keskiviikko 23. marraskuuta 2022

Saaristoelämää

 

Papin perhe

Ulla-Lena Lundberg, Jää. Teos & Schildts & Söderströms 2012, suomennos Leena Vallisaari, 574 s.

 

Tunsin melkoista ennakkoluuloa Finlandia-palkinnon voittanutta tiiliskiveä kohtaan. Tällaisilla palkinnoillahan yleensä keskinäisen kehumisen kerho kestitsee jäseniään ja muiden on taas turha tulla osille.

Muuankin klassista tyyliä noudattava maalari kertoi minulle kerran, ettei ole koskaan hakenut apurahaa, koska tietää, ettei sitä saisi. Pietarissa, todellisten taiteen ammattilaisten keskuudessa hän sen sijaan nautti suurta mainetta.

Näissä kilpailuissa tilanne taitaa sentään nykyään olla lohdullisempi. Palkintoja eivät usein enää ratkaise komiteat eli raadit, joissa kollegiaalisuus on tärkein hyve, ratkaisuvalta on nykyään tapana uskoa jollekin tietylle henkilölle. Vuonna 2012 Finlandia-palkinnon voittajan ratkaisi presidentti Tarja Halonen.

Tavaksihan on tullut, että tällaisten palkintojen voittajat ovat ehdottomasti joko yhteiskunnallista saarnaa pitäviä henkisiä edunvalvojia tai sitten niin sanotusti valloittavat lukijan jonkinlaisella järjettömyydellä ja holtittomuudella: kirjojen julistetaan olevan karheita, sumeilemattomia, räävittömiä tai vaikkapa sietämättömiä. Joka tapauksessa niiden täytyy olla jonkinlainen korvapuusti lukijalle ja hyvälle maulle, jonka tiedämmekin olevan sovinnaisennakkoluulo.

Lukukokemus tuollaisen kirjan jälkeen kuuluu yleensä aina olevan puhdistava, vapauttava tai voimaannuttava. Illuusiot maanpäällisestä idyllistä, ihmisten välisestä rakkaudesta ja onnesta osoitetaan valheeksi ja elämän todellisuus paljastetaan koko raadollisuudessaan: kaikki on yhtä ja samaa helvettiä, jonka synkkyys kaikessa kaameudessaan jäisi monelta kirjallista sivistystä vailla olevilta ymmärtämättä.

Tämä kirja on kuitenkin aivan toisenlainen. Mieli tekisikin verrata sitä niihin romaaneihin, joita oli tapana kirjoittaa ennen sotia ja vielä 1950-luvulla. Tapahtumat sijoittuvat ensimmäisiin sodan jälkeisiin vuosiin Ahvenanmaan saaristossa, näköjään jossakin suhteellisen lähelle Utötä, jossa uponneen Park Victoryn tarinakin mainitaan. Kirja pysyttelee siis todellisen historian piirissä tällaistakin detaljia myöten.

Muuten kirja kuvaa hienosti tuon ajan saaristolaiselämää, mistä kirjoittajalla lienee omakohtainen käsitys. Toisin kuin vaikkapa Matti Hällin kirjoissa, saariston luonnon monikasvoisuus säiden ja vuodenaikojen vaihdellessa ei nouse yhtä voimakkaasti esille, vaan pääosassa ovat ihmiset ja heidän kalenterinsa, jossa kalastus, linnustus, hylkeenpyynti ja maataloustyöt vaativat kukin aikansa ja paikkansa.

 Niin merivartioston moninaiset roolit kuin huvipurjehtijoiden ja muidenkin vieraiden aina toistuvat sesongit ovat tärkeä osa elämänkulkua. Yhteisöllisyys on kaiken avain, vaikka yhteisöissä ovatkin omat jännitteensä ja ne jakaantuvat luonnostaan asuinpaikkojen mukaan.

Luonnollinen yhteisö on siellä myös seurakunta, vaikka uskonnollisuus toimii lähinnä rituaalin ja sosiaalisuuden tasolla. Vaikka seurakunta on kova veisaamaan, ei se kaipaa herätystä ja kaikki hurmahenkisyys on sille vierasta.

Pappi, joka on henkisesti samaa maata seurakuntansa kanssa, tulee heti pidetyksi ja arvostetuksi. Hänestä tuntuu kaikkialla välittyvän se, että hän puhuu totta. No, raamatun kertomuksista nyt voi jokainen olla mitä mieltä haluaa, mutta tämä pappi ei ainakaan pidä tapanaan vääntää niistä valheita kulloiseenkin tarpeeseen.

 Falskia sanahelinää ei kukaan viitsisikään tulla kuuntelemaan, mutta tämä pappi ei sitä myöskään harrasta. Hänen tarmokas ja vieraanvarainen vaimonsakin saa seurakuntalaisten sympatiat ja kaksi pientä lasta ovat ihailtavan idyllisen perheen keskipisteessä.

