maanantai 31. toukokuuta 2021

Kalkkiviivat

 

Death row

 

Merete Mazzarella, Syksystä syksyyn. Tammi 2021, 336 s.

 

Venäläisillä on sanonta starost ne radost, vanhuus ei ole ilo. Tulkitsen sen niin, ettei vanhan ihmisen kannata ruikuttaa siitä, että hänellä on sitä tai tätä kremppaa, sehän kuuluu asiaan.

Ilon saa aina tarvittaessa siitä, että huomaa olevansa hengissä. Sitä paitsi, jos elämä on tullut elettyä niin, että sitä kehtaa jälkeen päinkin katsoa (kyky unohtaa on tässä keskeisessä asemassa), niin miksei siinä jo iloakin olisi: hommat on hoidettu eivätkä enää vaivaa. Ks. tästä mainio haitarimummon esitys: https://www.youtube.com/watch?v=rgOMff9XMMw .

Merete Mazzarellan kirjoittamaa kirjaa olen ennenkin käsitellyt tällä palstalla (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mazzarella ). Eiväthän ne hänen käsittelemänsä asiat useinkaan ole itselleni kaikkein läheisimpiä mutta entäpäs sitten. Ei kai sitä nyt kannata pelkästään omiinsa uppoutua. Silloinhan voisi lopun ikäänsä lukea omia tekstejään, mistä luoja varjelkoon.

Itse asiassa tammisaarelaisen naispuolisen kosmopoliitin maailma poikkeaa omastani aika lailla, vaikka Tammisaari onkin tuttu monen purjehduksen välietappina. Sieltä on ihan hyvä lähteä jopa lahden poikki, vaikka se onki vähän sisämaan suunnalla.

Nyt joka tapauksessa tämän kirjan kirjoittaja miehineen jää aika lailla Tammisaaren vangiksi, korona pitää heitä paikallaan, vaikka tarkoitus oli kiertää maailmaa ja Australiassa tulikin jo taas käytyä maastopaloja haistelemassa. Koronarajoitukset ovat toki ihan tuoreita ja tuttuja kaikille. Tässä kirjassa kiinnostavaa on palata epidemian alkuaikojen tunnelmiin ja siihen, mitä silloin uskottiin tapahtuvan. Nythän olemme taas hiukkasen viisaampia, niin sanoakseni.

Vanhuksehan siinä kiirehdittiin panemaan sumppuun, etteivät vahingossakaan kuolisi. Eivät ne sitten kuolleetkaan, vaan keskimääräinen koronakuollut on ollut meillä iäkkäämpi kuin kuolleet keskimäärin. Korona ei siis saanut paikkaa yleisenä armahtajana, joka kuulunee edelleen tavalliselle keuhkokuumeelle. Mitäs meidän oikein pitäisi sille tehdä?

Mutta onhan tämä laajempi kysymys, itse asiassa se on ihan tavattoman laaja. Onko koko sivilisaation ja sen arvojen kohtalo nyt vaakalaudalla, kriisissä? On mahdollista panostaa loputtomasti siihen, ettei yhtään ”ylimääräistä” kuolemantapausta tulisi, mutta se panostus on sitten poissa noiden vanhojen elämisestä ja tässä tapauksessa viime kädessä ennen muuta nuoremmilta sukupolvilta.

 Jossakin sen rajan pitää löytyä. Dostojevskin Ivan Karamazov sanoi, ettei edes koko ihmiskunnan maallista onnea voi ostaa yhden ainoan viattoman lapsen krsimyksillä. Mutatis mutandis koko maailman nuorten iloista elämää ei sitten kai voi ostaa yhden ainoan vanhuksen ennenaikaiselle kuolemalla. Ennenaikaisuus matemaattisessa mielessä on tiedossamme, mutta itse asiassa kaikki on tässäkin yksilökohtaista.

No, jossakin se raja tulee vastaan. Ken elää, hän näkee. Ivan oli itse asiassa asenteessaan saatanallinen: hän kapinoi Jumalaa vastaan.

