keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Varastettu elämä

 

Evakot

 

Viljo Kojo, Mikko Mustapää. Otava 1956, 292 s.

 

Evakko on aika kekseliäs sana. Sehän tulee latinan sanasta e-vacuere, tyhjentää. Venäjällä voi nähdä mainoksia, joissa palveluksiaan tarjoaa evakuator eli auto, joka korjaa tien varresta pois sinne simahtaneen ajoneuvon.

Vakuumi eli tyhjiö on periaatteessa tällaisen toiminnan tuloksena, sen saavuttamisen metodista sana ei kerro mitään. Sana ei siis sisällä esimerkiksi viittausta karkottamiseen eli väkivaltaiseen pois ajamiseen.

Kun Suomi evakuoi raja-alueiltaan asukkaansa, ei kyseessä tosiaan ollutkaan sellainen väkivaltainen toimi, jossa ihmiset olisi vasten tahtoaan pakotettu maantielle. Itse he lähtivät, hyvässä yhteisymmärryksessä viranomaisten kanssa.

Tällainen ei historiassa ole suinkaan ollut tavanomaista. Neuvostolehdistö, jolle tuotti hankaluuksia se, ettei vallatuilta alueilta ollut suinkaan helppo löytää asukkaita, joita haastatella ja joiden suuhun sijoittaa ylistystä puna-armeijalle, ”kansanhallitukselle” ja neuvostovallalle, oli vaikeuksissa.

Se aloittikin kampanjan valkosuomalaisten hirvittävää, keskiaikaista julmuutta vastaan ja julkaisi ns. satiirisia pilakuvia, joissa suojeluskuntalaiset väkivalloin riistivät asukkaita kodeistaan, panivat talot palamaan ja ampuivat vastaan hangoittelevat. Pidän todennäköisenä, että ulkomailla, ”kansanhallitukseen” uskovissa piireissä tämä propaganda otettiin hyvin vakavasti. Miksei siihen olisi uskottu?

Käytännössä alueiden evakuointi sujui aivan toisessa hengessä, mikä ei merkitse sitä, ettei se olisi ollut katkeraa ja sydäntä särkevää. Suomen historialliseen ytimeen kuuluneen maakunnan riistäminen siltä ei merkinnyt pelkästään tuota yli kymmenen prosentin menetystä alueellisesti ja taloudellisesti, mikä yleensä muistetaan. Pahinta tuskin oli edes menetys maataloustuotannossa, joka nyt romahti pahasti alle omavaraisuuden.

Kysymys oli näiden lisäksi vielä paljon enemmästä. Maahan juurtuneet ihmiset, joiden suvut olivat kasvaneet tietyillä sijoillaan vuosisadasta toiseen ja jotka olivat itse omalla työllään luoneet kotinsa ja kontunsa, olivat tietenkin se ryhmä, jonka menetys oli suurin. Tätä väestöä oli tuohon aikaan Karjalassakin paljon.

1950-luvun jälkipuolella oli pari vuotta, jolloin maassamme julkaistiin merkittävä määrä sellaista materiaalia, joka ei miellyttänyt Neuvostoliiton valtaa pitäviä. Oli Arvo ”Poika” Tuomisen muistelmia, oli Unto Parvilahden Berijan tarhoja, August Lehmuksen muistelmia Itä- Karjalan vainoista ja niin edelleen. Huippuvuosi oli 1956, jolloin elokuvateattereihinkin tuli Unto Seppäsen vuonna 1954 ilmestyneeseen kirjaan perustuva elokuva Evakko.

Tässä käsiteltävän kirjan ilmestyminen juuri vuonna 1956 oli myös kovin luontevaa.

Viljo Kojo oli sekä taidemaalari että kirjailija, jota aikoinaan arvostettiin melkoisesti, nykyäänhän hänet on unohdettu. Asia on sikäli ymmärrettävä, että kirjoissaan hän kuvaa erityisesti mennyttä maalaismiljöötä sen ajan hengessä, vaikka osittain kyllä myös pääkaupungin boheemeja. Molemmat elämänpiirit kuuluvat jo menneisyyteen eikä historiaton aikakautemme jaksa niihin perehtyä tai syventyä.

Vuoden 1940 maaliskuun lopulla, 29.3.1940 Neuvostoliiton kansankomisaarien neuvoston eli hallituksen puheenjohtaja eli pääministeri ja samassa persoonassa tuon valtion ulkoministeri Vjatšeslav Molotov piti korkeimman neuvoston eli parlamentin istunnossa puheen, jossa hän esitti yhteenvedon talvisodasta.

