Ajankohtaisia kirjoituksia?

Neron oivalluksia ja spekulaatioita

 

Fjodor Dostojevski, Kirjailijan päiväkirja. Valikoiman toimittanut ja suomentanut Olli Kuukasjärvi. Otava 1996, 365 s.

Viime aikoina, eli noin viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan mittaan, on suomalaisellekin lukijalle tarjottu mahdollisuus lukea äidinkielellään muitakin Dostojevskin teoksia kuin hänen kuuluisat romaaninsa. Tässä käsitellyn kirjan ohella viittaan esimerkiksi Vesa Oittisen toimittamaan dokumenttikokoelmaan Venäjä ja Eurooppa ja Tiina Kartanon toimittamaan teokseen Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista (Ks. myös  https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=talvisia+merkint%C3%B6j%C3%A4 ).

Venäjästä ja venäläisestä traditiosta vakavasti kiinnostuneita pyydän ehdottomasti tutustumaan näihin teoksiin, joiden ymmärtämistä omissa yhteyksissään edesauttaa suuresti aikakauden yleisen historian tuntemus.

Erityisesti Talviset vaikutelmat sisältävät niin hillittömän hauskoja satiirisia kuvauksia ranskalaisista ja saksalaisistakin poroporvareista, että pelkään niiden piankin joutuvan kiellettyjen kirjojen listalle. Miksi sitä paitsi nykyään tai yleensä koskaan saisi nauraa poroporvarille? Eikö hän loppujen lopuksi ole se kaikkein kunnioitettavin ihmisolento, jonka harteilla koko sivistynyt yhteiskunta lepää?

Siinäpä aiheellinen kysymys, jonka ratkaisemisyritykset ovat nyt varmastikin aivan kulman takana. Moukkien pyrkimys ehdottomaan valtaan ja toisinajattelun lopullinen kukistaminen on toki juuri nyt aikamme näkyvin tunnus ja voimme kai aivan lähiaikoina odottaa siltä vielä paljon ja repäisevää.

Mutta jääköön tämä sikseen, siitäkin huolimatta, että Dostojevskilla on paljon sellaista sanottavaa, joka liittyy myös tähän päivään ja vähintäänkin antaa perspektiiviä omaan aikaamme. Olisimmehan kovin takaperoisia, mikäli yrittäisimme ymmärtää menneisyyttä nykyajasta katsoen eikä päinvastoin.

Luulen tästäkin kirjasta jo joskus jotakin kirjoittaneeni, vaikka en sitä hakutoiminnalla löydäkään. Joka tapauksessa olen käsitellyt myös joitakin tämän kirjan teemoja, kuten Dostojevskin kuuluisaa Puškin-puhetta ja hänen uskoaan venäläisyyden erityiseen kykyyn yhdistää itsessään muiden kansallisuuksien ominaisuudet (kaikki-ihmisyys, vsetšelovetšnost).

Ne ovat kauniita ja suorastaan herttaisia ideoita, joita voidaan tietenkin väärinkäyttää myös imperialistisiin tarkoituksiin, mutta ei siitä tässä sen enempää (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dostojevski ). Jeesuksen opillakin voidaan toki lyödä ja jopa lujaa.

Dostojevski puhuu kyllä tässäkin kirjassa paljon myös Venäjän kansasta ja sen suuresta ongelmasta, joka on sivistyneen kansanosan erkaantuminen rahvaasta, mikä alkoi jo Pietari Suuren aikana. Hän tunnustautuu avoimesti slavofiiliksi, mikä ei estä häntä aina silloin tällöin suuntaamasta navakkaa potkua myös sen suuntaan, samoin kuin venäläisten perusominaisuuksiin yleensä. Tällä lukemisella jäivät tästä kirjasta päällimmäisiksi mieleen erityisesti hänen arvionsa eri kansallisuuksista ja niiden pyrkimyksistä.

Yleistävästi kooten, hän näytti Saksan-Ranskan sodan jälkeen uskovan sellaisen konstellaation pysyvyyteen, jossa Saksa ja Venäjä olisivat perinteiseen tapaan yhdessä romaanista maailmaa vastaan. Bismarckin Saksa joutui pelkäämään Ranskan kostoa ja Ranskan tukena oli muukin katolinen maailma. Siitäpä juontui myös Bismarckin Kulturkampf katolista ultramontanismia vastaan.

Niin, itse asiassa koko nykyinen sosialismi oli luonteeltaan romaanista ja katolisuuden jatkoa. Katolisuuden johtavana ideana oli taas pakottaa väkivalloin koko maailma alaisuuteensa.

Germaaninen protestantismi oli tätä pyrkimystä vastustava prinsiippi ja se tarvitsi ystäväkseen ja tuekseen slaavilaisuutta, joka oli kolmas nykymaailmassa vaikuttava voima.

Idänkysymyksen ratkaisu on hyvin lähellä kirjailijan sydäntä, sillä itse asiassa juuri se näytti tarjoavan oikeat olosuhteet venäläisen kansanomaisen hengen kukoistukselle. Venäjän valtion, joka kyllä oli paljolta länsimaisuuden syövyttämä, oli nyt turvattava kansaan, joka vastasi kutsuun riemulla.