Toki ihmissuhteissa on kaikkialla omat kiemuransa ja kitkatekijänsä. Etenkin naisväen piirissä syntyy kaikenlaista ristivetoa nuoren papin ympärille. Miehet taas viihtyvät hyvin reilun hengenmiehen kanssa, joka puolestaan osaa katsoa muualle, kun meri joskus antaa miehille jonkin alkoholilastin, joka oikeastaan pitäisi luovuttaa jonnekin muualle.

Amerikkalainen vaikutus ulottui ennen sotia Suomeen jo hyvin voimakkaana elokuvan ja musiikin kautta sekä siirtolaisten toimesta. Sotien jälkeen sieltä alkoi tulla kaikenlaista muutakin kulttuurista tavaraa. Muistan itsekin merkillisen liikkeen nimeltä MRA eli Moral Re-Armament, moraalinen varustautuminen.

Idean mukaan läntistä maailmaa uhkasi kommunismin saatanallinen herruus, ellei se kykenisi torjumaan sitä moraalista rappiota, joka levisi yhä laajemmalle. Niin sanottu nollatoleranssi, kaikkien idioottien varma tunnusmerkki oli myös tämän idedologian myyntiartikkelina. Se vaati ihmisiltä kolmea asiaa: ehdoton puhtaus, ehdoton rehellisyys ja ehdoton rakkaus.

Kirjan päähenkilö oli nuorena joutunut piikatytön viettelemäksi ja koki siitä hirveitä tunnontuskia. MRA:n innoittamana hän päätti julistaa koko maailmalle syntinsä ja pyytää niitä anteeksi. Tervejärkinen ja tuima nuori vaimo pelasti miehensä ja sai tämän ymmärtämään, että tuollainen merkitsisi ehdotonta typeryyttä. Maailma ei ole niin simppeli paikka, että siellä pärjättäisiin moisella hokkuspokkuksella.

Hieman haihatteluun taipuvainen, mutta sympaattinen pappi saa vaimostaan verrattoman kumppanin karuun saaristolaiselämään, jossa voi löytää maanpällisen onnen siinä kuin missä muualla tahansa. Tähänhän taitaa tutkimuskin viitata.

Idyllin katkaisee papin hukkuminen jäihin, mikä kuvataan asiallisen tarkasti ja ilman kaikkea paisuttelua. Kirja on kaiken kaikkiaan tyylillinen taidonnäyte, joka karun asiallisella kerronnallaan luultavasti itkettää useampia lukijoita kuin lukemattomat narsistiset paisuttelut, jollaisia ainakin taannoin piti kaikkien vakavasti otettavien kirjojen olla. Se ei kuitenkaan ole mikään itsetarkoitus.

Pidin kirjaa hyvänä ja lukukokemus oli paremmasta päästä, ei narsismia, ei suuria sensaatioita eikä käsittämätöntä tekosyvällisyyttä. Tällaista se elämä on ja voi olla, siinä sanottiin, katselkaa sitä ja osatkaa ihmetellä.

Merkillistä joka tapauksessa on se, että 2000-luvun romaani ja vieläpä vuoden parhaaksi arvioitu kirja käsittelee niinkin arkaaista teemaa kuin pappia ja hänen uskoaan ja sen rajoja sekä papin parisuhdetta ja perhettä ilman mitään ”paljastuksia” ja sensaatioita.

 Tarinan ytimessä on täysin normaali, heteroseksuaalinen pariskunta lapsineen ja kaikkine heikkouksineen ja vahvuuksineen. Mitään yhteiskunnallista sanomaa tai paatosta kirjassa ei ole, se keskittyy ajattomampiin kysymyksiin, mutta ei edes yritä tyrkyttää mitään vastauksia.

Nimenomaan oman aikamme tuotteena olen kirjasta ja sen vastaanotostakin kovin hämmästynyt ja imponoitu.

19 kommenttia:

  1. "Oman aikamme tuotteena" ? Julkaisustahan on jo kymmenen vuotta, ja kirjoittamisesta, kuka tietää. No mutta, ihan konstailemattomasti kirjoitettu, sympaattisista ihmisistä. Hiukan häiritsi se, että papin tuleva hukkuminen jäihin oli selvää jo heti teoksen nimestä. Raadolliselle nykyihmiselle se, että testosteronipöllyissä koheltava nuori mies sortuu (piika)tytön viettelykseen, ja että sitä sitten tunnontuskissa katuisi vuosikausia, on ehken ihan pikkuisen liian kirjallista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa, luulin, että tämä vuosisata on omaa aikaamme. Kulttuurin megatrendit ovat lähinnä vuosisatoja. Mitä lankeemuksen vanhenemiseen tulee, kehotan muistelemaan ns. Metoo-liikettä...

