Poliittista korrektiutta aikansa hengessä

 

Hankala neitsyt

 

Il processo di condanna di Giovanna d’Arco. A cura di Teresa Cremisi. Letteratura universale Marsilio, Venezia 2022, 269 s.

 

Jos Euroopan historiassa on ollut kaksi maata, joita voi nimittää perivihollisiksi, tulevat ensimmäisenä mieleen Englanti ja Ranska. Jopa Ruotsin ja Tanskan välit ovat ehkä olleet aikojen saatossa hieman paremmat, olihan niiden välillä se unionikin, josta tosin tuli vakavan konfliktin aihe kuten tällaisissa tapauksissa niin usein käy.

Perivihollisuuskaan ei välttämättä ole ikuista, vaikka maantiede ei muutukaan, kuten tiedämme Ranskan ja Englannin historiasta Krimin sodasta lähtien. Keskiajalla konflikti joka tapauksessa jatkui sitkeästi ja vuodesta 1337 vuoteen 1453 käytiin ns. satavuotinen sota, joka siis itse asiassa oli aika paljon pitempikin.

Englanti oli usein niskan päällä ja sotaa käytiin aina Ranskan alueella. Kun Burgundi liittyi Englantiin, näytti Ranskan kohtalo jo ankealta. Vihollisen vallassa olivat Ranskan ydinalueet Pariisia myöten. Ranskan nöyryytys piti vielä sinetöitämän englantilaisen kuninkaan asettamisella Ranskan valtaistuimelle.

Ranskalaisten keskuudessa nousivat isänmaalliset tunteet ja niiden tulkiksi tuli maalaistyttö Jeanne d’Arc, jota nimitettiin usein vain neitsyeksi, La Pucelle.

Jeanne oli jo lapsesta saakka saanut ilmestyksiä, joissa hänelle puhuivat arkkienkeli Mikael sekä pyhimykset pyhä Katarina ja pyhä Margarita, jopa useita kertoja päivässä.

Jeanne sai ääniltään pyhäksi tehtäväksi pelastaa Ranska ja siinä tarkoituksessa hän meni kruununprinssi Kaarle VII:n luo, jonka halusi kruunattavan Reimsissä. 17-vutias tyttö ei aluksi herättänyt suurempaa luottamusta kuulemistaan äänistä huolimatta, mutta lopulta hän sai tahtonsa läpi.

Jeanne, joka ei alun perin osannut ratsastaa eikä ymmärtänyt mitään sotilaallisista asioista, sai pikakoulutuksen, ajoi tukkansa lyhyeksi ja pukeutui haarniskaan. Hänellä oli komennossaan pieni joukko, jonka avulla hän jopa hyökkäsi Pariisiin, tosin ilman menestystä. Kuulusteluissa hän korosti, ettei ollut koskaan tappanut ketään, vaikka häntä syytettiin parin vangin kovasta kohtalosta.

Lienee ollut paljolta Jeannen ansiota, että Ranskan valtaistuimelle nousi nyt ranskalainen kuningas ja isänmaallinen innostus elähdytti taistelijoita, jotka saivat menestystä. Englantilaiset kruunasivat Pariisin Notre Damessa oman ”Ranskan kuninkaansa”, joka ei kuitenkaan saanut osakseen suurta suosiota.

Jeannea alettiin palvoa ja ihmiset tunkivat hänen lähelleen saadakseen koskettaa tai suudella hänen vaatteitaan tai käsiään. Kuulustelussa hän sanoi tämän olleen vastenmielistä, eikä hän itse koskaan halunnut palvonnan kohteeksi.

Joka tapauksessa hän siis joutui parin vuoden kuluttua toimintansa alkamisesta burgundilaisten käsiin ja sitä kautta englantilaisille, jotka aloittivat häntä vastaan niin sanotun inkvisitioprosessin. Tarkoituksena oli selvittää millä tavalla Jeanne oli rikkonut pyhää katolista uskoa ja pyhää ja ainoata autuaaksi tekevää kirkkoa vastaan.

