Virtaa vastaan.

 

Taantumuksen osa

 

Kuten koulukurssista muistamme, Aleksanteri I ideoi Napoleonin sotien aikaisen massateurastuksen jälkeen Pyhän allianssin eli Pyhän liiton, johon liittyivät ajan mittaan kaikki Euroopan maat, lukuun ottamatta Englantia. Myös paavi ja sulttaani jäivät liiton ulkopuolelle.

Tätä löyhää, lähinnä aatteellista organisaatiota on myöhemmin luonnehdittu taantumuksen käsikassaraksi, sehän velvoitti hallitsijat antamaan toisilleen veljellistä apua, mikäli liberaalit ja nationalistiset aatteet taas uhkaisivat syöstä Euroopan sekasortoon ja joukkoteurastukseen.

Avunantopykälä aktualisoitui tunnetusti vuonna 1849, kun Nikolai I vei joukkonsa jopa ulkomaille, Unkariin kukistamaan kapinaa. Pyhästä liitosta kasvoi taantumuksen symboli ja Venäjä muuttui Euroopan santarmiksi, jota erityisesti Marx ja Engels vihasivat.

Myöhemmin on enemmän tai vähemmän vastaavia organisaatioita perustettu aina silloin tällöin. Kansainliitolla oli vastaavia ideoita rauhan (Versailles’n pakkorauhan) säilyttämiseksi ja YK tunnetusti jatkaa perinnettä. Varsovan liitto ideologisine veljeyksineen oli myös status quon vartija. Sen ideologista perustaa ja kunkin jäsenmaiden yhteistä ideologista perustaa pidettiin nimenomaan pyhänä ja paradoksaalisesti nimenomaan edistyksellisenä.

 Toki Natossakin on vastaavia ideologisia piirteitä, mutta onhan se pragmaattisempi ja vähemmän ideologinen.

Joka tapauksessa Venäjän rooli taantumuksen tukipylväänä on historiassa vahva. Pyhän liiton jälkeen Venäjän taantumuksellinen rooli ilmeni useaan otteeseen Itä-Euroopassa. Toki taantumus tulkittiin nyt aina edistykseksi ja päin vastoin.

Historiallinen kehitys pyrki 1800-luvulla ja seuraavallakin vuosisadalla kohti kansallisuusaatteen toteutumista, luomaan kansallisia valtioita mahdollisimman tarkoin etnisissä rajoissaan. Tämä ei kelvannut imperiumeille, etenkään Venäjälle, Itävallalle tai Turkille ja nationalismi ja siihen assosioitunut liberalismi murskattiin usein armotta. Toki pragmaattisia poikkeuksiakin oli, esimerkiksi Suomen suomalaisuuden tukeminen ruotsalaisuutta vastaan.

Joka tapauksessa Venäjä piti armottomissa pihdeissään Puolaa, joka kapinoi ja Ukrainaa, jossa oma paikallinen nationalismi osoitti heräämisen merkkejä. Vasta sitten, kun Venäjän keisarikunta ensimmäisessä maailmansodassa hajosi, nämä kansakunnat erosivat siitä. Ukrainan itsenäisyys toki jäi vielä hyvin lyhytaikaiseksi.

Taantumuksen osa on aina ankea. Se joutuu tarkkailemaan väestöään, sensuroimaan sen mielipiteitä ja estämään parhaansa mukaan ”vahingollisten” aatteiden leviämisen. Perinteisesti taantumuksen arsenaaliin kuuluu se, että ihmisiä pidätetään ja vangitaan mielivaltaisesti ja pelotellaan osoittamasta sympatiaa tai kiinnostusta ”vahingollisille” aatteille.

Venäjällä salainen poliisi toki oli vanhaa perua ja sen historia voidaan aloittaa vaikkapa Iivana Julman Opritšninasta tai Pietari Suuren Preobraženski prikazista. Ensimmäisen nykyaikaisen salaisen poliisin, keisarillisen kanslian 3. osaston loi kuitenkin Aleksanteri I, Viron saksalaista sukua olleen kreivi Benckendorffin avulla.