Vanhuksen elämän arvoon voidaan ja on syytäkin suhtautua kriittisesti kuten myös kaikkeen muuhun. Sillä, joka noukkii itselleen valmiit arvot yleiseltä tarjottimelta ei ole sen perusteella oikeutta ajatella olevansa erityisen jalo yksilö. Varmaa on vain, että hän on hölmö.

Toki kysymys on vaikea. Vanhuksen elämä tuollaisessa 70-80 vuoden iässä on kai nykyään jo keskimäärin sangen siedettävää ja itse asiassa moni ei edes vaihtaisi sitä muihin ikäkausiin, joilla kaikilla on omat puolensa ja tosiaan myös ne negatiiviset puolet.

Hyvä elämä ihan sanan klassisessa merkityksessä voi jatkua paljon pitempäänkin kuin nykyiseen keskimääräiseen 81 vuoden ikään, mutta sen todennäköisyys tietenkin vähenee iän karttuessa, kuten vähenee elossa olevien määräkin.

Miten paljon odotettavissa olevalle ja eri keinoja käyttäen saavutettavissa olevalle elämälle voi antaa arvoa, on käytännöllinen kysymys, jollaiseen lääkärit törmäävät päivittäin, kun on päätettävä, mikä osa resursseista on syytä kohdistaa millekin potilaalle.

Onko esimerkiksi 85-vuotiaalle hankittava 5 kuukauden lisättyä elinaikaa ehdottomasti pidettävä samanarvoisena 35 vuotiaan samanpituiseen jatkoaikaan verrattuna (sivistysvaltio panostaa kaikkein heikoimpiin, senhän me tiedämme). Entäpäs jos nuo ajat ovat eripituisia tai jos on peräti mahdollista parantaa pysyvästi koko tauti?

Ei siis kannattane väheksyä tolkuissaan olevan, elämänhaluisen vanhuksen vaatimuksia ja tarpeita, mutta ei myöskään liioitella toisissa maailmoissa oleilevan ja elämänhaluttoman ihmisen hengissä pysymistä keinolla millä hyvänsä. Jossakin ne kohtuuden rajat aina ovat ja kuolema se on kaikkia vastassa.

No, Mazzarella omalta kohdaltaan on varsin tyytyväinen elämäänsä ja tekee kaikenlaisia pieniä havaintoja, jotka saattavat kiinnostaa ikätovereita. Kuoleman läheisyys pysyy hyvin tietoisuudessa, mutta ei sisällä makaabereja ulottuvuuksia.

Itse kuolemaahan on monenlaista ja asian liepeiltä kokemusta omaavat voivat kertoa, ettei se välttämättä ole lainkaan kummallinen asia, pikemminkin päinvastoin. Se saattaa olla jopa niin huomaamaton, että asia oikein harmittaisi, jos sen huomaisi. Olisiko sittenkin parasta viettää ainakin muutama kuukausi kuolinvuoteella, jotta ehtisi kokea kunnolla senkin asian?

Keskiajalla oli paljonkin kirjoituksia, joiden aiheena oli kuolemisen taito, ars moriendi. Itsellänikin sellainen on, Tallinnan Nigulisten kirkosta ostettu, mutta se ei ole juuri tähän hätään esille otettavissa. Niinpä täytynee tässä tyytyä kotikutoisiin pohdintoihin.

Perinteisesti kuolemisen on haluttu olevan juhlallinen tapahtuma, johon koko perhe ottaa osaa. Muistan vielä, miten me lapset kävimme laulamassa halvaantuneen Ukko-Kustin vuoteen äärellä, jonne muutakin sukua aina silloin tällöin kokoontui. Hautajaiset olivat sitten rituaali, jonka edestä nähtiin paljon vaivaa. Tarjolla oli jopa jäätelöä keskellä talvea, mikä teki lapsiin syvän vaikutuksen.

Nykyään tällaiset hommat hoidetaan kliinisen puhtaasti ja mieluummin jätetään ruumiskin näyttämättä kenellekään. 1950-luvulla päähenkilö sentään makasi avoimessa arkussa ja saimme kaikki vielä nähdä hänen teräväksi käyneen nenänsä ja hieman pelottavat piirteensä.