      Poista
    2. Hah, metoohan on näiden pääasiassa kai kuviteltujen seksuaalisten häirintöjen tai ahdistelujen UHRIEN kotkotuksia, ei siis tekijöiden. Kirjan tapauksessa pappi katuu kai saatanallista tekoaan, eikä sitä, että joutui miesparka viettelyn uhriksi. Tosin muistikuvani kirjasta alkavat olla vähän hataria.

      Poista
    3. Metro on tietenkin aivan falski ilmiö, mutta osoittaa muistin pituuden kun hyvä tapa vaatii unohtamaan oman osuuden tapahtumassa. MRA taas vaati nimenomaan sen muistamista. Asia on typerä, mutta ei siinä mitään epäuskottavaa ole.

      Poista
    4. "Hah, metoohan on näiden pääasiassa kai kuviteltujen seksuaalisten häirintöjen tai ahdistelujen UHRIEN kotkotuksia, ei siis tekijöiden."

      Mahdollisesti kuviteltua. Lait on kumminkin Suomessa omansa. Jäänyt vain pohtimaan miten paljon tuo englanninkielinen alue Euroopassa vaikuttanee väen ymmärrykseen, kuin myös kauppasuhteet. Lähinnä mitä haen takaa on Weinsteinin ja muita oikeusjuttuja mitä englanninkielisessä lehdistössä käyvät läpi. Yhtä lehteä selasin ystävällä missä oli isompi oikeus juttu Euroopassa mikä linkittyi muotimaailmaan alaikäisiin tyttöihin ja huumeetkin olivat jutussa mukana.
      Herrat saanee tuomion ketkä asiaan liittynevät, eikä välttämättä tarvinne edes tuomiota, joskus pelkkä epäily voi tahria maineen. Toista tuo on katolisilla. Lähinnä mitä hain niin jos tämäntyylisiä otsikoita on lehdistössä useamman viikon niin ei se sitten yllätä jos metoo kampanija leviää osan ajatuksissa.
      (Mutta mahdollisesti katsoisin että henkilö kuka on päässyt siihen asemaan mihin nyt on päässyt niin siinä on se esimerkin vastuu kuinka toimia mikä tainnee vastuista olla raskaimpia ja ikävimpiä, teoreettisesti samaa kuin valtion johtajan roolissa yms. vastaavissa, mutta väki tainne niin katsoa heidän toimintaansa, vaan mitä media ns. tarjoaa, sit on se osa ketä juur kiinnosta kunhan jättävät rauhaan, sen jälkeen kun on tehnyt osansa yhteiskunnan hyväksi, suomalaisittain se tainnee tarkoittaa sitä et luovuttaa aikaansa palkkatyötä vastaan).

      Poista
  2. Haloskan päätökset olivat yleensä ottaen alta riman, mutta löytäähän se sokea kanakin joskus jyvän. Ja onhan klassinen kirjallisuus edelleen arvostettua, mutta tyylilajien runsaus ei suinkaan ole ollenkaan pahasta. Totalitarististahan se olisi, jos sallittua olisi vain yksi tyylilaji, nimittäin klassinen, yksi mielipide, et cetera.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan niin
      Tuo Tocquevillen ennustama totalitarismi on kuin onkin hyvin pitkällä. Juuri siksi monimuotoisuus yllättää.

      Poista
  3. "karuun saaristolaiselämään, jossa voi löytää maanpäällisen onnen siinä kuin missä muualla tahansa. "

    Laajennus: voisiko jopa olla niin, että parhaan saavutettavissa olevan maanpäällisen onnen saavuttaa keskittymällä velvollisuutensa täyttämiseen onnen tavoittelun sijasta, onni karttaa etsijäänsä.

    VastaaPoista
  4. "Nimenomaan oman aikamme tuotteena olen kirjasta ja sen vastaanotostakin kovin hämmästynyt ja imponoitu."

    Kieltämättä hämmästyttää, että tuollainen kirja on näinä aikoina voinut saada Finlandia-palkinnon, vähän kuin Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija olisi saanut. Palkintojen "kriteerien" ytimen (karheita, sumeilemattomia, räävittömiä tai vaikkapa sietämättömiä) kun blogisti on hyvin tavoittanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä jotakin selittää tarinan sijoittuminen vähemmistöön. Enemmistölle normaaliuden ja onnellisuuden yhdistelmää ei olisi voitu hyväksyä. Ja haurastahan se onni oli näinkin. Mutta elämä on.

      Poista
    2. Persu, tuo uhriutumisen mestari.