Prosessi tekee hätkähdyttävän nykyaikaisen vaikutuksen. En siis sano, että sinä olisi modernisuuden henkeä, vaan että se nimenomaan muistuttaa viimeaikaisia poliittisia oikeusprosesseja, joissa syytetyn syyllisyys on etukäteen selvä, vaikka ei vielä olekaan selvää, minkä pykälän mukaan tuomio sopii antaa.

Erittäin vaikuttavaksi nousee neitsyen persoona, joka osoittautuu itsetietoiseksi ja lujaksi. Sen sijaan, että hän vain jankuttaisi syyttömyyttään tai ruikuttasi katumustaan, Jeanne esittää kuulustelijoille omia vaatimuksiaan ja ehtojaan.

Moniin kysymyksiin syytetty joko kieltäytyy vastaamasta, perustellen asiaa sillä, etteivät ne koske kyseistä prosessia, tai että kyseessä on kuningasta koskeva asia, josta hänellä ei ole lupa puhua. Jeanne ei myöskään aina suostu vastaamaan kysymyksiin heti, vaan kertoo antavansa vastauksen vasta tietyn ajan kuluttua. Kyseessä näyttää olevan tarve saada ensin kuulla pyhimysten ja arkkienkelin mielipide asiasta.

Tiettyyn kysymykseen Jeanne vastaa, ettei häntä voida velvoittaa todistamaan itseään vastaan. Kun häntä syytetään pakenemisyrityksestä, hän toteaa, että pakeneminen on aina vangin oikeus.

Aluksi Jeanne jopa useampaan kertaan kieltäytyy vannomasta valaa tai edes lukemasta isämeidän rukousta. Jälkimmäisen hän sanoo tekevänsä vain synnintunnustuksen yhteydessä. Sakramentit on häneltä kuitenkin kuulustelujen aikana kielletty ja näyttää siltä, ettei hänelle niitä sallittu koskaan, edes ennen teloitusta.

Kysymykset koskevat monenlaisia asioita. Kuulustelijat yrittävät saada aikaan jonkinlaista siltaa Jeannen näkyjen ja taikauskon ja pahojen henkien välille. Siksi kysytään paljon niin sanotusta haltijapuusta, joka kasvaa hänen kotiseudullaan. Tähän puuhun ja sen taikoihin Jeanne kiistää koskaan uskoneensa.

Ilmeisesti kuulustelijat epäilevät jopa sitä, että Jeanne on halunnut pysyä neitsyenä ja pyrkivät selvittämään, liittyikö asiaan joku ei-kristillinen uskomus.

Pahana syntinä pidetään sitä, mettä Jeanne on pukeutunut miehen vaatteisiin ja jopa siinä asussa ottanut vastaan pyhän ehtoollisen. Jeanne vähättelee asiaa, mutta pitää silti itsepintaisesti kiinni oikeudestaan pukeutua mieheksi, vaikka toteaa olevansa myös erinomainen naisten töiden tekijä. Niihin joka tapauksessa löytyisi naisia ilman häntäkin.

Jeannea syytettiin muun muassa siitä, että hän olisi yrittänyt itsemurhaa hypätessään eräästä tornista. Tämän hän kieltää ja sanoo halunneensa vain paeta englantilaisia. Edelleen hänen väitettiin hypyn jälkeen kironneen Jumalaa ja pyhimyksiä, minkä hän kiisti.

Omituista on, että Jeannea myös syytettiin tottelemattomuudesta pyhimyksille, kun hän kertoi hypänneensä vastoin pyhimysten kieltoa.

Loppujen lopuksi syytteen ytimeksi jää tottelemattomuus äitikirkkoa kohtaan. Taisteleva kirkko, Ecclesia militans pyrkii sotimaan syntiä ja kerettiläisyyttä vastaan ja leikkaamaan itsestään pois mädäntyneet osat, jollaiseksi myös Jeanne on havaittu.