Tällaisia hautajaisia lienee nykyään kohtuutonta kenenkään itselleen odottaa saati vaatia? Saisiko niitä edes lain mukaan järjestää? Kuka kumma viitsisi ottaa lomaa töistä saapuakseen moiseen rituaaliin? Olisiko edes lasten kannalta sopivaa näyttä heille tällaista? Onko ylipäätään sopivaa kuolleen yrittää määräillä eläviä? Mitä heidän asiansa hänelle kuuluvat, kun ei häntä edes ole?

Miten muuten mahtanee olla siirtolaisten kanssa? Ymmärtääkseni he ainakin kovasti haluaisivat noudattaa perinnäistapojaan, mikä on enemmän tai vähemmän ymmärrettävää.

No, ei Mazzarella näitä hautuujuttuja pohdiskele, itselleni ne vain tulivat mieleen, kun asia on joka gtapauksessa ajankohtainen ja kaikkihan pitäisi hoitaa ajallaan. Est modus in rebus, sunt certi denique fines sanoi jo Horatius aikoinaan ja hän oli viisas mies.

Kalkkiviivoillahan tässä mennään, eikä siinä mitään vikaa ole. Kaikki tulevat perässä, kunhan ehtivät.

12 kommenttia:

  1. Tässä olisi muuten kommentti edelliseen: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=epitafi

    VastaaPoista
  2. Nuorempana toivoin kuolevani kahdeksankymppisenä mustasukkaisen aviomiehen ampumana, mutta nyt kun olen 80 v. siirrän rajaa vähintään 10 vuodella.

    Kuinkahan moni ikäiseni kuolee kohta tylsyyteen? Ainakin lehdistö, THL ja tämä onneton hallitus on tehnyt kaikkensa nitistääkseen kaiken elämänilon ja syyn elää.

    Ihmisressukat ovat niin pelkopornoiltuja etteivät he pysty edes tajuamaan elävänsä keskellä maailmanhistorian suurinta huijausta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näimpä. Talouskriisi kuorruteltiin terveyskriisillä ja siloiteltiin piiloon.

      Nyt talouden kriisi - valuutta, luotot, luottamus, teknologia, maatalous ja logistiikka ym. asiat - on painamassa päälle.

      Tämä on vasta syvän kriisin alkua.

      Nyt vielä asiat ovat edes jotenkin siedettäviä.

      "Kehittyvien maiden" kriisi - kuten Intian - tulee olemaan hyvin syvä.

      Poista
    2. Rajoitetulpa sellainen elämä tuntuu, jossa kaikkea mitataan talouden mitalta ja jossa euro - tai dollari - on kaikkein korkein - tai ainoa - korkein arvo.

      Poista
    3. "
      Nimetön31. toukokuuta 2021 klo 12.50
      Rajoitetulpa sellainen elämä tuntuu, jossa kaikkea mitataan talouden mitalta ja jossa euro - tai dollari - on kaikkein korkein - tai ainoa - korkein arvo.
      "

      +

      Olet täysin oikeassa. Mutta valuuttaa - ennen kaikkea "kaikkivaltiasta dollaria" pidetään kaiken mittana.

      Kaiken määrittää valuutta, millään muulla ei ole arvoa kuin valuutalla tai laskukaavalla jossa valuutta on yksi tekijä ja tulos ilmoitetaan valuuttana.

      Mutta juuri valuuttojen ongelmien
      - ennen kaikkea dollarin ongelman - takia talouson menossa hyvin syvään kriisiin josta ei ole ulospääsyä.

      Tilanne on joissakin suhteissa saman kaltainen kuin talouden tilanne oli ennen Ensimmäistä Maailmansotaa ja myöhemmin Toista Maailmansotaa.

      Valtiot kamppailivat keskenään myös taloudellisista resursseista ja osa valtioista laittoi ehkä suurenkin osan kansallisistaan täysin kestämättömään asemaan.

      Tämä johti mm. Weimarin tasavallan hyperinflaatioon sekä monien Euroopan maiden valuuttojen arvon romahdukseen.