      Poista
    3. Eipä sitä ihminen tarvitse kuin kaksi korttia: persu ja natsi. Niillä saa kumoamattoman ja täydellisen argumentin, jolla voi käydä "korkeatasoista" keskustelua - tai ainakin iankaikkista jänkätystä.

      Poista
    4. Otetaan käyttöön se kolmas kortti: se piski ...

      Poista
    5. Natsit meni aikoja sitten, jaksa ymmärtää miksi sitä edelleen viljellään. Tai no teoreettisesti ymmärrän. Liittoutuneiden sotilaista osa otti matkamuistoja toisessa maailmansodassa ja näistä jenkeissä taas kehittyi moottoripyöräryhmiä mitkä omaksui näitä symboleja, mutta niillä kuin myöskään natsismilla ole tekemistä suomalaisuuden kanssa. Niin löytänen tuon sanan leimasanana suomenkielessä hölmöksi.
      Persut taas, no siinähän teknisesti ole mitään vikaa että haluaa osallistua yhteiskunnassa niitä reittejä pitkin mitä muutkin, koettanee vaikuttaa asioihin mitä pitää tärkeänä. Oletaisin että talouden hallinnointi on se mikä taustalla vaikuttaa osan käsityksiin asioista. Ja tähän taas linkittynee kauppaverkostot ja vähän muukin.
      Työ pojat ootte niin nuoria tuohon leimasanojen käyttöön.
      Naiset on saaneet huoran leimaa kantaa sen verta pitkään että osa tiennee ettei se haukku haavaa tee.
      Tärkeimmät työt tekee silti joku (ja niitä on paljon, kukin vuorollaan) jotta me kaikki voidaan paremmin, vaatinee yhteiskunnallista ohjausta vaan ei pakottamista. Kauniistikkin voi asiat ilmaista onhan tuo suomenkieli siinä rikas, vaan kovin säästeliäästi me sitä lahjaa käytetään.

      Poista
    6. Lisää itsevalkopesua?

      Poista
  5. Taidetaan lopettaa tämän tason repliikit tältä alustalta. Ei näytä sana tehoavan.

    VastaaPoista
  6. Off-topic: tuota noin, maailma saavutti taas erään virstanpylvään toissa viikolla, eli nyt "meitä" on sitten jopa YK:n (osin ehkä hieman kiistanalaistenkin) tilastojen mukaan vaan vaatimattomat 8 miljardia. Mikäköhän olisi vaatimaton arvaus sen suhteen, kuinka kauan näin voi jatkua, ennen kuin ollaan ihan toden teolla ns. qsessa? Olen jo sen verran wanha, että muistan kun v. 1987 tuo 5 miljardin raja meni rikki, ja tuolloin sentään puhuttiin ns. liikakansoituksesta ihan oikeana tulevaisuuden uhkakuvana. Nyt taas kukaan ei pukahda mitään mistään, joten mitä lienee tapahtunut tässä välin? Mikään ei liity mitenkään mihinkään eikä millään ole mitään tekoa minkään kanssa? En ole noita bongaamiani tilastolukuja erikseen tarkistanut, mutta jos edes mittakaava pitää paikkansa, niin aika jäätävältä kyllä vaikuttaa...

    En tunnustaudu mitenkään puhdasoppiseksi malthusilsiseksi, mutta tuota noin... Joskus 50wee sitten maailman väkiluku oli jotain 3,5 mrd. Siis uusi miljardi keskimäärin n. 12 vuoden välein. Nuo silloiset äänenpainot ovat miltei tyystin kadonneet. Mikäänhän ei toki liity mihinkään eikä millään ole mitään tekoa minkään kanssa... Vai?

    http://jaskanpauhantaa.blogspot.com/2021/11/vaestonkasvun-valheet-graafit.html?m=0

    -J.Edgar-


    34-50

    VastaaPoista
  7. En ole kirjaa lukenut. Jaakko Kuusisto sävelsi oopperan tämän kirjan pohjalta ja sen olen katsonut. Varmaan se on edelleen katsottavissa Areenassa. Jaakko Kuusiston kuolema oli suuri menetys Suomen musiikkielämälle.

    Toinen professori

    VastaaPoista
  8. Papeista sen verran, että olen ihmetellyt tätä kirkkoherraa, joka oli osallisena "Ensitreffit alttarilla"- ohjelmassa jonkinlaisen asiantuntijan roolissa. Voiko enää pahemmin vetää lokaan avioliiton arvoa kuin tässä tekeleessä tehdään, ja pappi siinä mukana !
    Sama koskee ohjelmassa ollutta naispsykologia, joka nykyisin tuntuu olevan joka asian asiantuntija.
    Kova on pyrky julkisuuteen, ei voi muuta sanoa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.