Argumentoinnin sijasta

 

Asian etu

 

Aikoinaan, kultaisella 1960-luvulla, kun opiskelin sosiologiaa, pidettiin suorastaan lainomaisena sitä edistyvää kehitystä, joka tekisi menneisyyden autoritaarisista, ulkoa ohjautuvista persoonallisuuksista vihdoin autonomisia: itse oman kantansa järkevästi ja harkitsevasti muotoilevia kansalaisia, joille erilaisten mielipiteiden ja tavoitteiden kirjon hyväksyminen yhteiskunnassa olisi itsestäänselvyys. Olihan kaikilla demokratiassa samat oikeudet tavoitteisiinsa ja mielipiteisiinsä.

Ihmisen esihistoria oli viimeinkin loppumassa ja jo oli aikakin, ajateltiin, ainakin minä ajattelin. Samaahan kommunistisella puolellakin väitettiin ja kuva aivan pian ilmaantuvasta uudesta, uljaasta ihmisestä oli todella sympaattinen. Siinähän viimein oli itse asiassa tuo kauan kaivattu yli-ihminen, se oikea homo sapiens sapiens, joka ansaitsisi lisämääreensä (differentia specifica)

Kommunistine, dialektinen ajattelu oli sikäli primitiivistä (sen oman tulkinnan mukaan realistista), että siinä ihannoitiin vihaa muutoksen kätilönä. Ajatuskoukero oli sinänsä ihailtavan simppeli ja tarjosi välittömän palkinnon kaikkein primitiivisimmistä tunteista: se luonnollinen ja oikeutettu katkeruuden ja kaunan tunne, joka ihmisessä herää ansaitsemattomia rikkauksia ja niiden haltijan käyttämää valtaa kohtaan, on ainut toimiva hyvälaatuisen muutoksen moottori, joka ennen pitkää vie uuteen uljaaseen yhteiskuntaan, jossa tuollaisille tunteille ei enää ole tarvetta eikä edellytyksiä.

Etenkin suuren terrorin aikana ja sodan jälkeen, mutta myös jo kansalaissodan aikana ja jälkeen naapurimaassa hehkutettiin kaikkialla vihan luovaa merkitystä ja jaloa olemusta. O.V. Kuusinen ei sanonut mitään epäsovinnaista kiteyttäessään asian: Pyhä viha -se on pyhä rakkaus. Sellaista se dialektiikka teetti.

Vihan kanssa oli siis samoin kuin Goethen Mefistolla: se oli se kaiken kieltävä henki, joka aina tahtoi pahaa mutta saikin aina aikaan hyvää.

Tuli tässä mieleeni vanha blogini tästä aiheesta, kun katselin facebookissa primitiivisiä hyökkäyksiä poliittisia vihollisia vastaan. Niiden antina oli pelkkä vihan nostattaminen, minkäänlaista asiallista argumentaatiota ei viitsitty edes väläyttää. Ad hominem oli jo älyllisen tason huippua Niin sanotussa keskustelussa on yhä useammin totaalisen sodan henkeä: uskotaan pelattavan nollasummapeliä ja sen mukaisesti kaikki, mikä vahingoittaa vihollista, on hyvää.

Myös ns. laatulehdistö on yhä uudelleen mennyt muitta mutkitta tähän peliin, jollaista vielä 60-luvulla ainakin periaatteessa ja ainakin nyt sosiologian seminaarissa osattiin halveksia: Kannattaa ja saa valehdella, saa ja pitääkin ymmärtää tahallaan aivan väärin, kannattaa liioitella ja olettaa ala-arvoisia motiiveja. Se, että näin edistetään hyvää asiaa, pyhittää myös keinot.

Jo 1970-luvulla kyynisestä jesuitismista tuli sitten meilläkin maan tapa, ainakin äärivasemmalla. Tuon onnettoman suuntauksen hautajaiset on pidetty jo sukupolvi sitten, mutta keskustelukulttuuri näyttää vain yhä olevan samanlainen. Ehkäpä se on periytynyt, vai syntyikö se itse asiassa vanhojen kummitusten hautaamisen jälkeen uudestaan?