Selitettyään tämän operaation saavuttaneen kaikki asetetut tavoitteet, hän totesi, että kun verta oli -ilman Neuvostoliiton syytä (ne po našej vine)- paljon vuodatettu ja kun Suomen koko vihamielisyys Neuvostoliittoa kohtaan oli käynyt ilmi, oli välttämätöntä ratkaista kysymys Leningradin ja myös Murmanskin ja Muurmannin radan turvallisuudesta laajemmin, kuin syksyn neuvotteluissa oli edellytetty.

Uusi raja joka tapauksessa tyydytti täysin nuo turvallisuustarpeet, jotka olivat olleet sodan ainoa syy, sanoi Molotov saaden aplodeja. Nyt oli aika aloittaa taas täysimittaisesti poliittiset ja taloudelliset suhteet Suomeen. Neuvostohallitus uskoi, että Neuvostoliiton ja Suomen välillä kehittyisivät normaalit, hyvät naapuruussuhteet (Pravitelstvo verit, tšto meždu Sovetskim Sojuzom i Finljandijej budut razvivatsja normalnyje dobrososedskije otnošenija).

Olihan tuo sopimus melkoinen perusta sellaisille naapurussuhteille. Vastaava tilanne olisi ollut Neuvostoliitolla, mikäli siltä olisi riistetty Leningrad ja alueet Murmanskista, Pihkovaa myöten Mustalle merelle saakka. Kun siihen olisi vielä liittynyt alueiden tyhjentäminen venäläisistä, olisi normaalien suhteiden palauttaminen kuviteltuun anastajaan saattanut vaatia muutaman sata vuotta.

No, pienempäähän tämä Karjalan menettäminen oli mittasuhteiltaan, vaikka tuskin inhimilliseltä ja kansalliselta merkitykseltään. Kojo kuvaa evakkojen kokemuksia aikana, jolloin kaikki oli vielä aivan tuoreessa muistissa, eikä fabuloinnille olennaisissa asioissa juuri jäänyt sijaa.

Kojo romaanin päähenkilö on vanha mies, joka on itse talonsa rakentanut ja sille uusiakin peltoja muokkaillut. Kun tulee käsky evakuoida, hän suhtautuu asiaan rauhallisesti, kuten yleensä muutkin. Toki suureen joukkoon mahtuu kaikenlaisia ja kirjassa vilahtavat niin vihollisen asialla olevat tyypit, evakkojen omaisuutta kärkkyvät rosvot kuin itsensä silpoja, joka on halunnut välttyä joutumasta rintamalle.

Kaikkihan evakkomatkalle lähtivät eikä lähdön perusteita tarvinnut kenellekään selittää. Neuvostojohdolle asia oli yllätys ja siellä kysyttiin, pitivätkö suomalaiset heitä ihmissyöjinä. Vastaushan oli itse asiassa myönteinen ja perustui hyvin suureen realismiin ja asioiden ymmärtämiseen.

Joka tapauksessa evakkojen taival oli täynnä tuskaa. Kuten odottaa sopii, valtavat kuormastot jumittuivat tielle, eläimet kärsivät ja kuolivat ja vihollisen lentokoneet ahdistelivat pakenijoita. Ihmisiä kuoli myös tulituksessa vauvasta vaariin.

Uuden rajan määrääminen oli jokaisen mielestä kaikkia oikeudenmukaisuuden lakeja niin järkyttävästi loukkaava kiristystoimenpide, ettei siitä edes haluttu keskustella. Se oli kuin ilkeä painajaisuni, sikäli vain pahempi, ettei se ollut unta, vaan totta.

Koskaan ei Suomessa ole yhtä paljon julkisesti itketty, kuin sinä päivänä, kun Moskova rauhan määräykset luettiin kansalaisten tietoon.

Mitä hyviin naapurussuhteisiin tulee, Molotovin puhe oli tietenkin pelkkää pilkantekoa, jossa koko tarina Neuvostoliiton aggressiosta esitettiin vahvasti muunnellussa muodossa. Kaikkea toivoa ei kuitenkaan Suomessa vielä menetetty. Paluuta pidettiin aluksi mahdollisena ja sitten jatkosodassahan se toteutuikin evakkojen suureksi riemuksi.