Kapinallisille sieluille Venäjä ja sen sinisiin univormuihin puetut santarmit assosioituivat yhdeksi taantumukselliseksi vallaksi. Kansallisiin suurmiehiin kuulunut ja kuuluva Lermontov runoili jättäessään Venäjän ja siirtyessään Kaukasiaan:

Прощай немытая Россия,

страна рабов, страна господ

и вы, мундиры голубые

и ты -им преданный народ.

 

Jää pesemätön Venäjäin,

nyt taa ja orjat, herrat sen

ja univormut siniset,

ja kumartajat joukon sen

 

Tätä runoa ovat patriootit jaksaneet aina vihata ja kapinalliset palvoa. Itse asiassa siinä jopa sanotaan, että Venäjä on orjien ja herrojen maa (strana rabov, strana gospod) ja myöhemmässä säkeistössä vielä lisätään, että Venäjällä on kaikkialla tarkkailevia silmiä ja kuuntelevia korvia. Aika moderni tyrannian kuvaus siis.

Nikolai I:n systeemi muistutti suuresti Putinin touhuja. Sitä on kutsuttu nimellä virallinen patriotismi ja tunnetusti sillä oli oma kolminainen iskulauseensa Ortodoksia, itsevaltius ja (venäläinen)kansanomaisuus. Se oli Venäjän kansallinen kilpailija ja vastine mädänneen lännen universaalisuutta tavoittelevalle tunnukselle vapaus, tasa-arvo ja veljeys.

Nikolai eristi maansa parhaansa mukaan läntisiltä vaikutteilta ja sen ansiosta myös Helsinki nousi vähäksi aikaa pietarilaisen ylimystön suosimaksi kylpyläkaupungiksi: Saksaan ja Ranskaan ei enää päässyt.

Mutta Nikolai kaatui Krimin sotaan, jota hän joutui käymään Euroopan suurvaltoja vastaan. Hänen itsekylläinen hallintonsa oli tosiasiassa estänyt maan modernisoitumisen, eikä armeijakaan enää pärjännyt tosi paikan tullen. On jopa epäilty, että masentunut Nikolai I teki vuonna 1855 itsemurhan, kun tappio sodassa kävi ilmeiseksi.

Kuten runoilija on sanonut, historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata ja tyrannit saa aina palkkansa. Niin ovat kaatuneet taantumukselliset imperiumit ja imperiaaliset systeemit sekä ortodoksian että kommunismin tunnusten alla. Tämä siitä huolimatta, että ohrana on ahkeroinut parhaan kykynsä mukaan, eikä resursseissa sille ole säästelty.

On lähes uskomatonta, ettei Putin näytä lainkaan ymmärtävän, mitä taantumuksen manttelin pukeminen ylle merkitsee. Kaiketi hän sitten on niin sokeutunut edustamansa salaisen poliisin kuviteltuun erinomaisuuteen ja sen ilman rajoituksia toimeenpanemiin erikoisoperaatioihin. Kukapa niitä voisi vastustaa? Ainakaan laillisuudessa pysyen?

Voihan sitä aina väittää, etteivät ukrainalaiset, norjalaiset tai hollantilaiset oikeasti ole mikään kansakunta ja että heidän valtionsakin on keinotekoinen. Tässä ei kyse kuitenkaan ole siitä, mitä jossakin ylhäällä vallan kammareissa viisastellaan, vaan siitä, mitä miljoonat ja taas miljoonat ihmiset ajattelevat ja tuntevat.

Taantumuksella on historiassa aina silloin tällöin ollut näkyväkin osansa, mutta ennen pitkää kehityksen nostamat voimat ovat aina sen kukistaneet ennemmin tai myöhemmin.