiin Nuorten talkoot, Naisten työvalmiusliitto ja lopulta Suurtalkoot. Paikalliset yhdistykset organisoivat käytännössä työvoiman käytön.

Vapaaehtoisuuden periaate oli tietenkin hieno ja yleväkin ja sitä yritettiin kaikin mokomin ylläpitää. Samoin oli merkittävä se sosiaalinen henki, joka työssä vallitsi. Esimerkiksi sadonkorjuussa mentiin joukolla apuun vähäväkisiksi katsotuille tiloille, joiden isäntä oli usein rintamalla puolustamassa maata.

Aseveliliitto auttoi jäseniään talouden kuntoon saattamisessa ja hoitamisessa ja jopa talojen rakentamisessa. Sen toiminta paisui sangen merkittäväksi ja se oli todella suuri sosiaalisen mielen osoitus. Solidaarisuus yhdisti konkreettisesti niitä miehiä, jotka jo rintamalla olivat jakaneet samat vaarat ja vastukset.

Kommunistien kannalta tällainen instituutio oli tietenkin vaarallinen ja kiellettiin ”fasisminluontoisena” sodan jälkeen.

Vapaaehtoisuuteen liitettiin meilläkin ennen pitkää pakko. Tietyn ikäiset kansalaiset määrättiin työvelvollisiksi ja vuonna 1943 pidettiin peräti työvelvollisten kutsunnat. Pojat viettivät jopa useita kuukausia leireillä, joilla töiden lisäksi opiskeltiin, myös sotataitoja. Tytöillä oli omat leirinsä ja niiden puitteissa myös opiskeltiin uusia taitoja, jota olivat uusissa oloissa tärkeitä. Säilöminen oli yksi tällainen.

Kaiken kaikkiaan noissa sodan ajan vapaaehtoisissa ja varmaankin osittain myös pakollisissa talkootöissä on joka tapauksessa havaittavissa huomattava solidaarisuuden henki. Kun jotkut rintamalla joutuivat antamaan henkensäkin, yrittivät muut kykyjensä mukaan ainakin helpottaa heidän perheidensä asemaa. Eihän se ollut liikaa vaadittu.

On pääteltävissä, että paitsi taloudellista, tällä toiminnalla oli suuri yhteiskunnallinen merkitys. Se todisti konkreettisesti, etteivät puheet yhteisestä isänmaasta olleet pelkkiä löysiä fraaseja. Niille, jotka halusivat tehdä jotakin, talkoot eri muodoissaan tarjosivat siihen konkreettisen mahdollisuuden.

Kun nyt lukee lehtiä, törmää alinomaa siihen, että jotkut haluaisivat tavalla tai toisella auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat, kun korona kurittaa monia yrittäjiä. Vaara on taas yhteinen, eikä kukaan pärjää tässä yksin.

Mahdollisuudet taitavat nykyään olla paljon vähäisemmät kuin pari sukupolvea sitten. Tuskin ainakaan tarvitaan valtavaa määrää koivuhalkoja liikenteen pitämiseksi käynnissä.

Vapaaehtoista ilmaistyötä tarvitaan jonkin verran vielä nytkin. Yksinäiset vanhukset ja muut unohdetut tai pikemminkin syrjään ahdistetut ovat kai kiitollisia avusta. Mutta he ovat vain pieni ryhmä, joka sitä paitsi ei nyt ole huonoimmassa asemassa.

Todellinen ongelma ovat ainakin aluksi kai ne pienyrittäjät, joiden elinkeino kaatuu valtion määräyksiin. He ovat tämän nykyisen sodan uhreja, haavoittuneita eivätkä he tarvitse almuja, vaan luvan panna bisnes taas pyörimään ja korvauksen pakollisista menetyksistään. Kaatuneiden perheet taas tarvitsevat jälleen tukea.

Ne menetykset, jotka pakollisten määräysten noudattaminen yrittäjille tuo, eivät ole korvattavissa sotakuukausipalkkaan verrattavalla järjestelyllä. Lainat ja vuokrat, hukkainvestoinnit, pilaantuvat varastot ja henkilökunnan palkat ovat myös painamassa.