Lopullinen isku oli, kun jouduttiin muuttamaan taas uudelleen niiltä synnyinsijoilta, joilla oli taas kerran ehditty jo kunnostaa ja siivota paikkoja ja aloittaa uutta elämää: samaan kaameaan huutoon, avaruuden jokaiselle äärelle uhkaavaksi jähmettyvään huutoon tuntuu yhtyvän tuhansien ja taas tuhansien ihmistenkin, kuolleitten ja elävien kirous: -Meiltä on varastettu meidän elämämme!

Vanha mies ei kestä elämäntyönsä tuhoutuista, vaan saa halvauksen ja siirtyy ajatuksissaan menneisyyden muistoihinsa. Hänelle ei toista evakkomatkaa enää tule.

Sellaista oli tulevaisuuden ja menneisyyden varastaminen silloin joskus.

 

23 kommenttia:

  1. Erkki Liikanen resitentiksi!

    VastaaPoista
  2. “…Sellaista oli tulevaisuuden ja menneisyyden varastaminen silloin joskus…”

    Sellaistahan se on, ja kirpaiseehan se, että jäätiin toiseksi. Vaikka samoin keinoin itse vakaasti koetettiin.

    Pyrkyhän meillä oli kova, piti saattaa säällinen järjestys vallatun Itä-Karjalan väestölle. Yksi osa leireihin, suomalaisia muistuttavat perikarjalaiset paremmalle osalle. Alueen väestö luokiteltiin asianmukaisesti kansallisiin ja epäkansallisiin, jotta suomalaistaminen pääsisi alkuun.

    Mutta asiat pitää suhteuttaa: jos me emme kumarra omia toimiamme, häpäisemme pyhän kansallisen narratiivimme, vihaamme omaa kansaamme. Lainaten blogistin erästä aikaisempaa kirjoitusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä ainakin olet omaksunut venäläisen narratiivin.

      Poista
    2. Hölmöjä meidän ei tarvitse olla historiammekaan suhteen.

      Poista
    3. "Sellaistahan se on, ja kirpaiseehan se, että jäätiin toiseksi. Vaikka samoin keinoin itse vakaasti koetettiin."
      Hopea ei ole häpeä ja toisten hengen riistäminen on vain typerää.

      Jos jotain kaunista tuosta itse etsin niin taata löysi Karjalasta mummin, mikä oli rakkausliitto.
      Joskus isä kertoili syntymäkotinsa olleen pidempi ja siinä asutetun evakoita aikanaan.
      Itse kasvanut somalipakolaisten keskellä ja väliin irakilaisia "pakolaisia", nyt taas ukrainalaisia pakolaisia. (Löytänen tämän asian haaran koomisena, lähinnä mitä se miesten hengenantaminen hyödyttää konkreettisesti ja he yleensä on niitä parhaassa iässä olevia). Maailmalta ei ongelmat lopu mutta jos sitä koetetaan itse olla ihmisiksi.

      Poista
    4. Unohtui venäläiset 90-luvulta Neuvostoliiton romahtaessa. Yksi parhaista ystävistä lapsuudesta on tuolta ajalta.
      Muistan kun käytiin kerran taataa moikkaamassa kahdestaan ja jännitin mitä mieltä hän on kun ollut sodassa tms. mutten tainnut tuota kertoa ja taata tarjoili perus mehut ja pullat niin kuin muillekkin lapsenlapsille.
      Eikä kaikki ukrainalaiset Suomessakaan ole lähteneet sodan vuoksi. Työkaveri oli tullut mansikanpoimintaan ja päätynyt samalle alalle kuin itse.
      Miehensä on Nepalista. Mistä ajattelin et tekevät varmasti hyvää ruokaa, mut ei herra on it-alalla.

      Poista
    5. "Hölmöjä meidän ei tarvitse olla historiammekaan suhteen."

