Kulkijoiden matkassa

 

Jalot villit

 

Miguel de Cervantes Saavedra, Opettavaisia kertomuksia. Suomennos ja selitykset Arto Rintala, esipuhe Liisa Saariluoma. Faros kustannus 2007, 656 s.

 

Esipuheessa Liisa Saariluoma kertoo, ettei Cervantes (1547-1616) omasta mielestään suinkaan ollut vain La Manchan mielevän hidalgon kirjoittaja, vaan paljon enemmän aikaan saanut mestari sekä proosan että näytelmän alalla. Julkaistessaan käsillä olevan novellikokoelman kirjailija totesi olevansa ensimmäinen, joka oli luonut espanjaksi (castellano) tämän lajin kirjallisuutta.

Kokoelman ensimmäinen novelli Mustalaistyttö on mielestäni kiintoisa nimenomaan aihepiirinsä takia. Mustalaisten heimohan on ollut kirjailijoiden romantisoima etenkin 1800-luvulla, jolloin heistä kirjoittivat niin Aleksandr Puškin, J.L. Runeberg kuin Georges Bizet ja kaikki sangen idealisoivassa hengessä. Cervantesin teos kuitenkin julkaistiin jo vuonna 1613.

Bizet’n Carmen on vapaan eli hillittömän intohimon ruumiillistuma, Runeberg taas esittää mustalaiset hyveellisinä ja laupiaina luonnonlapsina, jotka järjestyneen yhteiskunnan edustaja sitten katalasti pettää ja maksaa hyvän pahalla.

Puškinin mustalaiset vaikuttavat iloisilta ja vapailta luonnonlapsilta, joiden silmissä järjestäytyneen yhteiskunnan instituutiot ovat raakalaisuutta:

My diki, net u nas zakonov

my ne terzajem, ne kaznim

-Ne nužno krovi nam i stonov…

 

Me oomme villejä ja vailla lakeja

 me emme kiduta tai teloita

me emme kaipaa verta, huokauksia…

 

Puškinin Aleko rakastuu mustalaistyttöön ja ryhtyy elämään mustalaisten tapaan. Niin sanottu sivistynyt elämä alkaakin tuntu hänestä turhanpäiväiseltä. Mustalaiset tuntuvat olevan anarkisteja ja samalla järjestäytyneen ihmiskunnan kasvatteja hyveellisempiä, niitä jaloja villejä, joita valloittajat ovat tavanneet Amerikassa ja muuallakin

 

Mutta millä kiertelevä heimo tulee toimeen? Eihän se voi viljellä maata, kuten talonpojat eikä lainata rahaa, kuten juutalaiset, ei se voi ammatikseen ryöstääkään, kuten beduiinit tai vuoristolaiset. Jotakin sen on aina henkensä pitimiksi tehtävä ja saatava jokaiselta paikkakunnalta jotakin elatuksensa eteen.

He voivat takoa rautaa, laulaa lauluja ja näytellä kansalle opetettua karhua, sanotaan venäläisessä runossa. Cervantesin mustalaiset myös povaavat, laulavat ja tanssivat. Kyseessä näyttäisi siis olevan ennen muuta ns. show-business. Lantit hankitaan esiintymistaidoilla.

Oleellinen tulonlähde Cervantesin mustalaisilla on kuitenkin varastaminen ja sillä alalla he ovat erittäin lahjakkaita ja viekkaita ja toimivat aina ryhmissä. Toiminnalla on myös oma moraalinen oikeutensa: ihmisiä opetetaan pitämään omaisuuttaan kunnolla tallessa…

Cervantesin novellissa esiintyy uskomattoman kaunis viisitoistavuotias mustalaistyttö, joka osaa myös tavattoman hienosti laulaa ja tanssia. Sitä paitsi hänen ymmärryksensä on hämmästyttävän terävä ja hyveellisyytensä kaiken moitteen yläpuolella.

Sattuu niin, että nuori hidalgo, Don Juan rakastuu neitoon silmittömästi ja haluaa tehdä kaiken mahdollisen hänet saadakseen. Tässä tarkoituksessa hän jättää ylellisen elämänsä ja ryhtyy seuraamaan mustalaisia. Neito lupaa ottaa hänet omakseen, mikäli hän palvelee tätä nuhteettomasti kaksi vuotta ja siihen nuorukainen suostuu.

 Vaikka Don Juan elää mustalaisten elämää, hänen jalo luonteensa ei salli varastamista ja niinpä hän ostelee ihmisiltä kaikenlaista ja jakelee ”saalista” mustalaisveljilleen. Hänen uudeksi mustalaisnimekseen tulee Andrés Caballero, hevosmieheen eli herrasmieheen sekin toki viittaa.

Novellin lopussa ilmestyy todellinen deus ex machina: nuorukainen on tappanut häntä loukanneen sotilaan ja odottaa hirttämistä, mutta sitten ilmeneekin, että tarinan nuori kuvankaunis sankaritar ei suinkaan ole mustalainen, vaan paikallisen tuomarin tytär, jonka mustalaiset ovat pienenä siepanneet mukaansa.

Samalla paljastetaan tietenkin myös jalon nuorukaisen todellinen syntyperä ja koko uskomaton seikkailu päättyy häihin. Sotilaan tappaminen kunnian tähden ei kiinnosta enää ketään. Se kuului jalosukuisen hidalgon puolelta asiaan.

Tarinan opettavaisuudesta en oikein osaa sanoa. On toki kiitettävää ja hienoa, että sankaritar vaalii sellaisella ehdottomuudella kalleinta aarrettaan eli neitsyyttään, mitäpä hänellä enää olisi, jos se olisi menetetty ja jos nuorukainen kyllästyisikin häneen ennen pitkää.

Opettavaista ja ainakin yllättävää oli oppia tuon ajan kirjailijalta niin paljon myönteistä mustalaisten, jalojen anarkistien elämäntavoista. Heillä miltei kaikki oli yhteistä lukuun ottamatta naisia, joiden suhteen laki oli ehdoton: se, joka koski toisen omaan, tapettiin kuin syöpäläinen ja kuopattiin jonnekin syrjäiseen paikkaan.

Muutoin mustalaiset olivat tavattoman avuliaita ja hyvänluontoisia, omia ei loukattu eikä omilta varastettu. Järjestynyt yhteiskunta sen sijaan kuului eri kategoriaan.

Tarina, jonka miespuolinen päähenkilö taitaa jossakin määrin muistuttaa Don Quijotea kaikessa ritarillisessa palvonnassaan, on sijoitettava samaan sarjaan kuin tarinat jaloista villeistä tai keksityistä muukalaisista, kuten Jonathan Swiftillä ja sittemmin Montesquieu’llä. Kovin samanlaisina nuo kuvaukset joka tapauksessa säilyivät 1800-luvulle asti.