Panslavismi, kaikkien slaavilaiskansojen vapauttaminen ainakin Turkin alaisuudesta ja niiden yhtyminen jossakin vaiheessa elähdytti Dostojevskia. Hän oli myös jostakin syystä varma siitä, mettä Konstantinopoli tulisi kuulumaan Venäjälle. Se oli jonkinlainen kutsumuskohtalo, vierasta käsitettä lainatakseni.

Dostojevski vakuutti, ettei hänellä ollut harhakäsityksiä siitä, mitä tapahtuisi sen jälkeen, kun slaavit olisi vapautettu. Selväähän oli, että ainakin sadan vuoden ajan ne tulisivat suhtautumaan vapauttajaansa ynseästi ja jopa kieltämään sen, että heitä oli pyyteettömästi autettu.

Kaikki pelkäsivät Venäjän toimivan omanvoitonpyynnistä. Eikö Venäjä muka ollut imperialistinen valtio? Oliko se edes aidosti slaavilainen valtio? (Ajatus isovenäläisten ”suomalaisuudesta” oli jo tuolloin hyvin tunnettu). Miksi nuo vapautetut slaavit yleensä haluaisivat suuntautua Venäjään eikä Eurooppaan?

Dostojevskin lempiajatuksia oli, ettei eurooppalainen yksinkertaisesti kyennyt käsittämään sitä voimaa, joka liikutti Venäjää ja venäläisiä. Nimenomaan venäläinen intelligentti, joka yleensä oli zapadnikki, suhtautui koko asiaan ivallisesti ja jopa kyynisesti.

Dostojevskille venäläisyyden pyhä tehtävä maailmassa oli kuitenkin totisinta totta. Itse hän kertoi saaneensa todellisen kosketuksen kansaan vasta ollessaan neljä vuotta pakkotyövankeudessa ja tämä siunattu kokemus muodosti hänen ajattelunsa perustan.

Venäjän kurja ja syntinen kansa tulisi vielä sanomaan Euroopalle uuden sanan, on teema, joka toistuu näissä päiväkirjamerkinnöissä. Mikä tämä sana konkreettisesti on, ei ilmeisesti ole mahdollista lyhyesti ilmaista, kaiketi kyseessä on nimenomaan kansan totuus (narodnaja pravda), sellainen totuus, jossa nimenomaan on mukana oikeus, oikeudenmukaisuus.

Se voisi olla vaihtoehtona ”katoliselle” sosialismille ja hengettömälle saksalaisuudelle, joka on tse asiassa vain protestantismia, protestia tuota romaanista katolisuutta vastaan.

Entä miten kaikki tulee konkreettisesti tapahtumaan? Siitä profeetalla ei ole enempää sanottavana. Joka tapauksessa Konstantinopolin tulevalla venäläisyydellä tulee olemaan uusi ja valtava elähdyttävä vaikutus ortodoksisuuteen, jonka piirissä tuo tuleva uusi aate kukoistaa.

Kuitenkaan Eurooppa –tuo toinen venäläisyyden vanhemmista- ei näytä olevan ainakaan lähitulevaisuudessa Venäjän ideaalisen mission ensisijainen kohde. Sen sijaan Venäjän on käännyttävä itään, Aasiaan, jossa myös venäläistä pidetään eurooppalaisena. Aasian sivistämisessä riittää työmaata. Siellä on myös rikkauksia, mutta eivät ne, luoja varjelkoon, voi olla ensisijainen syy kiinnostua suuresta tehtävästä. Se piilee tehtävässä itsessään.

Dostojevskin tässä julkaistut kirjoitukset pantiin paperille Turkin sodan (1877-78) aikana ja pian sen jälkeen. Ne kirjoitettiin paljon ennen kuin ”euraasialaisuudesta” oli kuultu yhtään mitään. Juuri nyt se sen sijaan sattuu olemaan sangen ajankohtainen teema ja sekin on yksi syy palata hänen kirjoituksiinsa.

Omana aikanaan kirjailijan maine oli kahtalainen: liberaalit länsimaistajat usein kammoksuivat häntä, kun taas slavofiilit pitivät omanaan. Usein Dostojevski luokitellaan omaan, potšvennikien ryhmäänsä yhdessä parin kollegansa kanssa.

Konstantin Leontjev, toinen suuri Konstantinopolin ”palauttaja” sen sijaan hyökkäsi rajusti joitakin Dostojevskin ajatuksia vastaan. Hänen mielestään kirjailija hännysteli Eurooppaa aivan liikaa. Sitä paitsi panslavismi sortui siihen, että etenkin länsislaavien sielu oli vuosisataisen katolisuuden myrkyttämää. Sitä porukkaa ei kannattaisi ottaa liian lähelle.

Dostojevski oli vapaa henki, joka ei suinkaan antanut ajatuksensa pysähtyä minkään aikansa poliittisen korrektiuden eteen ja juuri siksi hän on yhä lukemisen arvoinen. Voimme todeta hänen olevan usein ristiriitainen ja sen hän näyttää ymmärtäneen itsekin.

Mutta, kuten sanotaan, elämä on. Juuri sellaisen kirjoittajan tekstejä kannattaa lukea, niitä eivät korvaa edes hevoskuormallinen ihonväriltään, sukupuoleltaan ja seksuaaliorientaatioltaan erilaisten keskinkertaisuuksien kyhäyksiä. Mutta ei niitä kannata yrittää ymmärtää liian nopeasti.