      Jotenkin tuo huomio tuntuu ain kiinnittyvän miesten toimiin.
      Mutta samalla myös osa lapsista lähti sotaa pakoon Ruotsiin ja jäi sille tielle.
      Appiukolla on osa veljistä kasvanut Ruotsissa ja mielenkiintoista on ollut huomata että ne ketkä kasvaneet Suomessa piirteiltää saman näköisiä, kun taas ne ketkä Ruotsin puolella ovat samoin piirteiltään saman näköisiä. Yhtäläisyyttä geenien puolesta tietty löytyy mutta ulkonäöllisesti lähempänä toisiaan on sitten kasvuympyröllisten tekijöiden kautta. Suomea nuo ei sitten kyllä ole oppineet puhumaan.
      Hakihan ruotsalaiset sitten Saksastakin ruotsalaiset lapset ja naiset takaisin punaisen ristin kanssa kun toinen maailmansota oli lopuillaan.
      Himmlerillä oli pointti siinä kun totesi lasten jäävän väliin putoajiksi kun isät ovat saksalaisia. Historian kautta eivät voi arvostaa omaa isänmaataan toisaalla kun eivät todennäköisesti tulene kuulumaan joukkoon.
      Sitten jos katsastaa nykypäivää ja parin muodostusta, voi suomalaisella miehellä tai naisella olla kumppani melkeinpä mistä kulttuurista tahansa. Tilanne tainnut olla sama jo vuoskymmeniä sitten muttei piioilla vuoskymmeniä sitten. Mutta samalla tapaahan he sitten kasvanee suomalaiseen kulttuuriin kuin muutkin nappulat. Koululaitos kun on kaikille sama ja yhtenäistää. Paitsi sit jos on ylivilkas ja se määritellään adhd tai milloin milläkin. Mielenterveyden näkökulmat on mielenkiintoisia, nuo kun määritellään kulttuureittain. Ongelma niinkään ole nappulat, vaan aikuisten näkemykset.

      Poista
    6. "Hölmöjä meidän ei tarvitse olla historiammekaan suhteen."

      Ei mutta isänmaallisia: right or wrong my country!

      Poista
    7. “‘My country, right or wrong,’ is a thing that no patriot would think of saying. It is like saying, ‘My mother, drunk or sober.’” — G. K. Chesterton

      Poista
    8. Bloggasin joskus tuosta "right or wrong" tunnuksesta. Siis vihavainen

      Poista
  3. ....jäihän niitä talvisodassa punalehdistön haastateltavaksi Kainuun juntusrannan asukkeja . Tarkoituksella tai vahingossa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niitä oli ja jokunen Suomenlahden saarilta. Niistä jutuista selviää miehityspolitiikan perusidea.

      Poista
    2. Totuushan oli se, että osa viranomaisista ei pitänyt "rajan roskaväkeä" luotettavina suomalaisina. Tämä heijastui myös haluun evakuoida rajan pinnan asutusta.

      Nämä rajaseutujen jutut lakaistiin sitten maton alle myöhemmässä historiankirjoituksessa.

      Luottamus asukkaisiin oli niin heikkoa, että joillakin alueilla ampuma-aseet kerättiin asukkailta pois.

      Myöhemmin jatkosodan aikan laiminlyötiin turvatoimia partisaanien varalta. Nimismiehet eivät reagoineet vaikka tietoa tuli, että koirat olivat haukkuneet tauotta ja lapset olivat nähneet outoja aseistettuja kulkijoita metsissä.

      Sotasensuuri hoiti asian niin, että partisaanien hyökkäyksistä ei ollut juurikaan uutisia tiedotusvälineissä, mutta tieto niistä levisi paikallisväestön lisäksi myös rintamajoukoissa.

      Myöhemmin sitten valvontakomission ja YYA:n aikana partisaanien julmuuksista ei ollut soveliasta puhua. Toki suomalaiset sotahistoriasta kirjoittaneet kertoivat yksityiskohtaisesti näistä hirmuteoista. Suurin osa väestöstä ei asiasta tiennyt ja ihmeteltiin vain miksi Mikolla meni hermot kun partisaanivalssi soi radiossa...

      Poista
    3. Jo 1970-luvulla julkaistiin kirja noista partisaanijutuista. Mitä sitten sopulit lehdissään kirjoittelivat, on toinen tarina.

      Poista
    4. Suomessa on aina vallinnut sananvapaus. Tietoa sodista ja niiden tapahtumista on kyllä löytynyt.

      Mitä itse ole suurten ikäluokkien kanssa ollut tekemisissä, niin harva siitä porukasta on yhtään kirjaa historiasta koulunkäynnin jälkeen lukenut. Tietämys toisesta maailmansodasta on yllättävänkin heikkoa ja se näkemys on saatu koulusta, lehdistä ja Ylen kanavilta.

      Ikävä kyllä nykyäänkin törmää jopa korkeakoulutettujen parissa sellaisiin näkemyksiin, että lukion historian kursseissa on tarpeeksi eväitä loppu elämäksi.