Hurskaat ja oppineet kuulustelijat toteavat, että Jeanne on ansainnut rangaistuksekseen polttamisen roviolla ja pöytäkirjoja tutkineet Pariisin yliopiston tohtorit vahvistavat asian. Extra ecclesiam nulla spes salutis. Kirkon ulkopuolella ei ole pelastuksen toivoa.

Kidutusvälineidenkään näyttäminen ei tehoa kuulusteltavaan ja kuulustelijat toteavat, ettei tässä tapauksessa kidutus ilmeisesti toisi asiaan mitään uutta. Lopulta syytetty kuitenkin alistuu ja kertoo tottelevansa kaikkea, mitä kirkko häneltä vaatii.

Kuulustelijat ja tuomarit näköjään ja ainakin puheissaan suhtautuvat koko ajan Jeanneen ystävällisesti ja ymmärtäväisesti ja hänen parastaan ajatellen yrittävät saada hänet katumuksen tielle. Jeannen katumuksen tai ainakin antautumisen jälkeen he lieventävät tuomiota siten että tyttö saa elää, mutta joutuu olemaan elinikäisessä vankeudessa, nauttimaan tuskan leipää ja murheen juomaa voidakseen itkeä syntejään niitä enää tekemättä.

Jo muutaman päivän kuluttua Jeanne kuitenkin esiintyi taas miehen vaatteisiin puettuna ja selitti peruuttavansa katumuksen. Ajallinen roviolla palaminen on pienempi rangaistus kuin ikuinen tuli.

Kun tuomarit nyt kokoontuivat pohtimaan tilannetta, tuli yksimieliseksi ratkaisuksi, että syyllinen on poltettava. Jeanne annetaan nyt maallisen esivallan käsiin, joka ei enää suorita mitään tutkimuksia, vaan vie uhrin muitta mutkitta roviolle, joka heti sytytetään. Kuoleman tuskassaan Jeannen kuullaan huutavan kovalla äänellä ”Jeesus!”

Jo aikanaan oli selvää, että kyseessä oli poliittinen prosessi, vaikka toki näyttö oli yhtä hyvä kuin neljätoista vuosisataa aiemmin Jeesusta tuomittaessa. Jeannehan kapinoi pyhää kirkkoa vastaan, jonka ulkopuolella ei ollut pelastusta. Analogisesti Jeesuksen kanssa hän jopa kertoi olevansa filia dei eli Jumalan tytär, mutta tämä ilmeisestikään oli vain kuvaannollista eikä tarkoittanut rienaavaa pretensiota pääsystä Jeesuksen rinnalle.

Mitä tulee mieheksi pukeutumiseen, se oli vastoin Jumalan säätämää järjestystä samoin kuin sekin, että Jeannen todettiin toimineen vastoin vanhempiensa kieltoa eli rikkoneen neljättä käskyä.

Erään version mukaan Jeanne motivoi palaamistaan miehen vaatteisiin ”armahduksen” jälkeen sillä, että halusi suojautua seksuaaliselta ahdistelulta vai oliko se nyt häirinnältä. Tässä käsillä olevassa versiossa ei mainita tällaista seikkaa.

Sen sijaan Jeannen mainitaan protestoineen sitä vastaan, että hän ei luvatusti saanutkaan vastaanottaa sakramentteja ja että roviokaan ei olisi pahempaa kuin se loppuikä kahleissa, joka oli hänelle ”armollisesti” suotu.

Olipa tuomion muodollinen pätevyys mikä tahansa, jo parinkymmenen vuoden kuluttua se joka tapauksessa kumottiin ja itse paavi totesi vääryyden tapahtuneen.

Jeannen jälkimaine teloituksesta vain kasvoi ja Ranskassa syntyi todellinen Orléansin neitsyen kultti, etenkin Saksan-Ranskan sodan jälkeen, jolloin loukattu isänmaallisuus etsi yhdistäviä symboleja. Wikipedia väittää Ranskaan syntyneen jopa 20000 Jeanne d’Arcin patsasta, mikä kuulostaa jo mahdottomalta, mutta kenties mukana ovat myös aivan vähäiset muistomerkit.

Kirkko julisti neitsyen pyhimykseksi vasta vuonna 1920.