      Ennen Toisen Maailmansodan syttymistä omi jälleen käynnissä voimakas kamppailu resursseista - öljy oli ehkä selvin mutta ei ainoa artikkeli.

      Esimerkiksi aatun saksa loi tämänkin takia liittosuhteen isä aurinkoisen "punaisen paratiisin" kanssa.

      Yhtenä kauppatavarana olivat mm. itäisemmän Euroopan valtiot, kuten Suomi.

      Kyse oli silti näennäisistä asioista, siitä mikä kerrotaan kansalaisille. Oikeasti samat suuret korporaatiot pyörittivät toimintoja samalla puolen rintamia, niin USAssa, Englannissa, aatun parasiitti-valtiossa kuin neukkulassa.

      +

      Pelkän rahan - oikeasti valuutan - perässä juoksu tekee elämästä rajoitettua ja supistaa hyvin paljon henkilön kokemuspiiriä ja elämää.

      Aivan samoin kuin politiikan tai muiden rajoittavien ideologioiden perässä hölkkääminen rajoittaa elämää ja saa kulkemaan "laput silmillä".

      Poista
    4. "Aivan samoin kuin politiikan tai muiden rajoittavien ideologioiden perässä hölkkääminen rajoittaa elämää"

      Tosi on! Jokainen valinta taikka omaksuttu tieto tai ideologia rajoittaa elämään. Rajoittamaton on vain ameeba.

      Ajattelen vain, että kun kommentoidaan elämänarvoa koskevaa blogikirjoitusta siihen ei vastata talous- tai valuutta-analyysillä, vähän niinkuin asian vierestä; kukin kuitenkin taplaa tyylillään.

      Poista
    5. "Kaiken määrittää valuutta, millään muulla ei ole arvoa kuin valuutalla tai laskukaavalla jossa valuutta on yksi tekijä ja tulos ilmoitetaan valuuttana."

      Ei tämä Antti nyt ihan täysin pidä paikkaansa. Kai se on osin miesmäinen näkökulma, mutta naisen näkökulma on osin eri. Joitain asioita ei voi mitata rahalla tai numeroilla. Voi niitä verrata muttei se tee niistä samanlaisia tai saman arvoisia. Arvot kun kumminkin tulee sieltä kulttuurista. Mitkä taas ole niin yksi selitteisiä, kun eihän myö olla kaik samasta muotistakaan.

      Poista
    6. Asian vierestä vastaaminen on turvallisinta.

      Tahallinen väärinymmärtäminen ja kaikki muu eräisikn ajatuksenkulkuihin liittyvä on ihan liian yleistä.

      Marxistit tosin eivät ymmärrä yleensä talouttakaan, mutta sitä käsitellään enemmän faktojen kautta.

      Toki sekin on pohjimmiltaan ideologiaa ja uskontoa.

      Poista
    7. Aika paljolti uskontoa, sitähän se raha loppupeleissä on. "Yhdessä" luotua uskoa. Teknisesti Suomen valtion velka on kielialueen velkaa, mutta kun kuulutaan EU:hun ja euroon tekee se tilanteen kimuramtimmaksi.
      Länsi-Eurooppaan on jokseenkin vahvasti kytkökksissä dollariin, mutta sitten taas uskonnollisideologisesti paavin valta kristinuskon keskuksena on jokseenkin Roomassa. Kun taas nykyisessä identiteettipolitiikassa (jokseenkin pidän sitä osin markkinoiden luomana, ei identiteetti ole jotain mikä olisi ns. kaupan mutta miten ihmiset sen ymmärtää on sitten toinen juttu) pitäisi erotella uskonnollinen identiteetti, valtiollinen (lähinnä kielialueellinen) ja sitten se sukupuoli. Uskonnollinen lähinnä siinä mielessä että kuka sitä uskon tulkintaa tekee, mikä taas menee jokseenkin siveyskäsitteisiin joka taas sitten vaihtelee (lähinnä yksinkertaistaen tuleeko se uskonnollinen ns. tulkinta luterilaisuudesta, ortodoksisuudesta, protestanttisuudesta tai katolilaisuudesta, eikä tässä ole vielä sitten edes niitä muita uskonnollisia näkemyksiä, kristinusko yhdistävänä tekijänä, lähinnä sen verkostoituminen, vähän kuin islam lähi-idässä), valtioittain ja jo ihan kaupunkilaisten ja maalla asuvien kesken. Ihan jo ilman monikulttuuri hömpötyksiäkin.