      Poista
    5. Sotakirjallisuuden Pentti H. Tikkasen Partisaanit hyökkäävät julkaistiin 1971, Siinä partisaanien tuhoiskuja Suomessa on kuvattu piirroksineen lennokkaasti kuin sotakirjallisuuden proosakertomuksina, repliikkeineen yms.
      Helge Seppälän Neuvostopartisaanit toisessa maailmansodassa (1971) selostaa puna-armeijan partisaanisotaa koko Saksan vastaisen pitkän rintaman osalta, mutta jättää selostuksen Suomeen kohdistetuista iskuista ylimalkaiseksi n. 30 sivun mittaiseksi kuvaukseksi, jossa uhrit ja partisaaniosastot nimineen jo kerrotaan avoimesti, mutta lyhyesti. Iskujen merkitys sodan yleiskuvan kannalta todetaan vähäiseksi, mutta samalla niiltä suojautuminen puutteelliseksi.
      Opettaja Eino Viheriävaaran ensimmäinen tarkempi koottu selostus Suomeen kohdistetusita iskuista ja ja kohteista ilmestyi kirjana kymmenisen vuotta myöhemmin 1982. Partisaanien jäljet 1941-1944.

      Wikipedia: ” Mutta vasta vuonna 1997 ilmestynyt Ville Tikkasen Partisaanien uhrit pääsi laajana artikkelina Helsingin Sanomien sivuille ja vuoden 1998 kesällä julkaistu Tyyne Martikaisen omakohtaisista kokemuksista virinnyt kirja Neuvostoliiton partisaanien tuhoiskut siviilikyliin 1941–44 pääsi Huomenta Suomen aamulähetykseen ja avasi sotarikoskeskustelun. Saman vuoden syksyllä ilmestynyt Veikko Erkkilän kirja Vaiettu sota jatkoi keskustelua neuvostopartisaanien sodanaikaisesta toiminnasta Suomen rajojen sisäpuolella.
      Voimakkaasti virinnyt julkinen keskustelu sai aikaan valtionsyyttäjän määräämään poliisikuulustelut tapahtuneista partisaanihyökkäyksistä.”

      Erkkilä on jatkanut tutkimuksiaan useissa kirjoissa, joista viimeinen : Kello 04 Moskovan aikaan – He tulevat joka yö, ilmestyi vuonna 2021.
      Yhteistä Suomen partisaani-iskujen tutkimukselle on ollut, etteivät ammattitutkijat (Seppälää lukuunottamatta) ole siihen osallistuneet. Työ on jäänyt harrastajien tehtäväksi Viheriävaara oli opettaja, Ville Tikkanen ent. kansanedustaja (sd), Erkkilä toimittaja ja Martikainen terveydenhuoltoneuvos.


      Poista
    6. Veikko Erkkilä on tosiaan tehnyt miehen työn tutkimalla ja kirjoittamalla partisaani-iskuista! Erkkilä kustansi myös Sven Lokan kaikki kirjat (kannattaa lukea). Sven näytti minulle tekemänsä "Vaietun sodan"-kirjan käännöksen venäjäksi. Tämän hän teki 1990-luvun loppuvaiheessa, mutta jo silloin oli Venäjältä mahdotonta löytää kustantajaa, joka uskaltaisi tuollaista julkaistaa..

      Poista
    7. Muistan jostain noista kirjoista näkemäni valokuvan alle kouluikäisestä lapsesta, jonka vatsa oli viilletty näyttävästi auki. On ne venäläiset sotilaat aina olleet suuria humanisteja.

      Poista
  4. Vanhempani päättivät onneksi jäädä miettimään kannattaako sittenkään rynnätä Talvisodan jälkeen takaisin. Se voi olla minunkin ansiota, koska olin juuri syntymässä.

    VastaaPoista
  5. "vaikka osittain kyllä myös pääkaupungin boheemeja. "

    Noista voisi kyllä kirjoittaa blogin.

    VastaaPoista
  6. Tulee tahtomatta mieleen, näitä muistellessa, miten ankara sielullinen vaikutus on evakuoituille - tai sanoisin mieluummin aktiivissa evakuoituneille - lähteä, jättää kaikki. Isäni vanhemmat tekivät sen, ja 1944 kesäkuussa vielä toisen kerran: psyykinen kuorma näkyi isoisäni myöhäisvuosina, minäkin pikkupoikana tulin kokeneeksi tiettyjä vaiheita siitä, kamaripapan mielialavaihtelut. Sodan melkein kaikista osallisista on kirjoitettu, ehkä tästäkin? - Raskaista kokemuksista huolimatta pappa - karjalaisittain ukko - jätti miellyttävän muiston, hän siirtyi tuonaikaisiin rauhallisesti kamarin sängyllä, äiti vei minut 5 v. hyvästelemään hänet, valoisa lähtökuva viimeiseen evakkoon, tuosta hemingway-tyypistä.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.