Merkittävä uutuus on, että viha sellaisenaan on nyt nostettu symboliseksi pahaksi, jota on -aivan niin- armottomasti vihattava. Orwellin teoksessa 1984 kuvataan valtion järjestämiä ”kymmenen minuutin vihan” sessioita, joissa Oseanian kansalaiset osoittivat hyvyytensä vihaamalla sitä pahuutta, jota toinen imperiumi, Euraasia edusti.

Kyseessä oli tietenkin selvä viittaus kommunistiseen ideologiaan ja sen dogmeihin ja käytäntöihin.

Eihän meillä vielä tällaisia pakollisia sessioita järjestetä valtion toimesta, luoja nähköön, mutta kaikessa primitiivisyydessään juuri sellaista on useinkin suhtautuminen poliittiseen vastustajaan. Sillä ei katsota olevan oikeutta olla vihainen mistään syystä, koska se edustaa Pahaa.

Pahan vastustaminen ja vihaaminen sen sijaan on kaikkien kunnon ihmisten ehdoton velvollisuus ja niin muuttuu taas paha hyväksi ja viha rakkaudeksi. Mahdollisimman paljon sellaista siis vain. Mitään argumentteja Pahan puolesta ei kenenkään tarvitse edes kuunnella. Ad hominem riittää mainiosti ja onkin lähes ihanteellinen ase oikean asian puolella.

Näin jokunen vuosi sitten pohdiskelin tuota nykyistenkin poliittisten alkemistien olettamaa mystistä pahan muuttamista hyväksi:

perjantai 19. heinäkuuta 2019

Vastustaja

 

Vastustaja ja vihapuhe häntä vastaan

 

“Ich bin der Geist der stets verneint!
Und das mit Recht; denn alles was entsteht
ist werth daß es zu Grunde geht;
Drum besser wär's daß nichts entstünde.
So ist denn alles was ihr Sünde,
Zerstörung, kurz das Böse nennt,
Mein eigentliches Element.”

 

Tämän maailman meininki on täynnä taistelua, kuten jokainen demokraattinen poliitikko tietää. Hän yleensä myös ymmärtää, ettei vastustaja yleensä ole suoraan isästä perkeleestä, vaan yrittää vain ajaa omia tai ryhmänsä etuja ja toteuttaa hyvää ja oikeaa sillä tavalla kuin sen itse ymmärtää.

Tämähän on poliitikon tehtävä ja olennaista on, että hän sitä tehdessään säilyttää solidaarisuuden koko poliittista yhteisöään kohtaan. Mikäli osoittautuukin, että hän tosiasiassa on jonkin muun tahon asialla, on hän ilmeisesti yhteiskunnan vihollinen. Public enemy, sanoisi amerikkalainen ja venäläinen puhui aikoinaan peräti kansanvihollisesta.

Mutta näissä ollaan tekemisissä vielä maallisten asioiden kanssa, jotka ovat aina suhteellisia ja pitäisi sellaisiksi ymmärtää.

Sitten kun päästään teologiselle tasolle, voi tunnetun furor theologicuksen päästää irti ja vastustajaksi paljastuukin itse paholainen. Sehän se on se villakoiran ydin, kuten Goethe aikoinaan totesi.

Motossa annettu luonnehdinta paholaisesta esittää hänet hävittäjänä ja kieltäjänä. Synti, hävitys ja paha samaistetaan. Niiden vastakohdaksi jää rakentaminen, kehitys.

Saatana tarkoittaa vastustajaa samoin kuin diabolus. Vanhan tarun mukaan Lucifer, joka tarkoittaa samaa, oli Jumalan vastustaja ja itse asiassa langennut enkeli, jonka tarkoituksena oli valon tuominen ihmisille. Tämä taas ei jostakin syystä ollut Herralle otollista.

Nykyään me Suomessa tunnemme Luciferin nimen grillistä. Aikoinaan idealtaan sama Solifer, auringon tuoja, oli polkupyörän dynamon nimenä. Piruihin on opittu suhtautumaan leikkisästi.

Aikoinaan taistelu paholaista vastaan oli yhtä totista kuin muhamettilaisten ns. suuri jihad: suurin tehtävä on omassa sielussa tapahtuvan taistelun voittaminen.

Vanha manikealainen hyvä-paha –ajattelu ei vain ota hävitäkseen. Kun uskonnolliset hahmot ja vertauskuvat alkavat tuntua korkeintaan huvittavilta, syntyy ilmeinen tilaus löytää niille korvikkeet tästä maailmasta.