Olen kuullut, että jopa vakuutusyhtiöt ovat kieltäytyneet korvaamasta yrittäjille koronan aiheuttamia vahinkoja. Ehkäpä heillä on sopimuksissaan jokin petiitillä painettu force majeure-lauseke. Kyllähän ne toki itsekin voivat suuronnettomuudessa nurin mennä. Yrittäjää heidän oman nahkansa pelastuminen tuskin lohduttaa.

Nykyisen tilanteen synnyttämiä ongelmia on vaikea hoitaa talkoilla, vaikka suurta talkoointoa tuntuisi olevan ilmassa.

Mutta tarvetta saattaa olla suurempiinkin toimiin ja jopa uhrauksiin. Kun evakot sodan jälkeen muuttivat kanta-Suomeen, oli heidät voitava jotenkin järkevästi sijoittaa yhteiskuntaan.

Vaihtoehtoina olivat lähinnä pakolaisleirit tai maan antaminen pakolaisille viljeltäväksi.

Maa oli kuitenkin jostakin otettava ja käytännössä sitä otettiin hyvin usein viljelijöiltä, jotka olivat sen itse raivanneet. Toki sivutoimiset harrastelijaviljelijät olivat ensimmäisinä tähtäimessä, mutta eihän se mihinkään riittänyt.

Kaikilla ei ollut maata, mistä ottaa ja heihin kohdistettiin omaisuudenluovutusvero, joka oli melkoinen tulonsiirto (ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Sotatalouden_rahoittaminen_Suomessa_toisen_maailmansodan_aikana ).

Normaalina rauhan aikana moinen kuppaus ei missään tapauksessa olisi mennyt läpi, mutta nyt jokainen käsitti, että yhteisen isänmaan hyväksi oli jokaisen annettava uhrinsa.

Toisilta meni henki tai omaiset, toisilta meni koti ja joiltakin molemmat. Vaikeapa siinä oli yrittää istua omaisuutensa päällä ja pitää siitä kynsin hampain kiinni. Siinähän sitä kuuluisaa uhrimieltä nyt punnittiin.

Nyt näyttää aina silloin tällöin kuuluvan sellaisiakin ääniä, että koronan tuhoamat yritykset ovat normaalin yrittäjänriskin alaisia. Jos joku menee nurin, se toki mennä joutaa. Turha on tulla yhteiskuntaa apuun huutamaan. Joku twerkkaaja nyt saattaa toki olla poikkeustapaus, onhan ala sen verran avantgardistinen.

Tässä on nyt kuitenkin kyseessä jotakin muuta kuin normaali tilanne. Monella alalla yrittäjän toiminnan loppuminen on johtunut suoraan valtiovallan määräyksistä. Kyseessä on ollut ja on sota koronaa vastaan, johon jokainen on joutunut osallistumaan halusipa tai ei.

Jopa kahdeksankymmenen vuoden takaisissa oloissa, joissa yhteiskunnallinen solidaarisuus vielä oli lapsenkengissään, kyettiin ymmärtämään, että poikkeusolojen aiheuttamat ongelmat ja tuhot on kannettava yhteisvastuullisesti. Niin myös tehtiin.

Yhteisvastuu ei tuohon aikaan tarkoittanut ulkomaiden kärsimien tappioiden korvaamista, Neuvostoliittoa lukuun ottamatta, eikä sellaista tietenkään olisi pidetty oikeudenmukaisena.

EU:n kärttämä apu ei nytkään näytä herättävän suurta innostusta, vaikka kyseessä olisi tilaisuus osoittaa valveutunutta mieltä kansainvälisen solidaarisuuden merkeissä.

Onpa kiinnostavaa nähdä, millaisia ratkaisuja hallitus nyt tekee, kun tarjolla olisi lähes loputtomasti solidaarisuuden kohteita. Olisi kovin outoa, mikäli ulkomaat osoittautuisivat suuremman huolenpidon kohteeksi kuin tämä oma, sinänsä vaatimaton maamme, joka sentään pyrkii ainakin hiilidioksidiasioissa maailman kärkiryhmään.

Pitäisikö taas ottaa käyttöön jonkin muotoinen omaisuudenluovutusvero? Minne verorahat lähetettäisiin?