      Poista
  3. "Ei siis kannattane väheksyä tolkuissaan olevan, elämänhaluisen vanhuksen vaatimuksia ja tarpeita, mutta ei myöskään liioitella toisissa maailmoissa oleilevan ja elämänhaluttoman ihmisen hengissä pysymistä keinolla millä hyvänsä."

    Muuten olen sitä mieltä, että

    - vielä elämänhaluisen vanhuksen elämää tulee suojata siinä missä nuoremman elämää

    - yllä mainitun vanhuksen ELÄMÄÄ tulee suojata yli nuorison määräaikaista epämukavuutta ts erilaisen sosiaalisen kanssakäymistä ja muuta huvittelua, samoinkuin ravintoloitsijoiden oikeutta myydä viinaa yms

    - jos resurssit ovat rajoitetut ts kaikkia ei voida hoitaa, nimenomaan poliittisten päätöksentekijöiden huolellisen virkamiesvalmistelun jälkeen tulee päättää hoidon priorisoinnista

    - kärsiville, kuolettavasti sairaille tulee vakaasta tahdostaan taata euthanasia asianmukaisin oikeussuojakeinon. Sitä ei saa evätä lääkärin "etiikan" perusteella (ts siksi, että se on lääkärille epämiellyttävä työtehtävä).

    Kaikkein parasta olisi kuolla "elämästä kyllänsä saaneena".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joitain asioita ei voi mitata. Jos vertaa vaikka eläkeläistä tai vauvaa millä elämä edessä. Kun niitä päivien määrää tiedä, on vain oletus, todennäköisyys. Nuoret siinä missä vanhat "nähdään" massana, kumminkin molempiin ryhmiin kuuluu monenmoista kulkijaa. Kummatkin tärkeitä osia kokonaisuudessa. Vanhempien ihmisten kanssa tarinointi on kivaa juurikin niiden juttujen tähden. Osin auttanut itsellä hahmottamaan millainen se maailma oli tuolloin ja identiteettiä, sekä nykyisen ajattelun osin ristiriitaisuutta.
      Ja myöskin tuumannut jos jokin on pieni niin se on Suomi.
      Pari vuotta sitten juttelin kummipojan rippijuhlissa hänen mummon miehen kanssa. Ukko oli samalta suunnalta kuin äitini aikanaan. Kertoi kuinka äitini täti oli ollut hälle kansakoulussa opettajana. Kuinka pojat oli tehneet jotain tuhmaa ja opettajana koettanut torua samalla piilottaa huvittuneisuuttaan. Jokseenkin kuulostaa omaan korvaan joltain ihan toiselta maailmalta kun nykypäivän wilma "laulaa" vanhemmille. Noh näillä mennään.
      Siinä mielessä se oli itselle hyvin mielenkiintoista etten kyseistä tätiä koskaan tavannut. Kuollut ennen omaa syntymää.
      Ja olihan tuo jo aikanaan sanonut että lähi-itä on tikittävä aikapommi. Jokseenkin sama virsi jatkunee, omallakin elämän kaarella. Mutta jokseenkin tuumannut kun ihmiset ymmärrä minkä kanssa ovat tekemisissä se kait sattunee vähempi.

      Poista
  4. Pohjoisessa on edelleen tapana että vainaja tuodaan arkussa kotipihalle ja viimeinen tervehdys tapahtuu kannen ollessa auki. Toinen etelästä poikkeava käytäntö on adressit. Eli paikallisessa hautaustoimistossa on adressi, jonka kautta avustetaan omaisia hautajaiskuluissa.
    Hautajaisruoka on edelleen sitä perinteistä lihasoppaa.

    -m-

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.