Yleisesti ottaen on ymmärrettävää, että oman ajattelun ja omien arvojen vastustajat ovat niitä, joita vihataan. Päinvastainen tilannehan olisi aika absurdi.

On kuitenkin outoa, että tässäkin tapauksessa voimme löytää aivan selviä teologisen vihan piirteitä: vastustaja on se, jonka takia utopia jää toteutumatta. Vastustajan takia joudumme kaikki helvettiin, vesi nousee, ilma myrkyttyy ja vedet saastuvat.

Muistan hyvin, millaisia vertauksia ja herjoja äkkiväärät esittivät aikoinaan ns. penseistä eli sosialidemokraateista, jotka olivat eksyttäneet työläiset pois oikeasta uskosta: heillä ei ollut selkärankaa, ei epäitsekkyyttä, ei rohkeutta… Näitä kaikkia taas oli omalla joukolla ylen määrin, mutta eihän sekään riittänyt.

Paholaisen vihaaminen on jokaisen luonnollinen tehtävä ja itsestäänselvyys. Neuvostoliittolaisessa sota-ajan laulussa laulettiin:

kak dva razlitšnyh poljusa,

vo vsem vraždebny my,

za tsarstvo sveta boremsja,

oni –za tsarsvo tmy!

 

Tässä osapuolet esitettiin toisiaan hylkivinä magneettisina napoina, jotka olivat joka suhteessa erilaiset, kuin valo ja pimeys.

Vastustajan pahuudesta ei olekaan tässä tapauksessa mitään epäilystä, eräissä muissa suhteessa esitetty skenaario jättää kyllä varaa täsmennyksille.

Olen usein todennut sen tavattoman suuren arvon, joka vihalle annettiin Neuvostoliitossa ennen sotaa eli suuren terrorin aikana ja sen jälkeen sodan aikana. Siinä voi puhua jo kultista.

Rakkaus puolestaan on hempeämpi asia eikä oikein tunnu yhtä tehokkaalta ja uskottavalta kuin viha.

Itse asiassa molemmat ovat lähes rajattoman monimuotoisia asioita, minkä johdosta näiden ilmiöiden pakottaminen saman yleiskäsitteen alle on useinkin vain helppohintainen tapa vesittää se asia, josta todella on kysymys.

Muistan vielä 60-luvulla lukemani psykoanalyytikko Karl Menningerin teoksen Rakkaus vai viha? (Man Against Himself), joka oli kirjoitettu jo toisen maailmansodan aattona.

Psykoanalyysin turvin kirjoittaja venytti ja vanutti asioita tarpeen mukaan, hieman nykyisen nipistelytieteen tyyliin ja –ainakin minun ymmärrykseni mukaan- kirosi kaikenlaisen aggression ja sellaistahan ilmeni ja ilmenee  jossakin muodossa aina siellä missä jotakin luodaan –ei vain hävitettäessä, kuten Mefisto tekee.

Kaiken aggression ja vihan kaikkien varianttien samaistaminen ja kiroaminen on yhtä typerää kuin olisi väittää kaikkia seksuaalisuuden ilmentymiä erinomaisiksi ja haluttaviksi asioiksi taikka kaikkia nesteitä ravitseviksi ja hyviksi.

Sama se koskee ns. rakkautta. Sen kyltin alta löytyy paitsi monenlaista erinomaista ja tavoiteltavaa, myös monenlaista falskia ja äitelää ja suorastaan hengenvaarallista sisältöä.

Tämä olisi kyettävä edes jollakin tavoin ottamaan huomioon, kun asioista puhutaan. ”Vihapuhe” oli mielestäni alun perin aika neutraali termi, kun sen parikymmentä vuotta sitten ensimmäistä kertaa kuulin. Silloin sillä tarkoitettiin esimerkiksi sellaista ironista terminologiaa, jota kommunistit käyttivät uudesta Venäjästä (dermokratija, demokrad jne.).

Aikoihin on eletty, kun nyt tuon saman kyltin alla puhutaan suurestakin ongelmasta oman demokraattisen kulttuurimme piirissä. On olemassa vaara, että koko termiä käytetään demokratian idean vastaisesti, hämärtämään asioita ja demonisoimaan aivan legitiimejä mielipiteitä ja pyrkimyksiä.